Isovanhempien tai vanhempien sotamuistot

[tahtookirjoittaa]

Tämähän on tietysti hieman äärimmilleen vietyä ajattelua. Vaikka pappa kertoi omia juttujaan, voi kuulija vetää omat johtopäätöksensä. Itse en ole koskaan mitään ryssävihaa tuntenut, vaikka naapurilla välillä homma lähtee lapasesta.

Kannattaneeko tuohon liikaa tarttua. Ryssän pelko on viisauden alku, sodat ja hallat tulevat aina idästä... mutta ehkäpä lainaamasi kirjailija vain pikkaisen kärjistää kuulemaansa saamillaan lahjoillaan?

 

[moby]

Kannattaneeko tuohon liikaa tarttua. Ryssän pelko on viisauden alku, sodat ja hallat tulevat aina idästä... mutta ehkäpä lainaamasi kirjailija vain pikkaisen kärjistää kuulemaansa saamillaan lahjoillaan?

No tässä tapauksessa ei ole kirjailijaa, joka voisi kärjistää. Monet ihmiset mummoni lisäksi ilmaisivat tuossa päiväkirjassa itseään ihan vapaasta tahdosta, eikä proosalle juuri jäänyt sijaa. Toki on ymmärrettävää, että kirjoitukset ovat "hieman" neuvostovastaisia, mutta näitä kirjoituksia on mielenkiintoista lukea nykyaikana ja yrittää samaistua silloiseen tilanteeseen.

Kuitenkin päiväkirjasta kuvastuu toivo paremmasta tulevaisuudesta, eikä edes kotirintamalla tunnettu tappiomielialaa. Toki totuutta taisteluista ei heille kerrottu, mutta kuitenkin kirjasta saa positiivisen ja toiveikkaan kuvan tuosta ikävästä ajasta.

 

[cottonmouth]

Itse en ole koskaan mitään ryssävihaa tuntenut, vaikka naapurilla välillä homma lähtee lapasesta.

En minäkään venäläisiä "vihaa", mutta tavallaan kuitenkin ymmärrän varsin hyvin itse näiden sodan kokeneiden ihmisten ja tätä kautta tietyssä määrin koko sukupolven suhtautumisen venäläisiä kohtaan. Samoin kuin monen veteraanin, Lapin tapahtumista huolimatta, tunteman saksalaissympatian. Suomihan oli tuolloin kansakuntana vielä hyvinkin nuori ja vaikkei mitään "kultakautta" enää elettykään, oli kansallistunne aivan eri tasolla kuin nykyisin. NL:n agressio pientä kansaa kohtaan ja siitä selviäminen on varmasti ollut kokemus, jota sen läpikäyneet eivät helposti ole unohtaneet rauhan aikanakaan. Toki suhtautumisessa on varmasti suuriakin alueellisia eroja, evakoista tai heidän jälkeläisistään puhumattakaan.

 

[JJT]

Täytyypä sitten kertoa vähän 'vaihtoehtoinen' isovanhemman sotamuisto. Oma vaarini syntyi 1929, eli Talvisodan syttyessä oli vasta 10-vuotias. Eräänä marraskuisena talvipäivänä vaarini sitten lainasi isänsä (nahkaisia) hiihtomonoja, jotka olivat tuohon aikaan erittäin kalliita. Suksilla sitten mentiin jonkin aikaa, kunnes hiihtäessä nuo isukin monot kastuivat läpimäriksi. Vaari päätti sitten laittaa märät nahkamonot nuotion viereen kuivumaan, ja arvatkaapas kuinka kävi. Kalliit monot sulivat aivan käyttökelvottomiksi, ja tuon ajan lapsenkasvatusmetodien mukaan vaaria odotti varsin perusteellinen selkäsauna. 10-vuotias poika hädissään sitten jemmasi pilalle menneet monot ja onnistui jotenkin tulla kotiin niin myöhään ja vaivihkaan, ettei isäpappa osannut monojaan kysellä. Yö meni vähän rauhattomasti nukkuessa, mutta seuraavana päivänä alkoi jotain, mikä sai isoisoisäni unohtamaan kalliit mononsa. Nimittäin Talvisota.

