Isovanhempien tai vanhempien sotamuistot

[arvee]

Paappani, äidin isä syntyi vuonna 1900. Äitini, esikoistyttärensä syntyi vuonna 1923. Äitee sai paimennettavaksi muutamia pikkusiskoja ja yhden pikkuveljen vuosien kuluessa, tietysti toimenkuvaansa kuului lypsäminen, lypsämisen opettaminen pikkusiskoille, viljan leikkaaminen sirpillä, lyhteiden sitominen. Isänsä kynti ja kylvi, metsästä hevosen kanssa puuta ajoi tietysti. Ja sukulaiset elivät naapureina, sedillä oli poikiakin, joten minulle on jäänyt epäselväksi, kuinka paljon äitini flikkana oikeastaan hallitsi hevosten ajamisen, kyntämistä en usko hänen osanneen. Toki hevosen valjastus ja kärryllä maitojen ajaminen kuului yleissivistykseen, tytöllekin. Vähän niinkuin mopolla ajaminen maaseudulla.

Niin, sitten koitti vuosi 1939, marraskuu. Tai oliko joulukuun alku, kun paappani kutsuttiin palvelukseen, ikämiehenä, hevosmiehenä. Talosta yksi hevonen myös otettiin, mutta isäntä ja hevonen eivät parina päässeet maataan puolustamaan. Paapan vanhimmat veljet elivät Ameriikassa, mutta onneksi kaksi viljeli vielä kylällä ja jeesasivat Mammaa, neljää tytärtänsä ja pientä poikaa, enoani. Toki talvella ei viljelyä tarvinnut miettiä, mutta puuta lämmitykseen piti järjestää, ja heinää lehmille ajaa kaukovainioiden ladoista.
Paappani muistaakseni joutui olemaan Taipaleen suunnalla, muonia linjaan kuljettaen. Kerran keskitys osui, jonkun isännän hevonen lakkasi olemasta, paappa kaivettiin mullan alta elossa. Toinen silmä sai pintaosumaa sen verran, että näkökyky ei todellakaan ollut täydellinen. Minä huomasin tuon ehkä vasta kymmenvuotiaana. Parikymppisenä tajusin, että paappa ei ollut ikinä meille mukuloille, sisarilleni ja serkuilleni, kenelläkään ikinä puhunut mitään sodasta. Äitini ja myös isäni ovat paapan tarinaa jonkinverran kertoneet, kuinka tuurilla sodista tullaan kotio tai sitten ei.
arveen olemisen ilmestykseen Paapan Talvisodasta selviäminen on merkityksetön, äitini oli jo syntynyt. arveen maailmankuvan muotoutumiseen sillä on sen sijaan aika jumalatoon merkitys. Paappa oli Hieno mies, isäni hyvä kaveri. Ei todellakaan mikään pöyrille hyppijä, vain etelä-pohojalaanen tilallinen, maajussi. " Taitaas varmahan kannattaa teherä näin."

Seuraavassa jaksossa äitini kokemuksia, myös muutaman suomenhevosen toivon muistavani.

Varaan oikeuden lisäykseen: arvostamani hienon miehen eli Asseri-paapan sotapolun linkkaamisen, kunhan tutkin. Tai siskoonpoika tutkii..

Ja sitten vielä edit lisäys säätö: Asseri-paappa oli joutunut 18-vuotiaana jonkun sotavankien leirityksen vartiomieheksi jossakin huitsin närpiössä. En usko hänellä olleen kovin selkeää poliittista näkemystä miksi tuonne ajautui. Luultavasti joku käski ja poika meni. Lahtarimentaliteettia ei ollut paapassa pätkän vertaa.

 

[FASlapsi]

Molemmat vaarit olivat Jatkosodassa jossain Karjalassa, ja siellä molemmat haavoittuivat.

Isäni isä lähti alaikäisenä vapaaehtoisena ja oli fillarilähettinä. Se ei paljoa sodan aikaisista tapahtumista koskaan puhunut, muuta ku haavoittumisestaan. Kranaatin sirpale oli tullut sydäntä päin, mutta osunut rintataskussa olleeseen kuulakärkikynään ja hammasharjaan, ja siitä se oli kimmonnut käsivarteen ja tehnyt sen verran tuhoa siellä että vaarin sota oli siinä. Käsi kyllä kuntoutui jonkinlaiseen toimintakuntoon eikä sillee sodanjälkeistä normaalielämää haitannut. Vaari kävi myöhemmin haavoittumispaikallaan ja maalasi siellä taulun maisemasta, ja länttäsi taulun alakulmaan sen rintataskussa katkenneen kynän ja hammasharjan sekä jotkut mitalinsa mitä oli sodassa saanut. Se on aika vaikuttava taulu se.

