Isovanhempien tai vanhempien sotamuistot

[cottonmouth]

Topi oli komea nuorimies, Euroopan Mestari, ja varmasti haavena oli myös tulla isäksi. Jotenkin hänen kauttaan vaan on konkretisoitunut enemmän kuin hyvin tuo veteraanien keräyksissä käyttämä sananparsi, "monta haavetta nuo vuodet silloin hautaan vei".

Hieno ja poikkeuksellinenkin tarina. Toivo on kyllä itselleni täysin uusi urheilijatuttavuus ja varsinkin tuo mainittu monilahjakkuus on aika mielenkiintoinen juttu.

linkki: Wiki

 

[Toejoen Veikko]

Itsellä toinen vaari oli mukana kansalaissodassa, mutta kuoli jo 1943 (kotirintamalla), joten en koskaan päässyt hänen kanssaan juttelemaan. Valitettavasti ei päässyt isänikään joka oli silloin vasta taapero. Ainoa muisto on kunniakirja, jonka on allekirjoittanut Kustaa Mannerheim. Marskia kuulemma jälkikäteen on kaduttanut se että jossain vaiheessa käytti tuota "Kustaa" nimeä, sikäli ko. asiakirja voi olla harvinainenkin.

Mahtaako kyseessä olla vapaussodan muistomitalin myöntökirja? Google-kuvahaulla löytyi tuollainen osuma.
Siinä oikeassa laidassa, kun on niitä pikkukuvia, niin vs mm:n myöntökirja on 11. kuva ylhäältä päin.

 

[Carlos]

Mahtaako kyseessä olla vapaussodan muistomitalin myöntökirja? Google-kuvahaulla löytyi tuollainen osuma.
Siinä oikeassa laidassa, kun on niitä pikkukuvia, niin vs mm:n myöntökirja on 11. kuva ylhäältä päin.

Juu, sama näyttää olevan. Kiitos tiedosta, en ole sen kummemmin asiaa ajatellutkaan. Täytynee tilata isoisän suojeluskuntakirja tuolta arkistosta ja tutustua tarkemmin.

 

[-RVL-]

Minultakin löytyy näitä Vapauden Ristien ja Vapauden Mitalien ym. myöntökirjoja, mutta ei kait niissä Mannerheimin oikeaa nimikirjoitusta ole? Pakko olla kopioita, olisi muuten ollut aika helvetin kipeä käsi Mannerheimilla. Toisaalta harvinaisemmat paperit, esim. tuolta vuoden 18 sodasta voivat ehkä ollakin aidolla nimikirjoituksella.

Olen tainnutkin jo tähän aiheeseen kirjoitella isoisäni elämästä vuosilta 39-44, mutta tarkasti suvusta kiinnostuneena olen pistänyt merkille, että oikein kukaan ei varsinaisesti tarttunut aseeseen sisällis-sodassa. Valkoiset kyllä tappoivat senkin edestä niin aikuisia kuin lapsiakin tästä suvusta, mutta muuta ei sitten niiltä ajoilta jäänytkään käteen.

 

[Musta Nuoli]

Isoisoisä_C kuului Siuron punakaartin esikuntaan. Hoiti esikunnan tehtäviä maaliskuun loppupuolelle saakka, jolloin lähti Tampereelle. Tampereen valtauksen yhteydessä hänet vangittiin Aleksanterin kirkosta ja toimitettiin Kalevankankaan vankileirille. VRO tuomitsi hänet kuolemaan, mutta VRYO muutti tuomion myöhemmin elinkautiseksi. Tämän jälkeen hänet lähetettiin Tammisaareen, josta hän vapautui armahduslain nojalla alkuvuodesta 1920.

Äitini isoisä joutui myös Kalevankankaan vankileirille ja kuoli sinne. Hän oli Virroilta kotoisin, Killinkoskelta. Hän ei ollut mikään isompi kiho vaan ihan tehtaalla töissä. Mutta hän oli paikallisessa työväenseuran toiminnassa mukana, mikä sitten ilmeisesti jo riittikin syyksi pistää hänet leirille ja tappaa sinne. Tai sitten hän kuoli sairauteen yms. Tämä on epäselvää ja vaivaa mm. äitiäni yhä edelleen, koska tarkkaa kuolinsyytä ei vieläkään tiedetä, ja asiasta on ristiriitaisia kertomuksia aikalaisilta.

Isoisoisä oli lähettämänsä kirjeen mukaan joutunut johonkin sairastuvalle, mutta siellä hän oli kirjeensä mukaan jo voimassa paljon paremmin ja sai parempaa ruokaakin. Sen jälkeen ei kuulunutkaan mitään ja myöhemmin tuli tieto kuolemasta. Jäljelle jäi raskaana ollut morsian eli äitini isoäiti. Äitini isä sitten sai lapsuudessaan kuulla olevansa mm. "punikin äpärä", kyllä varmasti lämmitti mieltä.

Tämä mainittu äitini isoisä, Paavo, oli erittäin rohkea ja elämää nähnyt mies, joten on voinut olla, että hän on herättänyt perisuomalaista kateutta ja katkeruuttakin sikäläisissä tuppukyläläisissä ja sen takia päätynyt leirille kuolemaan. Paavo nimittäin matkusti mm. 1912 serkkunsa kanssa Australiaan. Ensin Saksaan ja sieltä pesti hiiliä lapioimaan rahtilaivaan, ja sitten laivasta karkuun Australiassa. Kielitaidottomana, totta kai. Australiassa oli jo jollain sokeriruokoplantaasilla töissä Paavon kaukaisia sukulaisia, ja tarkoitus oli kai alun perin mennä sinne ja jäädä sinne.

