Isovanhempien tai vanhempien sotamuistot

[arvee]

Paappani, äidin isä syntyi vuonna 1900. Äitini, esikoistyttärensä syntyi vuonna 1923. Äitee sai paimennettavaksi muutamia pikkusiskoja ja yhden pikkuveljen vuosien kuluessa, tietysti toimenkuvaansa kuului lypsäminen, lypsämisen opettaminen pikkusiskoille, viljan leikkaaminen sirpillä, lyhteiden sitominen. Isänsä kynti ja kylvi, metsästä hevosen kanssa puuta ajoi tietysti. Ja sukulaiset elivät naapureina, sedillä oli poikiakin, joten minulle on jäänyt epäselväksi, kuinka paljon äitini flikkana oikeastaan hallitsi hevosten ajamisen, kyntämistä en usko hänen osanneen. Toki hevosen valjastus ja kärryllä maitojen ajaminen kuului yleissivistykseen, tytöllekin. Vähän niinkuin mopolla ajaminen maaseudulla.

Niin, sitten koitti vuosi 1939, marraskuu. Tai oliko joulukuun alku, kun paappani kutsuttiin palvelukseen, ikämiehenä, hevosmiehenä. Talosta yksi hevonen myös otettiin, mutta isäntä ja hevonen eivät parina päässeet maataan puolustamaan. Paapan vanhimmat veljet elivät Ameriikassa, mutta onneksi kaksi viljeli vielä kylällä ja jeesasivat Mammaa, neljää tytärtänsä ja pientä poikaa, enoani. Toki talvella ei viljelyä tarvinnut miettiä, mutta puuta lämmitykseen piti järjestää, ja heinää lehmille ajaa kaukovainioiden ladoista.
Paappani muistaakseni joutui olemaan Taipaleen suunnalla, muonia linjaan kuljettaen. Kerran keskitys osui, jonkun isännän hevonen lakkasi olemasta, paappa kaivettiin mullan alta elossa. Toinen silmä sai pintaosumaa sen verran, että näkökyky ei todellakaan ollut täydellinen. Minä huomasin tuon ehkä vasta kymmenvuotiaana. Parikymppisenä tajusin, että paappa ei ollut ikinä meille mukuloille, sisarilleni ja serkuilleni, kenelläkään ikinä puhunut mitään sodasta. Äitini ja myös isäni ovat paapan tarinaa jonkinverran kertoneet, kuinka tuurilla sodista tullaan kotio tai sitten ei.
arveen olemisen ilmestykseen Paapan Talvisodasta selviäminen on merkityksetön, äitini oli jo syntynyt. arveen maailmankuvan muotoutumiseen sillä on sen sijaan aika jumalatoon merkitys. Paappa oli Hieno mies, isäni hyvä kaveri. Ei todellakaan mikään pöyrille hyppijä, vain etelä-pohojalaanen tilallinen, maajussi. " Taitaas varmahan kannattaa teherä näin."

Seuraavassa jaksossa äitini kokemuksia, myös muutaman suomenhevosen toivon muistavani.

Varaan oikeuden lisäykseen: arvostamani hienon miehen eli Asseri-paapan sotapolun linkkaamisen, kunhan tutkin. Tai siskoonpoika tutkii..

Ja sitten vielä edit lisäys säätö: Asseri-paappa oli joutunut 18-vuotiaana jonkun sotavankien leirityksen vartiomieheksi jossakin huitsin närpiössä. En usko hänellä olleen kovin selkeää poliittista näkemystä miksi tuonne ajautui. Luultavasti joku käski ja poika meni. Lahtarimentaliteettia ei ollut paapassa pätkän vertaa.

 

[FASlapsi]

Molemmat vaarit olivat Jatkosodassa jossain Karjalassa, ja siellä molemmat haavoittuivat.