Vaari jaksaa vieläkin naureskella, että osasipa sota alkaa hyvään aikaan :)

 

[Kyy]

Mielenkiintoisia tarinoita lukea ja varsinkin kuunnella. Itsellä on omakohtaisia kokemuksia kolmelta isovanhemmalta, kahdelta omalta papalta ja vaimon vaarilta. Isän isältä irtosi kaikkein eniten juttuja, joista ei ole muistiinkaan valitettavasti jäänyt kuin osa.
Toinen pappa ei koskaan puhunut mitään kunnes n. 25-vuotiaana kerran kylässä ollessani tokaisi jotain sodasta ja miten kovaa aikaa se oli, kyselin muistojen perään ja hetken päästä pappa kaivoi vanhan laatikon missä säilytti mitalejaan. Löytyi ties minkälaista urheusmitalia ym, minkä nimiäkään en enää muista, mitaleja oli 10-15 kappaletta ja mukana oli saksalaisten myöntämä hakaristillä varustettu rautaristi. Kokoelma oli melko vaikuttava nuorelle miehelle katsottavaksi. Enempää ei sitten koskaan niistä reissuista irronnutkaan, ei kuulemma ollut sopivia tarinoita kerrottaviksi ihmisille jotka eivät sodan kauheuksista joutuneet kärsimään. Kuviakin sain pari otettua mitkä olen onnistunut vuosien varrella hukkaamaan.

Vaimon vaari taasen ei muuta ole kertonut kuin että joutui jossain vaiheessa sotaa venäläisten vangiksi ja 18kk vankeuden jälkeen vapautui jollain konstilla ja pitkän jalkapatikan päätteeksi pääsi takaisin suomeen. Matkalla meni kuulo toisesta korvasta ja jalka vaurioitui. Muuta ei puhu.

Isän isä seikkaili aika monessakin paikassa, mieleen on jäänyt hänen kertomanaan yksi kesäinen koulutustapahtuma jossain rintaman läheisyydessä. Papalle oli tullut siirto ilmatorjuntaan ja hänen uudella ryhmällään oli sitten tutustuminen sekä kouluttautuminen itkon käyttöön. Koulutusta oli ollut jonkin aikaa kun paikalle saapui yllättäen autokolonna täynnä esikuntaupseereita ruokailemaan. Koulutusryhmälläkin alkoi tauko ja juuri kun sopat oli jaettu oli yksinäinen venäläinen hävittäjä kaartanut metsän laidalta kohti ja alkanut tulittaa asemia. Pappa oli yksi harvoja jotka olivat ehtineet itkoon jo tutustua ja kun muut hyökkäsivät suojaan, oli hän rynnännyt itkon puikkoihin ja alkanut tulittamaan kohti konetta. Sen verran hyvin oli koulutus mennyt perille että koneen lentäessä asemien ylitse, oli alkanut savua tulla moottorista ja vajaan kilometrin päähän oli päättynyt kyseisen koneen lento.

Kun hetken päästä oli everstit, majurit, ym. väki nousseet ilmasuojasta oli pappa kutsuttu puhutteluun, ilmoitettu juuri alkavasta kuntoisuuslomasta sekä ylennyksestä :)

Tällä episodilla olisi ollut positiivisia seurauksia sodan jälkeenkin, mutta valitettavasti pappa haavoittui sodan loppuvaiheessa sen verran vakavasti ettei ura puolustusvoimissa enää omasta mielestään ollut vaihtoehto.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

En minäkään venäläisiä "vihaa", mutta tavallaan kuitenkin ymmärrän varsin hyvin itse näiden sodan kokeneiden ihmisten ja tätä kautta tietyssä määrin koko sukupolven suhtautumisen venäläisiä kohtaan.