Ruokoplantaasihommassa tuli kuitenkin ongelmia, koska työt loppuivat sovittua aikaisemmin koko porukalta. Paavo sitten kierteli pitkin Australia jalan kaverinsa kanssa, teki hanttihommia, pestautui aina eri tiloille ja muihin paikkoihin missä tarvittiin riuskaa työmiestä ja nukkui sitten välillä jopa metsässä ja tien poskessa. Kaikeksi onneksi Paavo piti tänä aikana päiväkirjaa, joka on edelleen tallella ja joka on ollut erittäin mielenkiintoista luettavaa. Karua on elämä ollut, välillä hän on talsinut kymmeniä ja taas kymmeniä kilometrejä ja ollut syömättäkin useita päiviä, kun ei ole töitä irronnut eikä rahaa ole ollut ruokaan.

Aikansa kierreltyään Paavo päätti palata Suomeen ja pestautui taas saksalaiseen laivaan. Näiltäkin ajoilta on päiväkirjamerkintöjä, laivareissussa kun meni kolme kuukautta ja työolot olivat helvetilliset polttavassa kuumuudessa laivan uumenissa. Laivan miehistö oli kotoisin ympäri maailmaa, ja meno värikästä. Tyynellä valtamerellä olivat niin kovat myrskyt, että Paavo pelkäsi laivan uppoavan (1912 sattumoisin Titanic upposikin, joten pelko oli ihan relevantti) ja Intian lähistöllä kuumuus oli viedä voiton. Lopulta Paavo pääsi Hampurin satamaan ja eteni sieltä junalla Lyypekkiin. Saksaa hän ei osannut, mutta merimiestoverit auttoivat oikeaan suuntaan.

Lyypekissä hän erehtyi epäonnekseen juutalaisen kauppiaan vaatepuotiin, ja kauppias sitten kusetti suomalaista merimiestä oikein kunnolla. Tässä autenttinen ja sensuroimaton päiväkirjamerkintä vuodelta 1912: "Olen vielä Lübeckissä mutta tänään lähden täältä. Juutalainen saatana petti minun vaatekaupassa, vei minun rahani saatana melkein kaikki."

Ainoa kerta, kun Paavo kiroilee koko päiväkirjassaan joka on täynnä koettelemuksia. Ei tainnut jäädä Paavolle hyvä kuva valitusta kansasta.

Suomeen Paavo kuitenkin sitten pääsi monen monta kokemusta rikkaampana. Hänen oli ilmeisesti tarkoitus myöhempinä vuosina lähteä taas uudestaan maailmalle, mutta sitten tuli sisällissota ja henki lähti juuri kun oli morsiankin löytynyt.

Olen yrittänyt välillä selvitellä netistä tarkemmin Paavon laivaa eli saksalaista höyrylaivaa SS Magdeburgia ja sen kohtaloa. Samannimisiä laivoja oli useita, mutta tämä Magdeburg operoi Deutsche-Australische Dampfschiffs Gesellschaft -nimisen firman alaisena Saksasta Australiaan. Madgeburg-alus otettiin ns. haltuun 1914 kun ensimmäinen maailmansota alkoi, ja vuonna 1917 USA otti aluksen sotakäyttöön uudella nimellä SS Neuse. Vuoden 1921 New York Timesissa oli myynti-ilmoitus, jossa huutokaupattiin könttänä 12 saksalaista ex-alusta, mukana myös Neuse eli Magdeburg. Ilmeisesti tie vei sitten tämän jälkeen romuttamolle, muuta tietoa en ainakaan löytänyt. Vaiherikas oli laivankin tarina. Tuskin mitään vanhoja miehistölokeja enää on olemassakaan, mutta jos olisi, niin olisihan se kiinnostavaa tietää, löytyisikö vuoden 1912 listoista isoisoisäni nimeä.

 

[sampio]

Tämä on omaan makuni yksi Jatkoajan parhaita ketjuja. Mielenkiintoisia vaiheita on sukulaisillanne ollut useammallakin.

Omia sukulaisiani ei sodissa ole ollut. Molemmat isoisät olivat liian nuoria rintamalle, heidän isistään taas ei ole tietoja jäänyt ainakaan minulle. Pappani uuden vaimon isä oli rintamalla ja hänen jäämistöinään sainkin sotilaspassin itselleni, mutta olen sen jonnekin onnistunut joko hävittämään tai kätkemään liian hyvin.

 

[Tinke-80]

Toinen isoisäni ei nuoren ikänsä takia ikinä ehtinyt rintamalle mutta toisen isoisän jäämistöstä löytyy mm. venäläinen pistin. Ikävä kyllä en päässyt ikinä isoisän kanssa noista asioista puhumaan hänen menehtymisen vuoksi. Pitäisi varmaan faijalta kysellä jos hän osaisi kertoa jotain juttuja isoisän sotavuosilta.

-Tinke

 

[Creed Bratton]

Isovanhemmat eivät sotaan joutuneet osallistumaan nuorten ikiensä takia, mutta toinen vaareista kahteen otteeseen lähti evakkoon Karjalasta.

Yksi isoisoisä kaatui jatkosodan alkuvaiheessa Karjalassa, Mannerheimin kirje on mummolla edelleen tallessa. Mahtoi olla kova paikka sille isomummolle, kun jäi 9 lapsen kanssa leskeksi. No ihan täyspäisiä mummosta ja sen sisaruksista tuli.