Isäni isä lähti alaikäisenä vapaaehtoisena ja oli fillarilähettinä. Se ei paljoa sodan aikaisista tapahtumista koskaan puhunut, muuta ku haavoittumisestaan. Kranaatin sirpale oli tullut sydäntä päin, mutta osunut rintataskussa olleeseen kuulakärkikynään ja hammasharjaan, ja siitä se oli kimmonnut käsivarteen ja tehnyt sen verran tuhoa siellä että vaarin sota oli siinä. Käsi kyllä kuntoutui jonkinlaiseen toimintakuntoon eikä sillee sodanjälkeistä normaalielämää haitannut. Vaari kävi myöhemmin haavoittumispaikallaan ja maalasi siellä taulun maisemasta, ja länttäsi taulun alakulmaan sen rintataskussa katkenneen kynän ja hammasharjan sekä jotkut mitalinsa mitä oli sodassa saanut. Se on aika vaikuttava taulu se.

Äidin isän touhuista en tiedä ku sen että se oli Karjalassa, ja haavoittui niin ikään kranaatin sirpaleesta päähänsä. Ukko oli saanut osuman, ja kaatunut maahan, kaverit olivat myöhemmin kattoneet että päässä on reikä, kuollut on, ja ukko oli roudattu muiden kuolleiden kanssa samaan mestaan kuljetusta tai jotain venaamaan. Siellä onneks joku oli huomannut että hei tää jamppa hengittää vielä, ja haudan sijaan ukko oli roudattu sairaalaan. Sirpale oli uponnut aivoihin, eikä sitä voitu sieltä poistaa ilman että olis pahempaa damagea tehty, ja koska se ei lopulta sitten elintoimintoja eikä oikein muutakaan häirinnyt, niin sinne sirpale jätettiin. Joku 50 vuotta se sitten vielä eli sirpale päässään, vaikka siellä makasi jo kuolleiden seassa.

Aika pienestä oli kiinni se että jompikumpi ois delannut ennen ku ehtivät pistää meikäläisen vanhempia alkuun, ja enpä sitä sitten itsekään olisi syntynyt. Se olisi ollut maailmalle suuri tragedia.

 

[Iisoppi]

Meillä isän puolen sukulaiset päättivät koostaa kirjan Karjalasta lähteneiden sisarusten (14 kpl) lapsuuden muistoista, evakkoretkestä ja asettumissesta ja elämisestä muualla Suomessa (aika monet päätyi Päijät-Hämeeseen). No kaikki sisarukset tai heidän jälkeläisensä kirjoittivat muisteloita ja pari isäni serkkua toimitti niistä sitten kirjan. Kun kirjaa sitten luettiin, huomattiin että kolme siskosta olivat muistaneet evakkoretken tapahtumia ihan erilailla ja kaikki olivat varmoja että muistivat oikein. No riitojahan siitä tuli...

 

[julle-jr]

Sirpale oli uponnut aivoihin, eikä sitä voitu sieltä poistaa ilman että olis pahempaa damagea tehty, ja koska se ei lopulta sitten elintoimintoja eikä oikein muutakaan häirinnyt, niin sinne sirpale jätettiin. Joku 50 vuotta se sitten vielä eli sirpale päässään, vaikka siellä makasi jo kuolleiden seassa.

Aika pienestä oli kiinni se että jompikumpi ois delannut ennen ku ehtivät pistää meikäläisen vanhempia alkuun, ja enpä sitä sitten itsekään olisi syntynyt. Se olisi ollut maailmalle suuri tragedia.

Varmaan jotain tollasta on monenkin suomalaisen faslapsen taustalla.

 

[Glove]

Eipä tuo isävainaa paljoa muistanut kun oli 4-vuotias kun lähtivät evakkoon. Jotain muisti kyllä evakkoajasta ja kävi minulle kerran näyttämässä talonkin missä asuivat evakkoajan. Sittemmin on talo purettu, vaikka vanhalla puutaloalueella on ja suurin osa taloista vielä pystyssä. Äiti taas muistaa lähinnä sen kun katseli Tornionjoen yli kun saksalaiset vetäytyessään polttivat kylän ja kotitalon. Eipä noista sen kummempia muistoja ole. Papat taas eivät olleet sodissa, äidin isä oli keuhkotautinen eikä kelvannut, isänisästä en tiedä, miksei ollut. Oli kyllä jonkulaisessa virassa että oisiko ne siviilijutut sitten pistetty edelle?