Monen suomalaisen tavoin isäni on Karjalan evakko. Hän joutui lähtemään jalkapelillä kahteen kertaan Kannakselta kohti sisä-Suomea pois venäläisten alta, ekan kerran 8-vuotiaana. Rajan taakse jäivät kotitalo, maat ja metsät, suunnilleen kaikki tavarat, kaik män. Kaukana kotiseuduilta piti uusi elämä aloittaa aloittaa melkein tyhjästä. Maata lohkottiin jonkinmoinen siivu isomman tilan kyljestä, sitten vaan taloa rakentamaan. Sota rasitti sukuani kaatuneiden ja haavoittuneiden muodossa varmaan aika keskiverrosti.

Kaipa tuossakin olisi jo kaunan aineksia kannettavaksi, useammankin sukupolven riesaksi. Tätä lajia en lapsuudessa joutunut onneksi kokemaan. Isäukkokaan ei pahemmin jaksanut menneitä murehtia, ryssistä puhuminenkin oli hyvin harvinaista. Silti sodasta puhuttiin lastenkin kanssa, asialliseen sävyyn, suoraan ja kiertelemättä. Siinä isäni kasvatus onnistui erinomaisesti, ettei lapsiin kylvetty mitään venäläisvihan siemeniä, vaikka Neuvostoliiton ja sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän tuomitsemisen saatanalliseksi olen omaksunut luultavasti jo munasolun hedelmöityksessä. Sittemmin olen toiminut kovastikin liike-elämässä yhteistyössä venäläisten ja muiden IVY-kansojen edustajien kanssa, niin se maailma heittelee.

 

[Puscutractori]

Tuli vaan mieleen Jatkoajassa hiljan virinnyt keskustelu ja äänestys: Olisitko valmis kuolemaan Suomen puolesta? Tilanne on: kyllä 40%, en 60%. Mikähän olisi ollut gallupin tulos jos se olisi tehty tasan 70 vuotta sitten?

Juttelin hiljattain erään virkeän veteraanin kanssa. Kun jossain vaiheessa mainitsin näistä nykyajan "Espanjaan lähtijöistä", veteraani totesi, että aivan samanlaisia olivat jutut myös ennen talvisotaa. Silloin tosin ei ajateltu suunnata lentokoneella etelänmaihin asti vaan lähinnä uimalla Ruotsiin. Kuulemma mieli näillä lähtijöillä kuitenkin muuttui nopeasti, kun sota ihan oikeasti syttyi. Tästä asiasta veteraani totesikin, ettei ole yhtään huolissaan nykysukupolven taistelutahdosta. Se kuulemma löytyisi hyvin nopeasti, jos sota syttyisi, aivan kuten aikanaankin kävi.

 

[cottonmouth]

Olen pari kertaa miettinyt, että pitäisi haastatella pappaa oikein nauhalle sodasta sekä muutenkin hänen nuoruutensa ajoista ennen kuin aika hänestä jättää.

Sen verran ipazille ja muillekin, että jos vain mahdollista niin suosittelen ehdottomasti tallentamaan näitä veteraanien ajatuksia. Liian pitkään miettimällä menevät vähän tilaisuudet ohitse ja niitä ei muutoinkaan ole enää paljon. Muistot häipyvät itse kultakin ja montaa ei ole näitä kertojiakaan enää jäljellä. Se on aivan sama tullaanko näitä kertomuksia koskaan esittämään muualla kuin oman suvun piirissä, mutta tärkeintä olisi vain saada ne jollain tavoin talteen. Jos omalla kohdalla olisi vielä mahdollisuus haastattaa tapahtumia itse kokeneita henkilöitä, niin mikä sen hienompaa. Onneksi edes jotain saatiin talteen.

 

[sampio]

Juttelin hiljattain erään virkeän veteraanin kanssa. Kun jossain vaiheessa mainitsin näistä nykyajan "Espanjaan lähtijöistä", veteraani totesi, että aivan samanlaisia olivat jutut myös ennen talvisotaa. Silloin tosin ei ajateltu suunnata lentokoneella etelänmaihin asti vaan lähinnä uimalla Ruotsiin. Kuulemma mieli näillä lähtijöillä kuitenkin muuttui nopeasti, kun sota ihan oikeasti syttyi. Tästä asiasta veteraani totesikin, ettei ole yhtään huolissaan nykysukupolven taistelutahdosta. Se kuulemma löytyisi hyvin nopeasti, jos sota syttyisi, aivan kuten aikanaankin kävi.