Äidin isän touhuista en tiedä ku sen että se oli Karjalassa, ja haavoittui niin ikään kranaatin sirpaleesta päähänsä. Ukko oli saanut osuman, ja kaatunut maahan, kaverit olivat myöhemmin kattoneet että päässä on reikä, kuollut on, ja ukko oli roudattu muiden kuolleiden kanssa samaan mestaan kuljetusta tai jotain venaamaan. Siellä onneks joku oli huomannut että hei tää jamppa hengittää vielä, ja haudan sijaan ukko oli roudattu sairaalaan. Sirpale oli uponnut aivoihin, eikä sitä voitu sieltä poistaa ilman että olis pahempaa damagea tehty, ja koska se ei lopulta sitten elintoimintoja eikä oikein muutakaan häirinnyt, niin sinne sirpale jätettiin. Joku 50 vuotta se sitten vielä eli sirpale päässään, vaikka siellä makasi jo kuolleiden seassa.

Aika pienestä oli kiinni se että jompikumpi ois delannut ennen ku ehtivät pistää meikäläisen vanhempia alkuun, ja enpä sitä sitten itsekään olisi syntynyt. Se olisi ollut maailmalle suuri tragedia.

 

[Iisoppi]

Meillä isän puolen sukulaiset päättivät koostaa kirjan Karjalasta lähteneiden sisarusten (14 kpl) lapsuuden muistoista, evakkoretkestä ja asettumissesta ja elämisestä muualla Suomessa (aika monet päätyi Päijät-Hämeeseen). No kaikki sisarukset tai heidän jälkeläisensä kirjoittivat muisteloita ja pari isäni serkkua toimitti niistä sitten kirjan. Kun kirjaa sitten luettiin, huomattiin että kolme siskosta olivat muistaneet evakkoretken tapahtumia ihan erilailla ja kaikki olivat varmoja että muistivat oikein. No riitojahan siitä tuli...

 

[julle-jr]

Sirpale oli uponnut aivoihin, eikä sitä voitu sieltä poistaa ilman että olis pahempaa damagea tehty, ja koska se ei lopulta sitten elintoimintoja eikä oikein muutakaan häirinnyt, niin sinne sirpale jätettiin. Joku 50 vuotta se sitten vielä eli sirpale päässään, vaikka siellä makasi jo kuolleiden seassa.

Aika pienestä oli kiinni se että jompikumpi ois delannut ennen ku ehtivät pistää meikäläisen vanhempia alkuun, ja enpä sitä sitten itsekään olisi syntynyt. Se olisi ollut maailmalle suuri tragedia.

Varmaan jotain tollasta on monenkin suomalaisen faslapsen taustalla.

 

[Glove]

Eipä tuo isävainaa paljoa muistanut kun oli 4-vuotias kun lähtivät evakkoon. Jotain muisti kyllä evakkoajasta ja kävi minulle kerran näyttämässä talonkin missä asuivat evakkoajan. Sittemmin on talo purettu, vaikka vanhalla puutaloalueella on ja suurin osa taloista vielä pystyssä. Äiti taas muistaa lähinnä sen kun katseli Tornionjoen yli kun saksalaiset vetäytyessään polttivat kylän ja kotitalon. Eipä noista sen kummempia muistoja ole. Papat taas eivät olleet sodissa, äidin isä oli keuhkotautinen eikä kelvannut, isänisästä en tiedä, miksei ollut. Oli kyllä jonkulaisessa virassa että oisiko ne siviilijutut sitten pistetty edelle?

 

[Ikävänkantaja]

Eipä noista sen kummempia muistoja ole. Papat taas eivät olleet sodissa, äidin isä oli keuhkotautinen eikä kelvannut, isänisästä en tiedä, miksei ollut. Oli kyllä jonkulaisessa virassa että oisiko ne siviilijutut sitten pistetty edelle?

Oletettavasti kyllä: kyseessä lienee henkilövaraus (VAP-merkintä).

 

[JYP#44]

Voisihan näitä kuulemia tarinoitani arkistoida vaikka tähän ketjuun. Mulla siis äidin isä oli sotimassa, mutta isän isä ei käsittääkseni ollut. Syytä en ole saanut selville, sillä pappa oli käsittääkseni terve mies ja ikänsäkin puolesta olisi sotimaan ehtinyt. Isän puolelta meiltä ei tainnut sotaan osallistua kuin tilan hevonen. En ole varma olenko peräti nähnyt sen dokumentin, millä meidän hevosta oltiin ottamassa haltuun. Sehän ei rajoittunut pelkästään siihen että osoitettiin valtion edustajalle tallin ovi, vaan hevonen piti olla itse laitettuna lähtökuntoon, mukaan piti pakata vaikka mitä varusteita sekä muistaakseni yksi paali heinää sekä 6 kg kauraa. Tämä hevonen palasi käsittääkseni sodan jälkeen elossa kotiin jatkamaan maatilan töitä.