Yksi isoisoisä taas haavoittu kansalaissodassa (punaisten puolella) Helsingissä, sai kuulan kypärään josta se sitten jonkin verran upposi päähän. Tästä johtuen isoisoisä päätyi sairaalaan Helsinkiin ja lojui siellä, kun Valkoiset valtasivat Helsingin. Tuon haavoittumisen ansiosta ei joutunut vankileireille.

Muut isoisovanhemmat eivät sotiin osallistuneet, mutta yhden isoisoisän veli oli joku plutoonan (tms) komentaja ja teloitettiin, kun hävisivät sen sodan.

 

[halogeeni]

Isoisäni joutui sotavangiksi alkuvuodesta 1944 ja oli yksi niistä onnekkaista, jotka
selvisivät myös hengissä vankeudesta. Vapautuminen tapahtui rauhan tultua. Oli sotilasasrvoltaan luutnantti ja selviämistä edesautti se, että upseerit oli vapautettu raskaasta työnteosta vankileirillä. Ruoka oli kuitenkin ollut kehnoa ja sitä oli vähän. Isoisäni painoi jatkosotaan lähtiessään 80 kg ja kotiin päästyään 45kg. Loppuelämänsä aikana (kuoli 80-luvun lopulla) ei pystynyt syömään esim. kanaa, koska kanan pienistä luista tuli mieleen rotat, joita oli joutunut pahimmillaan syömään vankeuden aikana. Paljoakaan ei isoisä sodasta puhunut varsinkaan perheelleen, mutta tällaisen asian äitini tiesi minulle kertoa. Itse olin aika pieni kun isoisä kuoli, mutta muistan lapsuudesta kun olin mummolassa yötä ja heräsin siihen kun hän näki yli 40 vuoden jälkeenkin painajaisia sodasta ja heräsin kovaan huutoon yöaikaan.

 

[Musta Nuoli]

Isoisäni joutui sotavangiksi alkuvuodesta 1944 ja oli yksi niistä onnekkaista, jotka
selvisivät myös hengissä vankeudesta. Vapautuminen tapahtui rauhan tultua. Oli sotilasasrvoltaan luutnantti ja selviämistä edesautti se, että upseerit oli vapautettu raskaasta työnteosta vankileirillä. Ruoka oli kuitenkin ollut kehnoa ja sitä oli vähän. Isoisäni painoi jatkosotaan lähtiessään 80 kg ja kotiin päästyään 45kg. Loppuelämänsä aikana (kuoli 80-luvun lopulla) ei pystynyt syömään esim. kanaa, koska kanan pienistä luista tuli mieleen rotat, joita oli joutunut pahimmillaan syömään vankeuden aikana. Paljoakaan ei isoisä sodasta puhunut varsinkaan perheelleen, mutta tällaisen asian äitini tiesi minulle kertoa. Itse olin aika pieni kun isoisä kuoli, mutta muistan lapsuudesta kun olin mummolassa yötä ja heräsin siihen kun hän näki yli 40 vuoden jälkeenkin painajaisia sodasta ja heräsin kovaan huutoon yöaikaan.

Sotavangeista tuli mieleen uusi ja tuore kirja, jota parasta aikaa luen eli Dmitri Frolovin teos "Kuviin vangitut - suomalaiset sotavangit valokuvissa". Aihetta parikymmentä vuotta tutkinut Frolov (joka on ihan suomalainen tutkija nimestä huolimatta) on päässyt käsiksi vanhoihin neukkuarkistoihin, yksityiskokoelmiin ja vastaaviin ja koonnut teokseen harvinaisia valokuvia suomalaisista sotilaista sotavankileireillä Neuvostoliitossa. Teoksessa käydään myös läpi sekä Talvi- että Jatkosodan aikaiset NL:n sotavankileirit, niiden toiminta ja olosuhteet ynnä muuta.

Jos pitäisi parilla sanalla tiivistää, niin helvetin karmeitahan nuo neukkulan leirit olivat. Tosin neukut kyllä jollain tasolla yrittivät säätää asetuksia ja määräyksiä vankien ruokkimisesta ja ymmärsivät jossain vaiheessa vihdoin, että vankien työkomennuksesta ei tule mitään jos joka toinen vanki tekee nälkäkuolemaa tai on punataudissa. Tällöin esim. ruoka-annoksia pyrittiin lisäämään eikä sotavankileireillä pääsääntöisesti harrastettu mitään tarkoituksellisen sadistista nälkään näännyttämistä. Mutta tästä huolimatta vankeja kuoli runsain mitoin, myös suomalaisia. Neukkujen ylibyrokraattinen systeemi ei vain toiminut (koskapa se olisi toiminut) ja tietysti maassa oli nälänhätää omien kansalaistenkin kohdalla.

Samaan aikaan neukkulassa panostettiin kuitenkin propagandaan, ja maassa painettiin erityisesti Suomen rintamaa varten "Sotilaan ääni"-nimistä propaganda-aviisia, joka ilmestyi säännöllisesti pari kertaa viikossa. Siinä oli kuvia sotavangeista, jotka muka kertoivat, kuinka hyvin heitä kohdeltiin ja kuinka huisin hauskaa neukkulassa oikeastaan oli. Kirjassa on mm. valokuvia, jossa kolme suomalaissotilasta polttelee näennäisesti hyvinvoivana mahorkkaa. Todellisuudessa ainakin yksi kuvan "onnellinen vanki" kuoli joko nälkään tai tauteihin.

Suurin osa sotavangeista vapautettiin jatkosodan päättymisen jälkeen syksyllä 1944, mutta osa vankijoukosta vapautettiin vasta 1946. Joitain pienempiä vankiryhmiä tuli vielä 1950-luvullakin, ja Kekkonenkin heistä tivasi jollain NL-vierailullaan.