Näin asia varmasti olisi. Sama, kun välillä saa lukea ylistäviä kirjoituksia veteraaneista, aivan kuin he olisivat olleet kokonaan toista rotua. Kilin kellit, samanlaisia tuhnuja keskimäärin kuin mekin, kaikella kunnioituksella. Ihmisluonne ei kuitenkaan muutu, vaikka ympäristö ja toimintatavat kehittyvät. Lusmuja ja vastuunkantajia on jokaisessa sukupolvessa.
---

Omat pappani isän puolelta kuului -27 ikäluokkaan, joka käsittääkseni oli ensimmäinen kutsuntojen ulkopuolle kokonaisuudessaan jäänyt sakki. Sotilaspoikana hän kuitenkin oli. Äidin isukki on taas vielä nuorempaa polvea, -32 syntynyt, joten hänellä ei ole kuin etäisiä muistoja niiltä ajoilta. Vaimon puolelta äidin isä kuului samaiseen -27 vuosikertaan, mutta isän isä oli ollut rintamalla. Hän kuoli jo 60-luvulla alkoholin ja erinäisten vaivojen murtamana.

Sotajutut jäivät kuulematta, mutta nuorena jannuna sain yllättävän, tosin varsin vaatimattoman perinnön aiheeseen liittyen. Äitini isä meni uusiin naimisiin 70-luvulla ja ehdin muutaman kerran nähdä pikkupoikana pappani uuden appiukon. Hän siirtyi harppukuoroon joskus 90-luvun alussa ja muutaman vuoden päästä pappani vaimo seurasi perässä. Kun pappani selvitteli vaimonsa jäämistöä, hän tarjosi minulle ja veljelleni appiukolleen kuulunutta rasiaa, jossa oli muutama kunniamerkki, sotilaspassi ja pari sodanaikaista postikorttia. Veljeni otti mitalit ja minä paperit. Ainakin Summassa muistan tuon minulle etäiseksi jääneen miehen taistelleen.

Eksyin aikoinaan Jyväskylän seurakunnan sivuilla kaatuneiden arkistoon, ja vetihän se niin sanotusti hiljaiseksi. Paljon tarinoita ja ihmiskohtaloita mahtuu noihin muutamiin riveihin. Milloin meni alta parikymppinen poikanen, milloin yli kolmekymppinen kolmen lapsen isä. Surullista ja niin epäinhimillisen lopullista. Nostan hattuni ihmiskohtaloiden ja inhimillisten uhrauksien vuoksi, mutta en hurmoksellisen isänmaallisuuden tai kasvottoman sotakoneiston edessä.

 

[dana77]

Tämä tapaus tuli kummittelemaan vaarilleni yli 50 vuotta tapauksen jälkeen, kun kertoi tämän eräässä kuorotilaisuudessa eräälle everstille. Tämä ilmoitti yli 80-vuotiaalle vaarilleni, että hän olisi kuulunut sotaoikeiteen. Vaarini vastasi kertomalla lojaaliudesta aseveljiä kohtaan, jotka taistelivat esim. Kannaksen taisteluissa suomalaisten rinnalla

Joku lainoppinut voisi kommentoida, että mikä olisi tuollaisen syytteen nimike ollut ja mikä on sen vanhenemisaika. Omasta puolestani tuollainen eversti voitaisiin ampua kenttäoikeuden päätöksellä 1-0.

 

[dana77]

Oma ukkini toimi 8:n Jalkaväkirykmentin ensimmäisen pataljoonan konekiväärikomppaniassa. Samassa kk-ryhmässä oli joku Linna, jonka poika pelasi maalivahtina muistaakseni SapKossa ja joka itse sodan jälkeen hankki elantonsa lähinnä kirjailina. Tuo äijä tallensi ukkini sotakokemuksista suhteellisen hyvät ja paikkaansapitävät kuvaukset.