Äidin puolelta taas tarinaa riittää paljon enemmän. Pappa oli niitä varusmiehiä, joilla kotiutuminen peruttiin, sillä pitikin lähteä suoraan Talvisotaan. Tuosta tuli kyllä ammennettua voimaa omaan inttihajotukseen yli 70 vuotta myöhemmin. Äidin mukaan pappa ei puhunut sodasta oikeastaan yhtään mitään kotona. Äitikin on kuullut suurimman osan tarinoista mummolta. Mummo oli erityisen närkästynyt jonkun talven tapahtumista (ei tietoa oliko itse Talvisota, vai joku jatkosodan talvista), kun pappa haavoittui sirpaleesta. Mummo oli juuri lähettäny papalle uudet villahousut, jotka tietenkin repesivät sirpaleesta. Tämä tuntui olevan mummolle pahin ongelma kyseisessä haavoittumisessa. Housut pestiin ja parsittiin, ja taisi pappa jatkaa sotimista vielä samoilla vaatteilla.

Mummon "vähättelevä" suhtautuminen papan haavoittumiseen liittynee siihen, että pappa haavoittui muistaakseni 3-4 kertaa, sekä Talvi- että Jatkosodassa tuli havereita. Haavoittumiset olivat ilmeisesti tasoltaan aika erilaisia. Hurjin mitä minä kuulin, oli että papalla oli joko luoti tai sirpale lävistänyt pään. Pikkupojalle tuo tieto oli aika hurja, sitä oli kuvitellut siihen asti että aina päähän ampumiset ovat välitön kuolema. Sirpaleita papan kehossa oli siellä ja täällä, niitä poisteltiin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin, mutta kaikkia ei saatu koskaan pois. Papalla oli aika hillittömät kivut ja söi käytännössä 24/7 erilaisia särkylääkkeitä. Haavoittumisista huolimatta pappa kuitenkin hoiti mummon kanssa maatilaa sotien jälkeen.

Sota oli läsnä myös papan sotien jälkeen syntyneiden lasten elämässä. Säännöllisesti ravattiin leikkauspöydillä. Joskus 1970-luvun alussa papalle tehtiin joku poikkeuksellisen suuri leikkaus, ainakin sen ajan mittapuulla. Siinä jotenkin sörkittiin verenkierto kulkemaan täysin uudella tavalla, ja leikkauksesta selviäminen hengissä ei ollut mikään itsestäänselvyys. Niin se pappa vaan siitäkin selvisi. Sotainvalidiutensa vuoksi pappa sai myös valtiolta jonkinlaista avustusta autoihin, toisin sanoen sai niitä halvemmalla kuin muut. Tämä aiheutti (käsittämätöntä kyllä) katkeruutta muissa ihmisissä, erityisesti sellaisissa jotka eivät sotaan koskaan ehtineet. Pappa kiersi sitten katkerat paskapuheet hankkimalla jatkuvasti samanlaisia autoja tilalle. Sen vuoksi meillä saattoi kuulemma olla kolmekin sinistä VW Kuplaa perä jälkeen.

Yksi suurimmista sotamuistoista on meillä kesämökillä vieläkin tallella. Äiti muistaa jostain 1960-luvun lopusta kerran, kun maatilan pihaan tuli eräs mies ennalta mitään ilmoittamatta. Oli ensiksi kysynyt asuuko täällä kersantti nönnönöö. Kun pappa tuli sitten pihalle, oli mies pillahtanut itkuun. Selvisi että pappa oli pelastanut tämän kaverin hengen kesällä 1944. Kaveri oli haavoittunut, eikä vetäytyessä olisi päässyt yksin liikkumaan. Pappa oli sitten kantanut kaveria mukanaan kohti kotia. Koska kaveri oli kai täysin eri porukasta, papan etsiminen venyi parin vuosikymmenen mittaiseksi projektiksi. Silloin ei vielä googlattu nimellä yhteystietoja hetkessä. Tämä kaveri toi papalle mukanaan sellaisen pienen, ehkä noin nyrkin kokoisen tuohikontin, joka on siis mökillä yhä tallessa.

Kun tuo aseveli oli meillä koko päivän kylässä, pappakin malttoi avata vähän sanaista arkkuaan. Yksi mikä papalle jäi eniten mieleen perääntymisessä, oli jonkun joen ylitys. Se ylitys jäi varmaan kymmenien poikien viimeiseksi teoksi, ja joen väri muuttui verestä punaiseksi. Tästä tarinasta johtuen itselle tulee kylmiä väreitä Louhimiehen Tuntematonta sotilasta katsoessa, ja erityisesti sitä kohtaa kun Rokka kantaa Suentassua joen yli.

Siinäpähän ne papan tarinat taisivat pitkälti olla kaikki. Ei niistä jutuista avauduttu kenellekään. Edes mummo ei ollut kuullut tuota kaverin pelastamista ennen kuin mies tuli kylään. Pappa ei enää Lapin sotaan osallistunut, vaan hänen urotekonsa jäivät kahteen ensimmäiseen sotaan. Sellainenkin "vitsi" pappaan liittyi, että hänen elämänsä ainoa ulkomaan matka sijoittui Jatkosotaan, kun vanha raja ylitettiin. Niitä aikoja lukuunottamatta pappa vietti koko elämänsä Suomen rajojen sisäpuolella.