 

[Ikävänkantaja]

Eipä noista sen kummempia muistoja ole. Papat taas eivät olleet sodissa, äidin isä oli keuhkotautinen eikä kelvannut, isänisästä en tiedä, miksei ollut. Oli kyllä jonkulaisessa virassa että oisiko ne siviilijutut sitten pistetty edelle?

Oletettavasti kyllä: kyseessä lienee henkilövaraus (VAP-merkintä).

 

[JYP#44]

Voisihan näitä kuulemia tarinoitani arkistoida vaikka tähän ketjuun. Mulla siis äidin isä oli sotimassa, mutta isän isä ei käsittääkseni ollut. Syytä en ole saanut selville, sillä pappa oli käsittääkseni terve mies ja ikänsäkin puolesta olisi sotimaan ehtinyt. Isän puolelta meiltä ei tainnut sotaan osallistua kuin tilan hevonen. En ole varma olenko peräti nähnyt sen dokumentin, millä meidän hevosta oltiin ottamassa haltuun. Sehän ei rajoittunut pelkästään siihen että osoitettiin valtion edustajalle tallin ovi, vaan hevonen piti olla itse laitettuna lähtökuntoon, mukaan piti pakata vaikka mitä varusteita sekä muistaakseni yksi paali heinää sekä 6 kg kauraa. Tämä hevonen palasi käsittääkseni sodan jälkeen elossa kotiin jatkamaan maatilan töitä.

Äidin puolelta taas tarinaa riittää paljon enemmän. Pappa oli niitä varusmiehiä, joilla kotiutuminen peruttiin, sillä pitikin lähteä suoraan Talvisotaan. Tuosta tuli kyllä ammennettua voimaa omaan inttihajotukseen yli 70 vuotta myöhemmin. Äidin mukaan pappa ei puhunut sodasta oikeastaan yhtään mitään kotona. Äitikin on kuullut suurimman osan tarinoista mummolta. Mummo oli erityisen närkästynyt jonkun talven tapahtumista (ei tietoa oliko itse Talvisota, vai joku jatkosodan talvista), kun pappa haavoittui sirpaleesta. Mummo oli juuri lähettäny papalle uudet villahousut, jotka tietenkin repesivät sirpaleesta. Tämä tuntui olevan mummolle pahin ongelma kyseisessä haavoittumisessa. Housut pestiin ja parsittiin, ja taisi pappa jatkaa sotimista vielä samoilla vaatteilla.

Mummon "vähättelevä" suhtautuminen papan haavoittumiseen liittynee siihen, että pappa haavoittui muistaakseni 3-4 kertaa, sekä Talvi- että Jatkosodassa tuli havereita. Haavoittumiset olivat ilmeisesti tasoltaan aika erilaisia. Hurjin mitä minä kuulin, oli että papalla oli joko luoti tai sirpale lävistänyt pään. Pikkupojalle tuo tieto oli aika hurja, sitä oli kuvitellut siihen asti että aina päähän ampumiset ovat välitön kuolema. Sirpaleita papan kehossa oli siellä ja täällä, niitä poisteltiin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin, mutta kaikkia ei saatu koskaan pois. Papalla oli aika hillittömät kivut ja söi käytännössä 24/7 erilaisia särkylääkkeitä. Haavoittumisista huolimatta pappa kuitenkin hoiti mummon kanssa maatilaa sotien jälkeen.