 

[Veijari]

Isoisäni oli jatkosodassa eturintamalla jonkinmoinen tarkka-ampuja. On kertonut mm. retkistä joita tekivät parinsa kanssa aamuyöstä kun ryssien linjassa ensimmäiset äijät heräilivät ja kävivät aamukusella. Eihän siellä kuun valossa paljoa nähnyt mutta aina sieltä mistä kusihöyry nousi lumihangesta, tiputtelivat aamuvirkkuja ryssiä.

Kertoi vielä lukumääränkin montako sodan aikana ehti tiputtamaan, mutta tähän hätään en muista. Joitain kymmeniä se oli.

Pitää kysellä tarkemmin kun on vielä elossakin. On muuten vaimonsa eli isoäitini kuoleman jälkeen alkanut selvästi enemmän kertomaan juttuja sota-ajoista. En tiedä alkaako aavistelemaan omaakin lähtöä vai mistä johtuu.

Respect!

 

[peruspata]

Isänisän vaiheista sota-aikana en oikein tiedä, jäätiin vähän etäälle toisistamme, kun kaikki reilut 20 v., mitä ehdittiin yhdessä elää täällä, vaari oli jo melko dementti. Oikeastaan serkuksista kenelläkään ei ole muistikuvaa vaarista siten, että ajatus olisi toiminut kovin kirkkaasti. Valitettavasti, jälkeenpäin voidaan todeta.

Äidinisä taas sitten kertoili sota-ajan tapahtumista melko paljonkin. Äitini totesi joskus, että ilmeisesti hänen ja enojeni lapsuudessa asiat olivat liian lähellä, silloin niistä ei puhuttu. Lisäksi isovanhempani sympatiat olivat vahvasti punavivahteisia, siinä varmaan yksi syy, miksi sota ei sitten ollut se suosituin puheenparsi sotien jälkeen. Mutta täytyy sen jättää myös karut muistot ihmisen sieluun.

Uskon, että painajaiset vaivasivat pappaa melko paljonkin. Lapsena sitä ei niin ymmärtänyt, mutta nyt jälkeenpäin miettiessä voi todeta sen olleen suht. todennäköistä. Minä olin ehkä lapsenlapsista eniten äidin vanhempien luona, joten ehkä olen myös eniten sitten kuullut kertomuksia.

Fyysisesti vahingoittumattomana pappa palasi 4 vuoden kielikoulustaan, Lapin sotaan papan ei tarvinnut mennä. Jatkosotaan pappa meni heti alusta suoraan armeijasta, ikäluokka -20 siis kyseessä.

 

[Palstalegenda]

Isäni isä kuoli 1960-luvun alussa, enkä siis ollut syntynytkään kun hän vielä eli. Sen mitä olen isältäni ja mummoltani hänen elämästään kuullut, niin arvelen, että monet miehet kokivat sodan jälkeen perheenkin raskaana kyytiläisenä, josta joskus oli iloakin mutta liian usein mies tunsi raataen ja repien kiskovan perhettään eteenpäin, kuin aikoinaan ahkiota Kannaksen tulimyrskyissä. Ja siviilielämän taistelut olivat kovempia kuin sota oli ollut. Viinaa, uhkapelejä, tappioita, ranne auki ja Kirkkosaaresta maanalainen yksiö.

Tuo isäni isän papereita sain mummolta ennen kuin mummoni dementoitui. Mielenkiintoisia poteroissa ja korsuissa kirjoitettuja runontapaisia avautumisia. Allekirjoituksina paikkakunta, ajankohta ja merkintä siitä kuka on kirjoittanut, kuten esimerkiksi: "Autiovaarassa 21.8.44, Oma räpylä". Siinä jätkässä oli kirjoittajan vikaa, vaikka siviilissä putkimiehenä sittemmin toimikin.

R.I.P.