Hauskin tarina liittyy ehkä äidin puolen suvun hevoseen, joka kotiutui myös Jatkosodan jälkeen. Hevosta, Pekka nimeltään, tuotiin junalla kohti kotia. Kun juna pysähtyi kotipitäjän asemalla, Pekka tunnisti heti tutun paikan. Päästessään ulos vaunusta, Pekka rimpuili itsensä irti solttupojan käsittelystä ja ampaisi omin päin täysillä kotia kohti. Vaikka matkaa oli kilometrejä, niin se vain osasi kotiin tulla.

En ole kumpaakaan pappani ehtinyt koskaan näkemään ja mummotkin kuolivat pois ennen minun kouluun menemistä. Omat kysymykset jäivät siis kysymättä heiltä. Pitäisi haastatella näiden lapsia ja ottaa tarinat talteen ennen kuin seuraavakin sukupolvi vaihtaa hiippakuntaa.

Äiti on tehnyt isästään profiilin Sotapolku.fi-palveluun. Ihan vain papan sotilaspassin leimojen avulla saa aika hyvän polun piirrettyä. Käykää ihmeessä lisäämässä omia sukulaisianne, jos vain siihen pystytte.

 

[Snoppen]

Näistä asioista kun keskustelee vanhempien ihmisten kanssa kuulee yleensä ettei näistä asioista ole puhuttu kotona. Oma isäni tietää hyvin vähän isänisän sotajutuista, mutta sen verran hän on kuullut juttuja että siitä saa tänne tarinan.

Isänisä palveli JR61:sessä. Vaikka Isänisä oli suomenkielinen hän kuitenkin joutui ruotsinkieliseen joukko-osastoon. Syy tähän oli varmasti se että hän asui ruotsinkielisellä alueella. Ensimmäisistä vuosista ei löydy tarinoita. Mutta kesällä 1944 alkoi tapahtua ja silloin JR61 joutui pysäyttämään vihollisen etenimisen Viipurin Tienhaarassa. Isänisällä oli käytössä pikakivääri ja hän oli sitten pysäyttämässä venäläisiä yhden sillan luona. Venäläiset yrittivät kovasti tulla yli, mutta niin ne vain jotenkin onnistuivat pitämään asemiaan siinä. Voi vain kuvitella että siinä on ollut kamala tilanne nuorelle miehelle kun on joutunut ampumaan, koska varmasti siinä kaatui useampi ihminen hänen luotiin. Åke Lindmanin elokuvassa Etulinjan edessä on yksi kohta kun kerrotaan että Vänrikki Nyströmin joukkueesta on jäljellä vain seitsemän miestä (muistaakseni luku oli 7). Isänisä oli just tämän Nyströmin joukkueessa.
Samassa elokuvassa on myös ruotsalainen vapaaehtoinen upseeri, Kapten Fock. Kapteeni oli tullut asemiin ja oli selvästi nähtävissä että hän oli upseeri. Ei mennyt kauan ennenkuin venäläiset oli huomannut tämän ja sieltä alkoi tulemaan kranaatteja niskaan. Kapteeni Fock oli silloin mennyt suojaan Isänisän poteroon. Isänisä oli sitten vaihtanut poteroa, tästä ei mennyt kuin jokunen sekunti ja poteroon tuli täysosuma.

Isänisä haavottui sitten lopulta Tienhaarassa kun taistelu oli jo käytännössä ohi. Vamma oli lopulta pieni eikä se haitannut enää sotien jälkeen.

Lopuksi voi myös kertoa tarinan siitä miten vaimon Isänisä haavoittui Raatteentiellä. Hän oli ollut hiihtopartiossa kun harhaluoti osui häntä polveen. Kummallista siinä on se että hän oli vain kaatunut eteenpäin eikä ollut tuntenut minkäänlaista kipua. Oli vain yrittänyt nousta ylös ja jatkaa hiihtämistä. Vasta kuin lämmin veri oli lämmittänyt jalkaa hän oli huomannut että jotain kävi jalkaan. Oli luoti mennyt suoraan läpi. Tästä haavoittumisesta jäi loppuelämäksi haittaa, eikä hänen tarvinnut enää osallistua jatkosotaan. Ymmärtääkseni jalka paleltui haavoittumisen takia niin paljon ettei sitä enää saatu kuntoon.

Edit. Sodasta löytyy sellainen tarina myös kun Äidin eno pääsi sodasta, hänen hevonen pääsi myös turvallisesti kotiin. Oli ollut hyvä hevonen ja kaveri jo ennen sotaa, ja oli vielä sodan jälkeen. Äidin eno oli kuulemma kovasti ihmetellyt että miten se hänen kaverinsa on voinut selvitä siitä. Tämän tarinan todenperäisyyttä on varmasti hankala todentaa, mutta meillä kotona ollaan paljon puhuttu siitä hevosesta. Kaunis tarina mikäli on totta.

 

[adolf]

Ei niistä kuulemma puhuttu lapsille paljoakaan. Vaarini kuulemma veljensä kanssa kuitenkin joskus äityi vanhoja muistelemaan ihan lastenkin kuullen.