Sota oli läsnä myös papan sotien jälkeen syntyneiden lasten elämässä. Säännöllisesti ravattiin leikkauspöydillä. Joskus 1970-luvun alussa papalle tehtiin joku poikkeuksellisen suuri leikkaus, ainakin sen ajan mittapuulla. Siinä jotenkin sörkittiin verenkierto kulkemaan täysin uudella tavalla, ja leikkauksesta selviäminen hengissä ei ollut mikään itsestäänselvyys. Niin se pappa vaan siitäkin selvisi. Sotainvalidiutensa vuoksi pappa sai myös valtiolta jonkinlaista avustusta autoihin, toisin sanoen sai niitä halvemmalla kuin muut. Tämä aiheutti (käsittämätöntä kyllä) katkeruutta muissa ihmisissä, erityisesti sellaisissa jotka eivät sotaan koskaan ehtineet. Pappa kiersi sitten katkerat paskapuheet hankkimalla jatkuvasti samanlaisia autoja tilalle. Sen vuoksi meillä saattoi kuulemma olla kolmekin sinistä VW Kuplaa perä jälkeen.

Yksi suurimmista sotamuistoista on meillä kesämökillä vieläkin tallella. Äiti muistaa jostain 1960-luvun lopusta kerran, kun maatilan pihaan tuli eräs mies ennalta mitään ilmoittamatta. Oli ensiksi kysynyt asuuko täällä kersantti nönnönöö. Kun pappa tuli sitten pihalle, oli mies pillahtanut itkuun. Selvisi että pappa oli pelastanut tämän kaverin hengen kesällä 1944. Kaveri oli haavoittunut, eikä vetäytyessä olisi päässyt yksin liikkumaan. Pappa oli sitten kantanut kaveria mukanaan kohti kotia. Koska kaveri oli kai täysin eri porukasta, papan etsiminen venyi parin vuosikymmenen mittaiseksi projektiksi. Silloin ei vielä googlattu nimellä yhteystietoja hetkessä. Tämä kaveri toi papalle mukanaan sellaisen pienen, ehkä noin nyrkin kokoisen tuohikontin, joka on siis mökillä yhä tallessa.

Kun tuo aseveli oli meillä koko päivän kylässä, pappakin malttoi avata vähän sanaista arkkuaan. Yksi mikä papalle jäi eniten mieleen perääntymisessä, oli jonkun joen ylitys. Se ylitys jäi varmaan kymmenien poikien viimeiseksi teoksi, ja joen väri muuttui verestä punaiseksi. Tästä tarinasta johtuen itselle tulee kylmiä väreitä Louhimiehen Tuntematonta sotilasta katsoessa, ja erityisesti sitä kohtaa kun Rokka kantaa Suentassua joen yli.

Siinäpähän ne papan tarinat taisivat pitkälti olla kaikki. Ei niistä jutuista avauduttu kenellekään. Edes mummo ei ollut kuullut tuota kaverin pelastamista ennen kuin mies tuli kylään. Pappa ei enää Lapin sotaan osallistunut, vaan hänen urotekonsa jäivät kahteen ensimmäiseen sotaan. Sellainenkin "vitsi" pappaan liittyi, että hänen elämänsä ainoa ulkomaan matka sijoittui Jatkosotaan, kun vanha raja ylitettiin. Niitä aikoja lukuunottamatta pappa vietti koko elämänsä Suomen rajojen sisäpuolella.

Hauskin tarina liittyy ehkä äidin puolen suvun hevoseen, joka kotiutui myös Jatkosodan jälkeen. Hevosta, Pekka nimeltään, tuotiin junalla kohti kotia. Kun juna pysähtyi kotipitäjän asemalla, Pekka tunnisti heti tutun paikan. Päästessään ulos vaunusta, Pekka rimpuili itsensä irti solttupojan käsittelystä ja ampaisi omin päin täysillä kotia kohti. Vaikka matkaa oli kilometrejä, niin se vain osasi kotiin tulla.

En ole kumpaakaan pappani ehtinyt koskaan näkemään ja mummotkin kuolivat pois ennen minun kouluun menemistä. Omat kysymykset jäivät siis kysymättä heiltä. Pitäisi haastatella näiden lapsia ja ottaa tarinat talteen ennen kuin seuraavakin sukupolvi vaihtaa hiippakuntaa.