Frolovin teoksen kuvat ja niiden saatetekstit "valkosuomalaisineen" ovat kiinnostavia ja avaavat ainutlaatuisen näkökulman suomalaisten sotavankien elämään ja kuolemaan Neuvostoliiton leireillä, joten kannattaa lukea. Kirjan saa kirjastosta, jos ei itse raaski ostaa.

Ironisena triviana se, että NL valmistautui aikanaan huolella Talvisotaan ja perusti useita sotavankileirejä ennen hyökkäystä (anteeksi, ennen kuin imperialisti-Suomi hyökkäsi Mainilan laukausten myötä). Sotavankipaikkoja varattiin jopa 50 000 sotilaalle, koska Suomen valloituksenhan piti olla paraatimarssi. Aikansa siinä sitten leirit kävivät tyhjäkäynnillä eikä niitä sotavankeja tullutkaan, kun Suomi löi parhaansa mukaan luuta kurkkuun piippalakeille. Sitten osa leireistä vähin äänin ajettiin alas ja jätettiin vain osa.

 

[kahden suunnan sentteri]

Tässä on kuitenkin hyvä taas muistaa, että kyllä niissä kotimaisissakin keskitysleireissä neljännes etnisin perustein vangituista siviileistä pääsi hengestään: Itä-Karjalan keskitysleirit – Wikipedia

 

[halogeeni]

Vielä hivenen lisätietoa tuosta isoisäni sotavankeudesta josta hieman ylempänä kirjoitin; Vankeja tietysti kuulusteltiin ja usein ase ohimolla. Eräässä tällaisessa kuulustelussa oli kyselty tietoja kotipaikkakunnan suojeluskunta-toiminnasta ja suojeluskunta-aktiiveista. Kyllä hän tiesi tarkalleen nimet ja tietoa vaikka millä mitalla, mutta oli valehdellut tulkin välityksellä ettei enää tiedä toiminnasta ja sen hetkisistä aktiiveista, koska on ollut jo niin monta vuotta rintamalla. Ilmeisesti kuulustelija oli vastauksen uskonut, koska henki säästyi.

 

[Dee Snider]

Molemmat vaarit palveli Talvi ja Jatkosodan, isän isä oli myös sisällisodassa mukana 16 vuotiaana.

Äitin isä lähti 19 vuotiaana varusmiehenä Talvisotaan. Oli Raattentiellä mukana ja helmikuussa 1940 Summassa, Taipaleessa tuli jatkoaikaa, kun vaari sai osansa yhden päivän aikana ammutusta n. 40-50 000 erilaisesta kranaatista, jota etulinjaan tuli. Sirpale lävisti kypärän ja osui alla olleen karvalakin rautanappiin ja jäi törröttämään keskelle otsalohkoa. Siihen loppui Talvisota vaarin kohdalta ja kotiutettiin sotasairaalasta, kun välirauha solmittiin samoihin aikoihin.

Jatkosodassa kuului ns. Siniseen prikaatiin, eli JR kolmoseen. Tappeli mm. Krivin radalla 1942, Sallassa ja Tali-Ihantalassa. Jatkosodassa haavoittui kahteen kertaan luodista, reiteen ja käsivarteen.

Hän sanoi, että Krivin kapina oli se pahin paikka, vaikka Summan pommihelvetti oli omaa luokkaansa, missä sitten otsaankin tuli. Äiti on monesti kertonut, että kun he sisarustensa kanssa lapsina valittivat kylmyyttä, niin vaari oli aina sanonut, että kun ollaan mukulat Kriviltä selvitty, niin kyllä me tästäkin selvitään. No, kun eno oli sanonut, että eihän me olla siellä oltu, niin vaari sanoi että kyllä te olitte ja näyttänyt muniaan.

Krivin radalla ja asemasta käydyssä kapinassa oli olosuhteet ns. kohdillaan. 50 astetta pakkasta ja n. 2 metriä lunta maassa. Ukko kun horjahti ladulta hankeen, niin karvalakki jäi vaan pinnalle. Sieltä vaari ja kumppanit löysivät myös kaatuneiden ryssien repuista ihmisen lihaa ja luita. Se kai oli se syy, että miksi piti Krivin kokemuksia karmeinpina.

Vaari kävi kyllä kovalla prosentilla nuo sotien "highlightsit" läpi. Lapin sodassa kävi kääntymässä, mutta tietääkseeni ei ollut enää etulinjassa. Aikamoinen ihme oli, että ylipäätään selviytyi hengissä. Kusesta toiseen, hänellä oli tapana sanoa. Sallan asemasota oli kuulemma ihan lomareissu pohjoiseen.

Isän isä oli jo aikamies, kun Talvisota alkoi. Keuhkotautinen ja vapaussodan melskeissä jalkaan pahasti haavoittunut ukko lähti kuitenkin rintamalle omasta tahdostaan, kun silmäterä kuormuri-Ford piti luovuttaa armeijalle. Hän ei suostunut antamaan sitä nulkkien hajotettavaksi. Ajoi molemmat sodat lähinnä kasureita, aseita, kranaatteja ym.. rintamille. Partisaanien kanssa sitten tappelikin koko rahan edestä. Kerran oli Jatkosodassa (en nyt kuolemaksinikaan muista, että missä)convoyssa radiomies kyydissä mukana ja sieltä huudettiin, että suorasuuntaus ampuu kyseille tielle. Vaari oli Fordeineen letkassa loppupäässä ja ajoi auton saman tien metsän penttisiimekseen. Ensimmäiseen miehistöautoon tuli täysosuma ja jäljelle jäi vain helvetillinen kuoppa ja veivin pala pohjalle. Vaarin lavasta lähti suht iso palanen ja senteistä oli kiinni ettei kranaattilaatikko saanut hittiä. Vaikkei isku ollut kovinkaan voimakas, se tuhosi pari muutakin autoa. Oma tykistö sai tuhottua autokolonnaan iskeneet piiskat nopeasti.