Minulle asti on semmoinen tositarina kantautunut että vaari oli jonkun ison kiven päällä kaverinsa kanssa, kunnes vihollisen tykistö rupesi ampumaan. Painuivat suojaan molemmin puolin kiveä. Iskun jälkeen ei kaverin puolella ollut ilmeisesti paljoakaan miehestä jäljellä. Oli saanut täysosuman.

Noh, onhan tuo joskus minunkin mieleeni tuonut että pienestä se on kiinni. Vaari olisi hypännyt toiselle puolelle kiveä niin... Tämän takia mä en usko mihinkään kohtaloon, vaan elämässä tulee tilanteita vastaan jotka ovat ihan puhtaasti sattumia.

Ukkini taas oli ilmeisesti vieläkin vaitonaisempi sotatapahtumista. Siellä se oli kuitenkin Syvärillä ollut 1944, kun NL:n suurhyökkäys alkoi. Joesta olivat uimalla tulleet yli ja sinne jokeen kuoli suomalaisia kuin kärpäsiä. Noita traumoja ukki kantoi ilmeisesti lopunikäänsä.

Äiti oli onnistunut säästämään ukin sotilaspassin josta löytyi ihan tarkat tiedot joukko-osastoista joissa oli palvellut. Noita oli hemmetin mielenkiintoista selvittää, kun nettiin on julkaistu mielettömän kattavat sotapäiväkirjat. Sieltä pystyi ihan tarkalleen selvittämään kartalta paikat jossa ukki oli ollut jatkosodassa. Ihan tämmöisenä detaljina, niin siellä oli maininta joltain päivältä kun komppanian miesmenetykset kaatuneina oli jotain 10% luokkaa suunnilleen. Siis yhtenä päivänä. Koska tuo oli ihan ensimmäisiä päiviä siitä kun NL:n suurhyökkäys alkoi, niin tuosta oli helppo päätellä että tuo oli juuri se päivä kun heidän komppania ui sen Syvärin yli.

 

[Tuen Vety]

Tuodaampa oma kontribuutio tähän mielenkiintoiseen ketjuu. Kaikki 4 omaa isovanhempaani osallistui sotatoimiin.

Isän isä eli ukki oli syntynyt 1915, joten ukki ehti osallistua talvisotaan, jossa ukin veli tapatti itsensä. Sodasta ukki ei ikinä puhunut perheelle, joten sitä kautta ei ole paljoa perinnetietoa tarjolla. Joku aika sitten sota-arkistosta ukin tiedot. Noista tiedoista ilmeni, että ukki palveli niin talvi- kuin jatkosodassa Pohjois-Karjalan suunnalla. Aselajina ukilla oli viestijoukot ja yksiköitä oli muutama. Arkistotiedoista kävi mm ilmi, että vuonna 1943 ukki oli ollut Joensuussa lomilla ja siellä oli kännipäissään joutunut tappeluun. Muutama päivä pekkaa siis löytyi tiedoista. Keväällä 1944 ukki haavoittui kraanaatista. Isällä oli joku epämääräinen tieto, että haavoittuminen olisi tapahtunut vesistön ylityksen aikana. Muistan, että ukilla oli sormenpään kokoisia sirpaleita selässä ja käsissä. Loppuelämänsä ajan ukki kävi sotaveteraanien kuntoutuksissa ja lopulta ukki pistettiin multiin vuonna 1988.

Isän äiti eli mummo toimi ainakin jatkosodan aikana lääkintälottana. Isäni mukaan mummo oli ainakin sodan loppupuolella Laguksen joukkojen mukana ja joutui hoitamaan paljon panssarijoukoille tyypillisiä palovammoja. Ainut mummon sodanajasta kuulemani tarina sijoittui kesään 1944, jolloin mummo toimi JSP:llä/kenttäsairaalassa Viipurinlahden lähettyvillä. Venäläisten täydellisellä yllätyksellä suoritettu Viipurin valtaus vaikutti myös mummoon. Sairaalalta lähtö tuli niin yllättäen ja nopeasti, että mummon mukana ollut omaisuus, kellosta lähtien, jäi sille tielle.

Äitin isä eli taata oli se isovanhemmista josta on eniten sodanajantietoa tarjolla. Taata palveli koko jatkosodan aikana varusmiesjoukko-osastossa, JR5:ssa. Minulla on hallussa taatan sotilaspassi, josta käy ilmi että hän osallistui lähes kaikkiin JR5:n taisteluihin eli lähes 20 eri kähinään. Sodan aikana taata yleni sotamiehestä alikersantiksi. Sotapolku-palvelusta kävin tutkimassa, niin taata ja mummo tapasivat sodan alkuvaiheessa JR5:n ollessa levossa Lappeessa Kansola-Lyytikkälä alueella. Asemasodan aikaan taatan yksikkö oli Äänisen kannaksella ja sodan lopussa Kivennavalta kotoisin ollut taata pääsi vielä ottamaan naapurista mittaa kotiseudulla Kannaksella. Joukkoyksikön vaihesta olen lukenut kirjan "JR5 - aaverykmentti kolmella kannaksella", jossa oli mukana myös sodanajan kuvia taatasta. Sotasaalistakin taata ehti neljän vuoden aikana hieman kerätä. Neljän vanhana kirjoitin joulupukille ja toivoin taskukelloa. Pukin tuoma kello on peräisin "karjalan kellokaupasta" ja oli taatalla piirongin laatikossa venäläisen upseerin pistoolikin. Valitettavasti taata poistui äkisti vuonna 1983, joten ehtinyt itse kuulla taatan sotamuistoja.