 

[cottonmouth]

Hän kertoi esimerkiksi lähteneensä kerran käymään rintaman takana sumpilla. Siinä olivat kuulemma poikien kanssa juoneet sumpit ja vaari oli lähtenyt kuselle parinkymmenen metrin päähän. Hän oli kuullut vaimean humahduksen ja palatessaan oli löytänyt kaikki kolme kahvintarjoajaa kuolleina kranaatin tiputtua juuri kohdalle.

Itseasiassa tästä tapauksesta olikin puhetta mummoni kanssa, kun katselin tuossa joulun aikaan vaarin rintamakuvia. Onneksi nuokin on nyt skannattu, koska ihan mielenkiintoisia kuvia riittää 1920-luvun suojeluskunta-ajoista alkaen aina Lapin sodan tuntureille asti. Mummo kertoili tuosta mainitusta tilanteesta, vieläkin jotenkin järkyttyneenä, yhden noista kuolleista olleen upseerikoulutukseen lähdössä olleen ~ 20-vuotiaan ylioppilaspojan, jonka olisi periaatteessa pitänyt jo olla poissa rintamalta. Oli kuitenkin edellisenä iltana myöhästynyt kuljetuksesta ja joutui siis odottamaan seuraavaa kyytiä yli yön rintaman lähellä.. Vähän makaaberimpana yksityiskohtana mummo kertoi vaarin maininneen, että kahdella noista vainajista oli kuulemma vain pieni reikä takaraivossa, mutta tältä pojalta puuttui vaarin kertoman mukaan puoli päätä.

 

[Stolk-2]

Itse taas olen joskus törmännyt johonkin sivuun, jossa näitä tietoja oli. Katsoin paikkoja, joissa ylil. isoisäni oli kaukopartioreissuilla liikkunut. Tosin samat tiedot löytyi hänen sotilaspassistaan, joka on hyvin säilynyt hänen kuolemansa jälkeenkin. Ei sentään ollut välirauhan ajan tiedustelureissuja naapurin puolelle.

Pistäpä linkkiä kehiin, jos muistat sen. Mielelläni tutkisin isoisien sotahistoriaa.

Toinen isoisä ei paljoa sodasta pukahtanut meille lastenlapsille. Koulutuskausi Helsingissä Talvisodan aikana, josta hän kertoi pommikoneen putoamisesta Munkkiniemeen. Jatkosodan hän oli koko ajan rintamalla. Pieniä tiedon hippusia sieltä täältä, mutta ei edes sitä missä päin oli palvelemassa.

Toinen isoisä taas kertoi juttuja Talvisodasta, missä hän haavoittui taistelussa. Jatkosodasta hän ei kertonut mitään. Rintamalle hän ei haavoittumisen takia joutunut, mutta palveli koko Jatkosodan ajan armeijassa. Olisi todella mielenkiintoista tietää mitä hän teki Jatkosodan ajan, kun joutui Valpon kynsiin sodan jälkeen. Nimi löytyi myös Seura-lehden Siperialistalta, poistatti upseerinkirjansa/tietonsa ja puhetta oli Brasiliaan muutosta joka ei toteutunut.

 

[TAM]

Onko kukaan tilannut Sota-arkistosta isovanhempiensa kantakortteja tai muuta vastaavaa aineistoa? Itselläni on välillä käynyt mielessä, että olisin tilannut isän isäni kantakortin, mutten ole saanut aikaiseksi.
Eli onko kenelläkään kokemusta siitä miten hyvin tuo palvelu toimii?

 

[lautamies]

Noita joukko-osastojen sotapäiväkirjoja on viime vuosina digitalisoitu.

http://digi.narc.fi/digi/search.ka

Tuolta löytyy ns. vapaa haku, joukko-osaston tietäminen komppaniaan asti on tarpeen, kun on divisoonan, rykmentin, pataljoonan ja komppanioiden sotapäiväkirjoja.

Lisätään vielä: Noita sotapäiväkirjoja löytyy komppaniatasolle asti, kirjoitettu osa koneella ja osa kynällä, jolloin lukeminen on vaikeaa, mutta aina sieltä jotain tiedonjyviä löytyy.