Vaari osti armeijalta välirauhan aikaan ryssiltä sotasaaliiksi saadun Bedfordin(muistaakseeni). Se lähti myös takaisin valtiolle jatkokapinan alettua, mutta sen vaari luovutti mielellään. Oli kuulemma huonoimmat kaupat, mitä oli eläessään tehnyt. Ja oikeastaan helvetin kallis vuokrahan se lopulta oli...:) Ja se tuhoutuikin sodan puolivälissä partisaani-iskussa.

Mutta Neko-vainaa päästeli rakkaalla Fordillaan sodat alusta melkein loppuun. Kerran oli lastissa Lahti-Salorantoja, konekiväärejä, konepistooleja, ym.. Apukuski huomasi suoralla tienpätkällä kaukaa tulevassa mutkassa jotain outoa. Vaari huusi ikkunasta lavalla olleille jätkille, että pyssyt latinkiin ja äkkiä, koska ryssä hyökkää justiinsa. Ajoivat muina miehinä ja juuri ennen mutkaa hyökkäys alkoi. Pojat vetivät pressun pois ja antoivat partisaaneille herkkua oikein isän kädestä. Vaari ampui kookoolla lavalta.

Viimeisinä päivinä hän sai ilmeisesti tarkka-ampujan luodin solisluuhun ja ajot loppui siihen. No, muutaman päivän päästä sota jo loppuikin ja hän rakkaan Foorttinsa takaisin.

Hienoja kertomuksia täällä kyllä monia ja äärimmäisen kiinnostavaa luettavaa. On ne vaan ollut aika äijiä. Jopa kovempia äijiä, kuin Hynynen. Näin uskaltaisin väittää...

 

[hammer lynx]

Isä ei paljon rintamajuttuja kertonut, mutta yksi hauska tarina jäi mieleen.
Isän naapuriyksikkö oli saksalainen. Saksalaisilla oli aina paljon suklaata, konjakkia ja tupakkaa, mutta he kaipasivat tuoretta lihaa.
Hirvien ampuminen oli ankarasti kielletty, mutta Isän komppanian parhaat ampujat saivat saaliiksi runsaasti riistalintuja.
Kerran kun saksalaiset olivat tulossa kylään, metsästysreissulla ei saatu saaliiksi mitään kunnon peltopyitä tai vastaavia. Isän porukka ampui pari lihavaa varista ja kyni ne valmiiksi. Kaupat syntyivätkin niinkuin ennenkin.
Seuraavana päivänä saksalaisten kuorma-auto saapui uudellen isän yksikköön. Kiukkuiset saksalaiset tulivat suomalaisten luokse juoksujalkaa. Yhteisen kielen puuttuessa saksalaiset huusivat vain "kraak! kraak! ja aloittivat lyömisen samantien.
Ilmeisesti raatoja nautiskellut varis ei ollut ihan täydellinen makuelämys.
vaihtokaupat loppuivat siihen paikkaan.

 

[Sistis]

Isäni isä, eli vaarini toimi talvisodassa Taipaleessa joukkueenjohtajana. Hän kirjoitti kokemuksistaan kaksi kirjaa, jotka eivät käsittääkseni suuremmiksi klassikoiksi nousseet, mutta olen kuitenkin tähnyt mummulassa 1950-luvulta peräisin olevan lehtileikkeen, jossa kriitikko kertoilee kahdesta lähiaikoina lukemastaan sotakirjasta. Ensimmäistä hän kehui, jälkimmäistä haukkui. Ensimmäinen näistä oli vaarini kirja, jälkimmäinen joku Tuntematon Sotilas... Jatkosodassa vaari oli ainakin Syvärillä, ja kohosi sodan aikana kapteeniksi. Perääntymisvaiheessa hän sai kranaatinsirpaleen polveensa, mutta toipui tästä täysin. Sodan jälkeen hän yleni vielä majuriksi, mikä on reserviläiselle minusta melkoinen saavutus. Kun olin pieni, hän puheli sodasta jopa melko vapautuneesti ja jokseenkin leppoisaan sävyyn. Vaarini kuoli jo 20 vuotta sitten, joten valitettavasti en päässyt hänen kanssaan keskustelemaan asioista silloin, kun ne olisivat itseäni enemmän kiinnostaneet.

Äitini isän, eli pappani vaiheista sodan aikana en tiedä mitään. Hän ei sodasta puhunut mitään.

Isäni syntyi jatkosodan loppuvaiheessa, ja lähti jopa evakkoon Kannaksen läpijuoksun aikoihin. Kuulemma olivat odotelleet asemalla evakkojunaa, jota ei sitten jostain syystä tullut. Syyksi selvisi myöhemmin se, että kyseinen juna oli hetkeä aikaisemmin joutunut lentopommituksen kohteeksi Elisenvaarassa, ja yli sata ihmistä oli kuollut...