Äitin äiti eli mummolla oli myökin rintamatunnus. Hän toimi Lappeenrannan vanhassa vesitornissa ilmavalvontalottana kiikaroiden punatähtisiä lentokoneita ja raportoiden niistä lentokentälle. Mummon sodanajanmuistoista on jäänyt parhaiten mieleen hänen omakohtainen kokemus ns "huhtiniemen mysteeristä". Mummo oli tullut ilmavalvontavuorosta pois kesällä 1944 kun Lappeenrannan linnoituksesta marssitettiin pois rintakarkurien joukkoa. Joukossa oli mukana mummon pikkuserkku. Pikkuserkku oli anellut mummoa "auta Anu (mummon lempinimi), ne ampuu meidät". Se oli viimeinen kerta kun tuota sukulaismiestä nähtiin kun rauhantuomari Tapanainen hoisi rintamakarkurien kenttäoikeuden.

 

[Trimmer]

Tarinaa omista läheisistä sukulaisista:

Äidin äidin isä osallistui talvi ja jatkosotaan. Talvisodassa oli ottelemassa Lemetissä, niistä ei hirveästi tarinaa ole, vain maininta kantakortissa. Jatkosodassa sitten aluksi hevosmiehenä töpinässä JR22:ssa ja sitten myöhemmin oli siirtynyt ihan perus jäksteriksi vuonna 1944 surullisen kuuluisassa 20. prikaatissa. Kuulemma kirkas maistui maaotteluiden jälkeen.

Äidin isän isästä ei ole tietoa mitä on touhunnut. Tuskin osallistunut mihinkään sotatoimiin koska punainen sukurasite.

Isän äidin isä toimi taas radistina kaikissa sodissa. Ja meni läpi ilman naarmuakaan. Puolisonsa toimi lottana ja ilmeisesti olivat sotatoimissa tavanneet.

Paras viimeisenä: Isän isän isä oli taas lähettinä karjalan kannaksella vuodesta 1943 eteenpäin. Omat sukulaiset luulivat ettei ennen sitä ollut osallistunut sotatoimiin mutta nyt on viime vuosina tullut uutta tietoa. Äijä oli sitten ollut vuodet 1941-1943 ss-sotilaana ss wikingissä. Toiminut siellä Tauno Pohjanlehdon lähettinä ja näin ollen mukana kuuluisassa kukkula 701 valtauksessa.

 

[MegaForce]

Näin itsenäisyyspäivän jälkeen mielessäni on ollut isoisäni tarina. Vasta viime aikoina olen alkanut ajatella, että hän oli todella lahjakas ihminen. Isoisäni oli kotoisin erämaakylästä Lapista, pitkospuiden takaa, ja käynyt vain kiertokoulun. Siitä huolimatta hänet ylennettiin ensin alikersantiksi ja myöhemmin hän sai määräyksen upseerikouluun. Tämä suunnitelma kuitenkin kariutui hänen vakavaan haavoittumiseensa sodassa.

Olen kuullut myös hänen veljestään, joka kaatui talvisodassa. Sotapolku.fi palvelusta näkee, että suvussa on ollut enemmänkin sodan käyneitä, sillä sukunimi ja asuin- sekä hautapaikka täsmäävät. Karu on ollut erään parikymppisen pojan kohtalo. Liittyi talvisotaan 30.11.1939 ja kaatui 3.12.1939. Mieheksi hän ei ehtinyt..

 

[Individual]

Isoisäni isän puolelta taisi olla ajamassa sakemanneja Lapista jääkäriryhmän johtajana ja hänen isänsä palveli 1918 niin ikään Lapissa valkoisen armeijan palveluksessa, vaikkei sisällissota niin paljon pohjoisempaa Suomea koskettanutkaan. Äitini biologinen isä puolestaan kaatui tarkka-ampujan luotiin Terenttilässä kaksi viikkoa ennen talvisodan päättymistä. Ja tähän liittyy sellainenkin twisti, että äitini äiti joutui antamaan äiskäni adoptioon, koska hänellä oli jo kaksi lasta ja kolmas (siis mutsini) tulossa, eikä hän uskonut pärjäävänsä yksin kolmen lapsen kanssa. Asia selvisi meille vasta 2000-luvulla, kun sukututkimusta tekevä (uus)sukulaisemme otti äitiini yhteyttä. Itseasiassa yhden muuton tullessa ajankohtaiseksi, isäni kävi katsomassa myynnissä olevaa kohdetta, jonka omistaja oli...tadaaa... äitini biologinen äiti. Emme siihen päätyneet, mutta tulimme asuneeksi lähellä toisiamme toisistamme tietämättä. Äitini äitikin ehti kuolla pois, ennen kuin sota-ajan tapahtumat tulivat tietoon. Eli pieni on ihminen suurvaltain puristuksessa ja kohtalo heittää minne milloinkin. Olen käynyt tämän isoisäni haudalla, eli sankarivainaja saatiin sentään kotimaan multiin. Nuoria poikia oli rivissä siinä.