Äiti on tehnyt isästään profiilin Sotapolku.fi-palveluun. Ihan vain papan sotilaspassin leimojen avulla saa aika hyvän polun piirrettyä. Käykää ihmeessä lisäämässä omia sukulaisianne, jos vain siihen pystytte.

 

[Snoppen]

Näistä asioista kun keskustelee vanhempien ihmisten kanssa kuulee yleensä ettei näistä asioista ole puhuttu kotona. Oma isäni tietää hyvin vähän isänisän sotajutuista, mutta sen verran hän on kuullut juttuja että siitä saa tänne tarinan.

Isänisä palveli JR61:sessä. Vaikka Isänisä oli suomenkielinen hän kuitenkin joutui ruotsinkieliseen joukko-osastoon. Syy tähän oli varmasti se että hän asui ruotsinkielisellä alueella. Ensimmäisistä vuosista ei löydy tarinoita. Mutta kesällä 1944 alkoi tapahtua ja silloin JR61 joutui pysäyttämään vihollisen etenimisen Viipurin Tienhaarassa. Isänisällä oli käytössä pikakivääri ja hän oli sitten pysäyttämässä venäläisiä yhden sillan luona. Venäläiset yrittivät kovasti tulla yli, mutta niin ne vain jotenkin onnistuivat pitämään asemiaan siinä. Voi vain kuvitella että siinä on ollut kamala tilanne nuorelle miehelle kun on joutunut ampumaan, koska varmasti siinä kaatui useampi ihminen hänen luotiin. Åke Lindmanin elokuvassa Etulinjan edessä on yksi kohta kun kerrotaan että Vänrikki Nyströmin joukkueesta on jäljellä vain seitsemän miestä (muistaakseni luku oli 7). Isänisä oli just tämän Nyströmin joukkueessa.
Samassa elokuvassa on myös ruotsalainen vapaaehtoinen upseeri, Kapten Fock. Kapteeni oli tullut asemiin ja oli selvästi nähtävissä että hän oli upseeri. Ei mennyt kauan ennenkuin venäläiset oli huomannut tämän ja sieltä alkoi tulemaan kranaatteja niskaan. Kapteeni Fock oli silloin mennyt suojaan Isänisän poteroon. Isänisä oli sitten vaihtanut poteroa, tästä ei mennyt kuin jokunen sekunti ja poteroon tuli täysosuma.

Isänisä haavottui sitten lopulta Tienhaarassa kun taistelu oli jo käytännössä ohi. Vamma oli lopulta pieni eikä se haitannut enää sotien jälkeen.

Lopuksi voi myös kertoa tarinan siitä miten vaimon Isänisä haavoittui Raatteentiellä. Hän oli ollut hiihtopartiossa kun harhaluoti osui häntä polveen. Kummallista siinä on se että hän oli vain kaatunut eteenpäin eikä ollut tuntenut minkäänlaista kipua. Oli vain yrittänyt nousta ylös ja jatkaa hiihtämistä. Vasta kuin lämmin veri oli lämmittänyt jalkaa hän oli huomannut että jotain kävi jalkaan. Oli luoti mennyt suoraan läpi. Tästä haavoittumisesta jäi loppuelämäksi haittaa, eikä hänen tarvinnut enää osallistua jatkosotaan. Ymmärtääkseni jalka paleltui haavoittumisen takia niin paljon ettei sitä enää saatu kuntoon.

Edit. Sodasta löytyy sellainen tarina myös kun Äidin eno pääsi sodasta, hänen hevonen pääsi myös turvallisesti kotiin. Oli ollut hyvä hevonen ja kaveri jo ennen sotaa, ja oli vielä sodan jälkeen. Äidin eno oli kuulemma kovasti ihmetellyt että miten se hänen kaverinsa on voinut selvitä siitä. Tämän tarinan todenperäisyyttä on varmasti hankala todentaa, mutta meillä kotona ollaan paljon puhuttu siitä hevosesta. Kaunis tarina mikäli on totta.

 

[adolf]

Ei niistä kuulemma puhuttu lapsille paljoakaan. Vaarini kuulemma veljensä kanssa kuitenkin joskus äityi vanhoja muistelemaan ihan lastenkin kuullen.