 

[ndal88a]

Aitini isa, vaari, oli seka talvi- etta jatkosodassa mukana. Joitain vuosia sitten sain hanen sotilaspassinsa, ei ole nyt kasilla, mutta esim. Taistelut osa, talvisota oli alusta loppuun asti taistelua. Jatkosodassa, jos muistan nyt oikein, rahinat hanen osaltaan alkoivat joskus heinakuun 1941 loppupuolella, jatkuivat jonnekin syksyyn ja sitten olisiko ollut joskus vuoden 1942 aikana joitain taisteluja. Hanet kotiutettiin vuonna 1943, tuli 40 vuotta tayteen, mutta kutsuttiin takaisin heinakuussa 1944 ja sitten paasi siviiliin syyskuussa.
Itse han ei kertonut mitaan juttuja sielta, mutta aitini kertoi yhta juttua. Vaari tuli lomalle tai sitten kotiutettiin -43, armeijan vaatteissa tietysti ja ne olivat taynna luteita ja taita, uskomaton maara kuulemma. Toiset sukulaiset kertoivat juttua siita kuinka maaseudulla (tama siis Tampereen liepeilla) talojen ovia ei lukittu, mutta siihen tuli muutos 1944 syksylla. Seuduilla alkoi liikkua miesjoukkioita asusteinaan armeijan kesauniformu ja tavaraa alkoi havita. Ehka heilla ei ollut mitaan paikkaa minne menna. Jonkin verran kuuli juttuja mielenterveysongelmista, esim. yhdessa tyopaikassa oli vanhempi mies, rintamalla ollut, joka kertoi etta moni kaveri "jai" loppuiakseen juoksuhautoihin ja tyopaikoilla esim. juopottelua katseltiin lapi sormien.
Taytyy kaivaa vaarin sotilaspassi esiin, katsoa missa pain han palveli.

JOL

 

[ms.qvist]

Molemmat isovanhempani ovat olleet rintamalla toisen maailmansodan aikana.

Äitini isä oli tietääkseni rintamalla myös talvisodan aikana ja selvisi sieltä hengissä, mutta jatkosota koitui sitten hänen kohtaloksi. Hän oli kuollessaan alikersantti ja palveli 1./Lin.P 3:ssa ja haavoittui kuolettavasti Aleksandrovkassa ja hän kuoli matkalla kenttäsairaalaan syksyllä 1943.

Äitini ei käytännössä nähnyt häntä koskaan, koska äitini syntyi isänsä ollessa rintamalla ja isä oli kerran päässyt lomalle katsomaan lastaan, mutta äitini oli tuolloin alle vuoden ikäinen, joten luonnollista ettei hän muista tapausta lainkaan. Äidin isä kuului kolmen veljeksen sukuun, joista myös toinen menehtyi rintamalla, vain yksi selvisi sodasta hengissä.

Mummini ei kovinkaan kummoisia jutellut miehensä rintamakokemuksista. Joitain puutöitä jäi jäljelle ja jokunen kortti mutta siinä kaikki.

Isäni isä ei kelpuutettu talvisotaan vaikka kauppalaiva, jolla hän työskenteli saapui Liinahamariin sodan alla. Syy siihen miksei häntä kelpuutettu talvisotaan oli se, että isänsä oli tuomittu vankeuteen 20-luvulla maanpetturuudesta toimiessaan kansanedustajana Suomen sosialistisen työväenpuolueen riveissä. Hänet tuomittiin myös aiemmin vankeuteen poliittiista syistä - 1918.

Jatkosodan alla isäni isä oli edelleen kauppalaivastossa ja sodan syttyessa merillä jossain keskisellä Atlantilla. Britit hyökkäsivät lentokonein laivan kimppuun kerran ja tuolloin laivaan osui lentopommi, joka ei räjähtänyt vaan jäi suutariksi lastiruumaan (jossa oli muun muassa kahvia). Myöhemmin laiva yritettiin internoida Islantiin brittien toimesta mutta huonossa kelissä laivan kapteeni päätti tehdä uhkarohkean tempun ja karata briteiltä. Sumussa ja myrskyssä laivan onnistui päästä eroon briteistä ja niinpä se saapui aikanaan Liinahamariin - jos nyt oikein muistan sataman nimen.

Jatkosodassa isäni isä kelpuutettiin rintamalle ja hän ehti palvella jonkin aikaa - lyhyen koulutuksen jälkeen - Sallan seutuvilla, jossa hän haavoittui reiteen ja sääreen. Tämä haavoittuminen oli koitua hänelle kohtalokkaaksi, koska rintamalta selustaan siirrettäessä häntä kuljettaneet varusmiehet hylkäsivät hänet paniikissa metsikköön ja ottivat ritolat. Myöhemmin vetäytyvät miehet löysivät hänet ja veivät kenttäsairaalaan, josta isäni isä siirrettiin Sodankylään sairaalaan ja toipumaan. Lopun sotaa isäni isä "palveli" sitten selustassa muistaakseni juuri Sodankylässä suuressa sairaalassa teknisellä puolella huollossa. Olihan hän merillä työskennellyt juuri korjaajana ja huoltomiehenä laivojen konehuoneessa, joten tätä osaamista päätettiin käyttää hyödyksi ja isäni isä sai palvella suht' rauhassa sodan loppuun saakka.

Mitään suuria sankareita isovanhempani eivät siis olleet mutta tavalla tai toisella tekivät sen minkä voivat.