Äitini on sittemmin tavannut veljensä ja siskonsa ja yhteyttä pidetään. Toinen asuu Ruotsissa, toinen ison veden takana Kanadassa.

 

[Arnold]

Oma edesmennyt tuffa haavoittui kahdesti eri sodissa. Eli reilu 80-vuotiaaksi. Olisi nykyään yli 100-vuotias. Hattu päästä, koska muitakin meriittejä kertyi siviilihommissa.

 

[Kaskelotti]

Mun isovanhemmat ovat sen ikäisiä, että rintamalla eivät koskaan olleet. Näistä vanhin, äitini isä, syntyi keväällä 1927 ja ehti juuri täyttää 18 Lapin sodan päättyessä. Sodan aikana hän oli töissä jossain, missä oli venäläisiä sotavankeja. Ei hän noista juuri mitään puhunut, mutta nimiä kertoi (siis ihan tavallisia rivisotilaita) ja ilmeisesti näiltä oppi ihan hyvin myös kielen. Hänen kuullensa venäläisiä ei koskaan pitänyt sanoa ryssiksi, koska se on halventava termi, mutta maailman suurimpana saatanana piti Stalinia eikä arvostanut venäläisiä kansana. Hänestä aika jätti 89-vuotiaana, eikä mitään muita sodan ajan muistoja koskaan kertonut, mutta ajoista ennen ja jälkeen kyllä.

Toiseksi vanhin, isäni äiti, oli Karjalan evakko. Ensimmäisen kerran lähtö tuli 6-vuotiaana. Tutuiksi tulivat mm. Orimattila ja Mäntsälä. Tarkempaa tietoa ei ole, montako kertaa lähti ja palasi. Sota-ajasta ei koskaan juuri mitään puhunut, mutta kotiseutujaan kaipasi kuolemaansa saakka. Monesti kävi katsomassa haikeana entisen kotitalonsa kivijalkaa. Yhden kerran olin itsekin mukana. Paljon kertoi tarinoita lapsuudestaan tuolla, vaikka niitä lapsuusvuosia ei ole voinut kovin montaa edes kertyä. Lähtö on kuitenkin tuon ikäiselle ollut kova paikka. Venäläisistä ei koskaan puhunut perheensä kuullen yhtään mitään. Vasta viimeisinä vuosinaan, pahasti muistisairaana ja laitoksessa asuvana, oli kuitenkin todella tiukkana siitä, että venäläiset eivät saa häntä hoitaa, koska niihin ei voi luottaa. Viimeiset vuotensa eli myös lapsuuttaan ja nuoruuttaan uudestaan, kun isääni hän luuli mm. veljekseen ja ylipäänsä kaikki näkemänsä henkilöt linkittyivät vahvasti noihin aikoihin. Hänestä aika jätti 93-vuotiaana.

Isäni isä oli 12-vuotias Lapin sodan päättyessä. Täytti vastikään 92. Hänen kanssaan en ole ollut pitkiin aikoihin juuri missään tekemisissä, joskin oli ollut aina muutenkin hyvin etäinen. Mutta sitä negatiivisuutta ja aivan kaikesta valittamista ei vain kestä. Sitä, kuinka teet mitä hyvänsä, niin sen olisi voinut tehdä paremmin tai ainakin hänen tavallaan. Sota-ajasta hän ei ole kertonut kuin sen, miten oli niihin aikoihin raksahommissa (maalaispoikana varmaan ihan tavallista niihin aikoihin). Oli sitten jossain välissä pudonnut katolta ja loukannut niin pahasti selkänsä, että lääkäri oli vain todennut, että tuo ei tule enää koskaan kävelemään. Vuoden päivät siinä meni, mutta sitten oli pakottanut itsensä liikkeelle, kun perhe oli muutenkin köyhä. Uskoo ken tahtoo.

Äitini äiti oli niin ikään 12-vuotias sodan päättyessä. Häneltäkään ei ole irronnut muistoja sota-ajoista. Sen tiedän, että isänsä on kuollut 1944, mutta se ei kuulemma liity sotaan mitenkään. Mummunikin täyttää alkuvuodesta 92. Sitkeä tapaus, kun takana on parikin ohitusleikkausta ja useamman vuoden taistellut nyt rintasyövän kanssa. Näkö on mennyt 90-prosenttisesti ja sen edes osittain näkevän silmänkin kanssa tyrittiin kesällä pistoshoitojen kanssa. Silti asustelee yksinään omassa asunnossaan ilman ulkopuolista apua, joskin äitini käy auttelemassa jos pitää päästä isompaan kauppaan autolla. Minuakin jaksaa aina nähdessämme muistuttaa, että voisin joskus käydä parturissa, vaikka edelliskerrasta on vasta muutama vuosi aikaa. Partaani sentään osaa arvostaa, kun miehellään oli samanlainen. Huikea tyyppi.