Minulle asti on semmoinen tositarina kantautunut että vaari oli jonkun ison kiven päällä kaverinsa kanssa, kunnes vihollisen tykistö rupesi ampumaan. Painuivat suojaan molemmin puolin kiveä. Iskun jälkeen ei kaverin puolella ollut ilmeisesti paljoakaan miehestä jäljellä. Oli saanut täysosuman.

Noh, onhan tuo joskus minunkin mieleeni tuonut että pienestä se on kiinni. Vaari olisi hypännyt toiselle puolelle kiveä niin... Tämän takia mä en usko mihinkään kohtaloon, vaan elämässä tulee tilanteita vastaan jotka ovat ihan puhtaasti sattumia.

Ukkini taas oli ilmeisesti vieläkin vaitonaisempi sotatapahtumista. Siellä se oli kuitenkin Syvärillä ollut 1944, kun NL:n suurhyökkäys alkoi. Joesta olivat uimalla tulleet yli ja sinne jokeen kuoli suomalaisia kuin kärpäsiä. Noita traumoja ukki kantoi ilmeisesti lopunikäänsä.

Äiti oli onnistunut säästämään ukin sotilaspassin josta löytyi ihan tarkat tiedot joukko-osastoista joissa oli palvellut. Noita oli hemmetin mielenkiintoista selvittää, kun nettiin on julkaistu mielettömän kattavat sotapäiväkirjat. Sieltä pystyi ihan tarkalleen selvittämään kartalta paikat jossa ukki oli ollut jatkosodassa. Ihan tämmöisenä detaljina, niin siellä oli maininta joltain päivältä kun komppanian miesmenetykset kaatuneina oli jotain 10% luokkaa suunnilleen. Siis yhtenä päivänä. Koska tuo oli ihan ensimmäisiä päiviä siitä kun NL:n suurhyökkäys alkoi, niin tuosta oli helppo päätellä että tuo oli juuri se päivä kun heidän komppania ui sen Syvärin yli.

 

[Tuen Vety]

Tuodaampa oma kontribuutio tähän mielenkiintoiseen ketjuu. Kaikki 4 omaa isovanhempaani osallistui sotatoimiin.

Isän isä eli ukki oli syntynyt 1915, joten ukki ehti osallistua talvisotaan, jossa ukin veli tapatti itsensä. Sodasta ukki ei ikinä puhunut perheelle, joten sitä kautta ei ole paljoa perinnetietoa tarjolla. Joku aika sitten sota-arkistosta ukin tiedot. Noista tiedoista ilmeni, että ukki palveli niin talvi- kuin jatkosodassa Pohjois-Karjalan suunnalla. Aselajina ukilla oli viestijoukot ja yksiköitä oli muutama. Arkistotiedoista kävi mm ilmi, että vuonna 1943 ukki oli ollut Joensuussa lomilla ja siellä oli kännipäissään joutunut tappeluun. Muutama päivä pekkaa siis löytyi tiedoista. Keväällä 1944 ukki haavoittui kraanaatista. Isällä oli joku epämääräinen tieto, että haavoittuminen olisi tapahtunut vesistön ylityksen aikana. Muistan, että ukilla oli sormenpään kokoisia sirpaleita selässä ja käsissä. Loppuelämänsä ajan ukki kävi sotaveteraanien kuntoutuksissa ja lopulta ukki pistettiin multiin vuonna 1988.

Isän äiti eli mummo toimi ainakin jatkosodan aikana lääkintälottana. Isäni mukaan mummo oli ainakin sodan loppupuolella Laguksen joukkojen mukana ja joutui hoitamaan paljon panssarijoukoille tyypillisiä palovammoja. Ainut mummon sodanajasta kuulemani tarina sijoittui kesään 1944, jolloin mummo toimi JSP:llä/kenttäsairaalassa Viipurinlahden lähettyvillä. Venäläisten täydellisellä yllätyksellä suoritettu Viipurin valtaus vaikutti myös mummoon. Sairaalalta lähtö tuli niin yllättäen ja nopeasti, että mummon mukana ollut omaisuus, kellosta lähtien, jäi sille tielle.