Jos mennään historiassa kauemman kansalaissotaan niin isäni isoisä vangittiin sodan yhteydessä sosialistina ja tuomittiin kenttäoikeudessa mutta tästä hän selvisi hengissä menettämättä poliittista vakaumustaan. Hän pääsi 20-luvulla eduskuntaan ja tuomittiin sitten aikanaan oikeudessa maanpetturuudesta, kuten niin moni muukin Suomen sosialistisen työväenpuolueen jäsen. Tammisaaressa vietetyn vajaan vuoden jälkeen hän oli muuttunut ja murtunut mies eikä palannut enää politiikkaan. Kansalaissodassa äitini isän suvun miehet olivat taasen valkoisten puolella suurtilallisina ja yrittäjinä. Olen nähnyt muutamia valokuvia, eräs on Viipurissa pidetyistä suurista hautajaisista, joissa eräs äitini isän sukulainen (iso-setä tms.) haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin ja varsin korkea-arvoisena myös.

vlad.

 

[Vanhapuuma]

Mitähän aihetta täällä Jatkoajan keskustelupalstoilla ei ole vielä käsitelty? No, mikäs tässä, kirjoitellaan nyt kun siltä tuntuu.

Äidin isääni en koskaan nähnyt, koska hän kuoli pari vuotta ennen kuin synnyin, joten hänen tarinoitaan en päässyt koskaan kuulemaan. Oli kuitenkin sotilaspassista päätellen luutnantti jatkosodassa, talvisodasta ei niin tietoa. Muuta en tiedäkään sitten tästä, paitsi sen (juuri jonkin sotilaskuvan perusteella), että meikäläinen on kieltämättä jännällä tavalla erittäin samannäköinen kuin isoisä, enemmän samaa näköä kuin kummassakaan vanhemmassa. Sen verran äidiltä kuulin, että pappa oli ollut ylpeä viipurilainen, ja oli ollut todella, todella katkera Viipurin sortumisesta ja liittämisestä Neuvostoliittoon. Oli käynyt pari vuosikymmentä myöhemmin Viipurissa ja manannut venäläiset maanrakoon kaupungin raiskaamisesta. Tuskin tosin manannut asiaa suoraan venäläisille.

Isän isältä taas kuuli aika paljon kaikenlaista, joista mikään ei ollut varsinaisesti sota-asioihin liittyvä juttu. Sisällissodasta pappa puhui lopulta aika vähän. Ei ollut ollut itse mukana, mutta muisti tapahtumista kyllä jotakin. Vaikka koko suku kummaltakin puolelta ollut ilmeisesti aika vahvastikin valkoisten puolella, niin tuo oli papankin puheiden perusteella erittäin traumaattinen juttu voittajienkin kannalta (so. "ei siinä sodassa voittajia ollut"). Ilmeisesti isoisän isä ei siis ollut halunnut paljoa puhua noista ajoista, eikä kovinkaan suurta ylpeyttä voitosta huolimatta tapahtumasta koettu ainakaan niillä kylillä mistä meikäläisen suku isän puolelta oli kotoisin. Äidin isä oli taas ilmeisesti ollut IKL:nkin kannattajia ja myös todella valkoista perua, joten ulkonäön samankaltaisuudesta huolimatta aika kauas on jälkipolvi tässä suhteessa pudonnut. Mutta isän isältä, joka oli kait ollut kersantti talvi- ja jatkosodassa, mieleen jäi ennen kaikkea se, kuinka tämä ihmetteli "Tuntemattoman sotilaan" kuvaa sodasta siinä mielessä, kuinka paljon kirjassa kiroiltiin. Papan mukaan siellä ei todellakaan kiroiltu niin paljoa kuin kirjassa annetaan ymmärtää, mutta toki tämä saattoi olla osastokohtaista. Sinänsä hauskaa, että pappa puhui lähinnä vain sodan mukavammista puolista, kuten niistä hetkistä kun sai lämmintä ruokaa ja pääsi saunomaan ennemmin kuin varsinaisista taisteluista. Niitä ei kait sitten halunnut sen kummemmin enää käydä läpi.

Tarkat tiedot ovat minulla siis vähänlaiset, mutta joitakin tunnelmia pystyi yleisesti ottaen sieltä suodattamaan, ja kertoo toisaalta ainakin isän isän osalta siitä, että oli paljolti kaikkea muuta kuin "ammattilaissotilas" ja koki tuon osan elämästään "vain" välttämättömäksi velvollisuudeksi.

 

[cottonmouth]

Noin kuukausi sitten aukesi SA-kuva-arkisto, josta löytyy 160 000 kuvaa vuosilta 1939-1945. Kannattaa käydä tutustumassa.

 

[molari]

Äidin isä kuoli, kun olin 5, vänrikkinä rintamalla, kuten kaikki 3 veljeään, jotka kaatuivat. Ei sitten normaali ollut tuon jälkeen ja kuoli kovin nuorena.
Isän puolelta isoisä lääkintämies ja isoäiti lääkintälotta ja rintamalla siis tapasivat. Eivät kokemuksistaan juuri kertoneet, ilmeisen kälyinen homma, vaikka ihan jatkuvassa kuolemanvaarassa eivät olleet.
Sitä olen ihmetellyt, miten huonossa asemassa veteraanien edut olivat vielä 70- ja 80-luvuilla, verrattuna tilanteeseen nyt.

 

[Fat Cat]

Oman isoäidin isä oli 1938 intissä, minkä jälkeen rintamalla sodan alusta loppuun käsittääkseni konekiväärimiehenä. Ei elämänsä aikana sanonut sanaakaan sodasta, vaikka faija veljensä kanssa kuinka kyseli.

Melko erilaiset ikävuodet n. 17-25 olen itse elänyt, kovin koitos ehkä kelaa vetäessä Räyskälän kylmässä ja lumisessa yössä. Tänään oli vittumaista kun korvat paleli tuulessa, kun halusin pitää kuulokkeita enkä pipoa korvien päällä. Loppupeleissä aika pieniä on murheet.