Mulla on siis sikäli käynyt tuuri, että isovanhemmat ovat tarpeeksi nuoria ja heidän vanhempansa riittävän vanhoja, että todennäköisyys kohtalokkaimmille tapahtumille jäivät pienemmiksi kuin monelle muulle.

 

[Rommeli]

@Kaskelotti

Pakko kysyä isäsi äidistä, että oliko kenties Kirvusta? Orimattila ja Mäntsälä evakkopaikkakuntina ainakin viittaisivat siihen suuntaan. Toki noihin lienee sijoitettu väkeä muualtakin luovutetulta alueelta...

 

[Mäyräkoira]

Minä kuulin sotamuistoja vaan toiselta isovanhemmaltani, koska isoisäni oli sodan aikaan
jo viittäkymppiä lähenevä, eikä hän enää palvellut rintamalla, mutta vanhana suojeluskuntamiehenä
hän toimi rintamalle lähtijöiden kouluttajana, ja hoiti osuutensa sillä tavalla.

Vaariltani taas kuulin sotatarinoita, hän oli jo 1900-luvun alussa syntynyt joten hän palveli korkeamman
iän vuoksi It-miehenä kotirintamalla Stadissa, ja osallistui muun muassa Helsingin puolustukseen vuoden
1944 suurpommituksissa, joissa saavutettiin merkittävä torjuntavoitto, eikä Stadi kokenut samaa kohtaloa kun monet kaupungit esimerkiksi Saksassa.

Sota on siinä mielessä läsnä että appiukkoni menetti 2-vuotiaana isänsä Kannaksen suurtaisteluissa
1944, ja käynti sankarihaudalla sekä jouluna että kaatuneiden muistopäivänä on vakiintunut
toimenpide.

 

[Sonny Burnett]

Mummuni oli 12-vuotias talvisodan syttyessä. Eli nuoruusvuotensa siis sota-aikana. Hän kertoi kerran sitä että siitä sotatilasta tuli luonnollinen olotila, semmoinen ettei osannut muunlaista kaivata. Miehiä tuli ja meni rintamalle. Jotkut jäivät tulematta.

Toinen isoäitini oli vähän vanhempi. Menetti veljensä sodassa. Suri häntä koko elämänsä. Oli katkera ryssälle. Monta kertaa jutteli tarinan kun pappi käveli koivukujaa kirje kädessään.

Pappojen sotaretkistä joku toinen kerta paremmalla ajalla.

 

[Soutukorva]

Oma isoisä oli vapaaehtoisena talvisodassa Pohjois-Suomen sotatoimialueella mm. desanttien torjuntaan kuuluvissa hiihtopartioissa. Välirauhan tultua oli aika siirtyä varusmiespalvelukseen. Jatkosodassa alusta asti kunnes haavoittui -42 Kiestingissä jonka jälkeen vapautui reserviin. Reservissä taistelut jatkuivat Äänisen rannoilta aina Ihantalaan.

Myös lapinsodassa taistelut syksyltä -44 löytyvät vyöltä.
1945 oli palauttamassa saksalaisten nappaamia sotavankeja sekä saksalaisten matkaan lähteneitä naisia karanteenileirille ennen siviiliin pääsyä.

Yhdelle miehelle melkoinen reissu mikä jätti varmasti jäljen mieheen. Itse en pappaa juuri muista kun nukkui pois jo 35 vuotta sitten. Täytyisi selvittää sotapolkua tarkemmin kun nyt on tiedossa palveluspaikat.

 

[Kaskelotti]

@Kaskelotti

Pakko kysyä isäsi äidistä, että oliko kenties Kirvusta? Orimattila ja Mäntsälä evakkopaikkakuntina ainakin viittaisivat siihen suuntaan. Toki noihin lienee sijoitettu väkeä muualtakin luovutetulta alueelta...

Sieltäpä hyvinkin, Inkilän kylästä.
Tuossa näköjään yöllä laskeskelin evakkoon lähdön pieleen, ja ikää oli talvisodan alkaessa 10 vuotta. Tuntuikin kovin oudolta, kun paljon kuitenkin oli puhunut mm. koulumatkoista ynnä muusta synnyinseudullaan.

 

[Rommeli]

Sieltäpä hyvinkin, Inkilän kylästä.
Tuossa näköjään yöllä laskeskelin evakkoon lähdön pieleen, ja ikää oli talvisodan alkaessa 10 vuotta. Tuntuikin kovin oudolta, kun paljon kuitenkin oli puhunut mm. koulumatkoista ynnä muusta synnyinseudullaan.

Samasta pitäjästä löytyy siis juuria. Isän isä on Kirvun Mertjärveltä.