Äitin isä eli taata oli se isovanhemmista josta on eniten sodanajantietoa tarjolla. Taata palveli koko jatkosodan aikana varusmiesjoukko-osastossa, JR5:ssa. Minulla on hallussa taatan sotilaspassi, josta käy ilmi että hän osallistui lähes kaikkiin JR5:n taisteluihin eli lähes 20 eri kähinään. Sodan aikana taata yleni sotamiehestä alikersantiksi. Sotapolku-palvelusta kävin tutkimassa, niin taata ja mummo tapasivat sodan alkuvaiheessa JR5:n ollessa levossa Lappeessa Kansola-Lyytikkälä alueella. Asemasodan aikaan taatan yksikkö oli Äänisen kannaksella ja sodan lopussa Kivennavalta kotoisin ollut taata pääsi vielä ottamaan naapurista mittaa kotiseudulla Kannaksella. Joukkoyksikön vaihesta olen lukenut kirjan "JR5 - aaverykmentti kolmella kannaksella", jossa oli mukana myös sodanajan kuvia taatasta. Sotasaalistakin taata ehti neljän vuoden aikana hieman kerätä. Neljän vanhana kirjoitin joulupukille ja toivoin taskukelloa. Pukin tuoma kello on peräisin "karjalan kellokaupasta" ja oli taatalla piirongin laatikossa venäläisen upseerin pistoolikin. Valitettavasti taata poistui äkisti vuonna 1983, joten ehtinyt itse kuulla taatan sotamuistoja.

Äitin äiti eli mummolla oli myökin rintamatunnus. Hän toimi Lappeenrannan vanhassa vesitornissa ilmavalvontalottana kiikaroiden punatähtisiä lentokoneita ja raportoiden niistä lentokentälle. Mummon sodanajanmuistoista on jäänyt parhaiten mieleen hänen omakohtainen kokemus ns "huhtiniemen mysteeristä". Mummo oli tullut ilmavalvontavuorosta pois kesällä 1944 kun Lappeenrannan linnoituksesta marssitettiin pois rintakarkurien joukkoa. Joukossa oli mukana mummon pikkuserkku. Pikkuserkku oli anellut mummoa "auta Anu (mummon lempinimi), ne ampuu meidät". Se oli viimeinen kerta kun tuota sukulaismiestä nähtiin kun rauhantuomari Tapanainen hoisi rintamakarkurien kenttäoikeuden.

 

[Trimmer]

Tarinaa omista läheisistä sukulaisista:

Äidin äidin isä osallistui talvi ja jatkosotaan. Talvisodassa oli ottelemassa Lemetissä, niistä ei hirveästi tarinaa ole, vain maininta kantakortissa. Jatkosodassa sitten aluksi hevosmiehenä töpinässä JR22:ssa ja sitten myöhemmin oli siirtynyt ihan perus jäksteriksi vuonna 1944 surullisen kuuluisassa 20. prikaatissa. Kuulemma kirkas maistui maaotteluiden jälkeen.

Äidin isän isästä ei ole tietoa mitä on touhunnut. Tuskin osallistunut mihinkään sotatoimiin koska punainen sukurasite.

Isän äidin isä toimi taas radistina kaikissa sodissa. Ja meni läpi ilman naarmuakaan. Puolisonsa toimi lottana ja ilmeisesti olivat sotatoimissa tavanneet.

Paras viimeisenä: Isän isän isä oli taas lähettinä karjalan kannaksella vuodesta 1943 eteenpäin. Omat sukulaiset luulivat ettei ennen sitä ollut osallistunut sotatoimiin mutta nyt on viime vuosina tullut uutta tietoa. Äijä oli sitten ollut vuodet 1941-1943 ss-sotilaana ss wikingissä. Toiminut siellä Tauno Pohjanlehdon lähettinä ja näin ollen mukana kuuluisassa kukkula 701 valtauksessa.