Muistan nähneeni 2000-luvun taitteessa dokumentin, jossa israelilaisia koululaisia tuotiin elämysmatkalle Eurooppaan tutustumaan keksitysleireihin. Siinä lapsille opetettiin, että olette potentiaalisia uhreja kokoajan juutalaisuutenne vuoksi ja koko Eurooppa vihaa teitä juutalaisuuden vuoksi. Sellaista se oli Euroopassa ysärillä.
Olen käynyt 2010 ja myös silloin koululaiset kävivät siellä.
Siellä oli näitä koululaisia Israelin liput liehuen ja iloisena, koska olivat koulun matkalla kavereiden kanssa. Onnellisia lapsia.
Joka tapauksessa tilanne muuttui synkemmäksi niin itselleni kuin näille koululaisille.
Olimme yhdessä näistä museoksi muutetuista entisistä parakeista ja sen lisäksi, että rakennukset huokui natsiaikojen karmeuksista, niin vielä enemmän huokui se, mitä sinne oli laitettu esille. Ne asiat todellakin menevät ihon alle, ne menivät itselläni todella syvälle.
Silti vasta ulkona kun näin koululaisten tulevan ulos parakista kaikki itkien vuolaasti, todella lohduttomasti - niin syvästi etten ole koskaan nähnyt kenenkään lapsen itkevän - tajusin sen, että he näkivät siellä sukulaisensa ja siinä kohtaa kaikki tuli minulle todeksi.
Se kaikki kauhu mitä ihmiset kokivat keskitysleireillä tapahtui oikeasti, siellä kuoli oikeita ihmisiä, joilla oli oikeita sukulaisia, lapsia, siskoja, veljiä, äitejä ja isiä. Toki niistä on lukenut historiankirjoista, mutta sen kaiken kauheuden näkeminen paikan päällä tekee kaiken todelliseksi.