 

[Flou]

Äidin isä ei puhunut sodasta kuin omalle veljelleen, jolta sitten eno oli joskus kysellyt asioista. Enempää en ole kuullut kuin, että papalle oli kova pala tappaa lähitaistelussa ryssä. Ampuminen ei tainnut niinkään jäädä vaivaamaan, mutta elämästä ja kuolemasta kamppailu lähitaistelussa oli jäänyt vaivaamaan.

Isän puolelta en ikinä kysynyt isältä, että puhuiko pappa sodasta mitään. Jotenkin sellainen muisto, että tuolta puolelta olisi yksi veljeksistä kaatunut sodassa. Äidin puolelta ei kaatuneita tietääkseni ollut.

 

[finnjewel]

Äitini kertoi sotakokemuksestaan, joka sattui talvella 1942: oli ollut menossa hiihtäen pellon poikki naapuritaloon, kun kaksi punatähtistä lentokonetta oli lentänyt matalalla yli, olivat matkalla pommittamaan Utin lentokenttää. Äiti väitti, että olivat hiihtäjää pelotellakseen ampuneet lyhyen sarjan jollain pyssyllä, mutta tuo tulitus saattoi olla pikkutytön mielikuvitusta. Oli kuitenkin heittäytynyt hätäpäissään hankeen. Seuraavana kesänä tuli sitten suruviesti, että isoveljensä oli kuollut rintamalla, yhteen yksittäiseen täysin saattumanvaraisesti ammuttuun kranaattiin.

 

[ipaz]

Vajaa vuosi sitten kuollut isoisäni (s. 1921) oli jatkosodassa radistina. Joskus 20-vuotta sitten aina välillä häneltä varovasti kyselin, että haluaisiko pappa kertoa jotain sota-ajasta, mutta lähes aina vastaus oli että ei sodasta ole mitään kerrottavaa. Kerran hän sitten avautui kun oli ollut sivuvaunun kyydissä matkalla jonnekin ja vihulaisen kk oli alkanut mäen törmällä ampumaan kohti. Silloin oli kuulemma tullut kiire ja kuski oli ajanut kapealla hiekkatiellä kirjaimellisesti henkensä kaupalla. Sen hän muisti myös aina kertoa että olivat matkalla Lapin sotaan ja kun laiva oli tullut Kemin satamaan, niin vanhemmille jo rintamalla pidempään olleille oli ilmoitettu että nuoret jatkaa tästä ja he voivat lähteä kohti kotikontuja. Oli sitten paluumatkalla Porista ottanut jonkun hevosen hoitoonsa kun sen koti oli omalla kotimatkalla ja palauttanut konin isännälleen.

Joskus vuosituhannen alkupuolella suunniteltiin serkkupojan kanssa, että oltaisiin haastateltu pappaa ja nauhoitettu tarinat. Mutta hänen kuulonsa oli silloin jo niin huono, että kommunikointi alkoi olla hankalaa ja sitten tuo hänen nihkeä asenteensa kertoa sotatarinoita vesitti idean. Vaikka omien sanojensa mukaan ei ollut koskaan missään todella pahassa paikassa, niin ilmeisesti muistot sodasta olivat kuitenkin liian kipeitä, että niitä olisi halunnut eteenpäin jakaa.

Toinen isoisäni kuoli jo ennen syntymääni, mutta oli ollut sekä talvi- että jatkosodassa. Kova ukko kuulemma. AUK:n kurssikirjassa mainitaan että hiljainen kaveri joka teoillaan ansaitsi kavereiden kunnioituksen. Ylennettiin jatkosodan aikana alikista kersantiksi. Sodan jälkeen palasi maatilalleen muuttuneena miehenä. Teki hulluna töitä ja viina maistui. Ei puhunut lapsilleen sodasta juuri mitään. Joskus pentuina löysimme mummolan vintin kätköistä venäläisiä rahoja, kunniamerkkejä ja jonkun vihkosen, jotka ukko oli ottanut sotamuistoksi. Kun isoäiti kuuli niistä niin ne katosivat mystisesti. Jälkeenpäin kuulin että oli polttanut ne saunan pesässä. Ei juurikaan arvostanut venäläisiä ja sitä mitä tekivät Suomelle.

 

[Shardik]

Omat isovanhemmat olivat sodan aikaan sen verran nuoria, etteivät sotatoimiin joutuneet. Mutta oli lasten elämässäkin tuohon aikaan tapahtumia. Isän äiti asui Kemijärvellä ja hänen ollessa n. 12-vuotias oli Neuvostoliiton pommikoneet tulleet kylään. Ilmeisesti mummi oli ollut koulussa tai muuten vaan lapsiporukassa, kun olivat luulleet koneita punaisen ristin avustuslennoiksi ja juosseet ulos aukiolle vilkuttamaan koneille. Ilmeisesti neukkukoneiden miehistöt olivat tälle heltyneet ja tiputtaneet pommit läheiseen järveen.

Myöhemmin mummi joutui evakkoon etelään ja joutui yksin n. 14-vuotiaana matkustamaan perheen lehmien kanssa junalla outoon kaupunkiin ja lopulta kävelemään lehmien kanssa parikymmentä kilometriä lopulliseen määränpäähänsä. Isänsä oli mennyt jo edeltä ja kuulemma itku tuli vasta kun isäpappa tuli tiellä vastaan. Mummin veli oli max. 10-vuotiaana samoihin aikoihin ratsastanut hevosella Kemijärveltä Rovaniemelle, hänkin ihan yksin.