 

[Toejoen Veikko]

Onko kukaan tilannut Sota-arkistosta isovanhempiensa kantakortteja tai muuta vastaavaa aineistoa? Itselläni on välillä käynyt mielessä, että olisin tilannut isän isäni kantakortin, mutten ole saanut aikaiseksi.
Eli onko kenelläkään kokemusta siitä miten hyvin tuo palvelu toimii?

Tilattu on. Toimitusaika kesti muistaakseni noin 4 viikkoa. Riippuu toki kuinka paljon selvityspyyntöjä on jonossa.

linkin kautta saat kantakortin tilauslomakkeen. Täytät ja lähetät tuonne Sörnäisten toimipisteeseen.

 

[Turder]

Viime vuonna kuollut ukkini kertoi jonkin verran sotatarinoita Lapinsodasta. Mitään tappokertomuksia ei koskaan tullut. Lähinnä tarinoissa esiintyi muuta sodan "arkea". Joskus oli löytynyt saksalainen konepistooli, joka oli tyhjennetty korppiparveen tai kranaateilla kalastettu iltapalaa. Kerran löytyi hylätty saksalaisten korsu/bunkkeri, josta tekivät saunan, joka kuitenkin paloi ensimmäisellä lämmityskerralla. Tästä oli kuulemma irronnut pitkät naurut useaan otteeseen jälkikäteen. Peseytymistä ja saunomista oli odotettu pitkään ja sitten koko sauna kärähtää ensimmäisellä lämmityksellä.

Mielenkiintoisin juttu liittyi saksalaisvankiin jonka saivat. Muistaakseni kyseessä oli pudonneen koneen lentäjä. Tähän liittyi myös tilanne jossa ukki sanoi pelänneensä eniten. Olivat ilmeisesti etsineet tai väijyttäneet kyseistä koneen hylkyä yöllä pilkkopimeässä eikä ollut tietoa oliko saksalaiset kyttäämässä heitä koneen lähettyvillä. Lopulta sieltä yksi löytyi loukkaantuneena ja ottivat hänet vangiksi. Vangin kohtelusta ukki ei puhunut paljoakaan, lähinnä ainoastaan siitä, että syöttivät ja hoitivat vangin vammat kuntoon minkä pystyivät. Luulen, että osa joukkueesta olisi halunnut teloittaa vangin, mutta kilttinä luonteena ukkini oli kai pitänyt vangin puolia jossain määrin. Vuosikymmeniä myöhemmin ukki tapasi tämän pilotin lomamatkalla Saksassa. Saksalainen oli kuulemma ollut aivan varma, ettei selviä elossa Lapista jäätyään vangiksi.

 

[lautamies]

Tuon kantakortin tilaamisesta on hyötyä, jos aikoo noita sotapäiväkirjoja laittamani linkin kautta lueskella, siitä kantakortista selviää joukko-osasto, jonka sotapäiväkirjoja haluaa lukea.

Jos komppanian tasolle löytää tiensä, niin siellä on jo tarkempia tietoja taisteluista, olosuhteista, mainintoja partioista ja partioiden johtajista ynnämuista.
Mitä suuremman osaston (patl. rykm. div.) sotapäiväkirjoja lukee, niin pienemmät yksityiskohdat niistä puuttuvat.

Eikä tulla sitten minua syyttämään, että kaikki aika menee sotapäiväkirjoja lukiessa.

 

[Toejoen Veikko]

Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste tosiaan tarjoaa kantakorttien muodossa hyvän väylän päästä käsiksi vuosien 1939-45 sotiin osallistuneisiin ja digiarkistosta saa vaihtelevasti selvyyttä joukko-osastojen liikkeistä.

Noiden lisäksi olen kaivanut myös sukulaisten vaiheita vuodelta 1918. Tietoa löytyy Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä, jos haluaa etsiä valkoisella puolella olleita, niin sodan muistomitalin myöntämisen perusteella voi päästä asiassa eteenpäin. Kansallisarkiston Rauhankadun toimipisteestä löytyy kaikki valtiorikosoikeudessa tuomion saaneet punaiset aakkosjärjestyksessä.

Tuota kautta olen pystynyt selvittämään sukulaisteni vaiheet vähintäänkin kohtalaisesti.

 

[Individual]

Isoisä äidin puolelta kaatui Talvisodassa Terenttilässä vuonna 1940. Sankarihauta on muutes melkein tuossa kadun toisella puolella. Isoisä iskän puolelta taas oli jääkärikersantti osallistuen ainakin Lapin sotaan. Isäni äidin isä (muistaakseni) oli perustamassa erästä lappilaista suojeluskuntaa. Tiedä sitten mikä hänen osuutensa itse sisällissotaan oli.

Ah, luinpas huonosti ketjun aiheen. Noh, siitä mainittakoot ainoa itselleni henk.koht. kerrottu perheenjäsenen aikalaiskuvaus sodasta, eli äitini sanoo muistavansa Kotkan Tiutisen loimun venäläislaivueen pudotettua koko pommilastinsa sinne.

 

[chubster]

Ihan hirveästi ei itsellenikään ole korviin tullut sotajutta koska olen ollut jotain 1-vuotias kun "sotapappa" kuoli. Kyseessä siis minun isoisoisä, eli minun isäni pappa.

Sen verran olen omalta isältäni asioista tiedustellut, että ilmeisesti pappani oli jonkin sortin hevosmies tai ratsumies. Olen kuullut myös sanonnan "luurankomies" johtuen uniformusta tai jostain. Talvisodat ja jatkosodat läpi joutui käymään.

Yksi tarina mikä mieleen tulee on sellainen, että olivat varmistmassa jotain kylää, jossain missä lie, ja pappani meni yksin kiertämään talon taakse katsomaan onko siellä ketään. Siellähän sitten venäläisiä oli ollutkin ja yksi vielä siihen oli jäänyt. Kuulemma venäläisen ase ei ollut lauennut. Tätä tarkempaa tarinaa en ole kuullut, mutta olettaa sopii että minun isopappani ase lauksei, sillä hän sodista hengissä selvisi.

Toinen tarina on sellainen, että hän haavoittui kraanatin sirpaleesta takapuoleen. Onneksi ei sen pahemmin. Parani tästä haavoittumisesta normaalisti.

Enempää juttuja isopapastani en ole kuullut. Sen tiedän, että hänellä oli kaksi muutakin veljeä sodissa, joista toinen kaatui. Vanhempieni luota kotoa löytyy edelleen venäläisen sotilaan kivääri. Sodan jälkeen porattu hirvi tai karhupyssyksi tai joksikin, en tiedä aseista. Isopappani sen rintamalta "salakuljettanut" kotiin ja kaatuneelta venäläiseltä sen sitä ennen ottanut.

Aika ihmeellinen tunne tulee kun sitäkin asetta katsoo. Montakohan elämää silläkin sodan aikan päätetty?

Sodan vaikutukset ihmiseen varmasti tietää kaikki, mutta ennen sotaa iloinen ja vitsaileva ihminen muuttui todella ankaraksi ja heikkohermoiseksi mieheksi. Näin olen kuullut.

 

[Toejoen Veikko]

Sen verran olen omalta isältäni asioista tiedustellut, että ilmeisesti pappani oli jonkin sortin hevosmies tai ratsumies. Olen kuullut myös sanonnan "luurankomies" johtuen uniformusta tai jostain.

Rakuunoilla oli "luurankotakit", joita tosin ei rintamalla hirveästi ollut. Takkeja meinaan. Varusmiespalveluksessa noita sen sijaan on käytetty. Pari sukulaistani suoritti varusmiespalveluksensa 1920-30-luvulla Uudenmaan Rakuunarykmentissä ja valokuvissa näkyy noita luurankotakkeja. Talvisodan alettua eivät olleet heppojen kanssa tekemisissä, vaan kivääri - ja pk-miehinä.