Omista isovanhemmista äidin vanhemmat olivat sellaisia 13-14 vuotiaita kun sota loppui ja asuivat kaukana sotatoimialueelta eli heillä ei isompia sotamuistoja ollut kerrottavana. Äidinisä muisti yksittäisen (todennäköisesti eksyneen) viholliskoneen pudottaneen pommin muutaman kilometrin päähän muita muistoja ei ainakaan kertonut. Äidinäidillä oli jonkinlainen muisto sotavangeista... ihan varmasti en enää muista, mutta olisiko ollut että sotvankeja oli heillä tai naapurissa peltotöissä.
Isän puolelta sitten isänisä oli rintamalla. Pääasiassa Laatokan pohjoispuolisella alueella. Sitä muistan kerrotun miten oli 1944 kesäkuun alussa lomalla (menivät isänäitini kanssa naimisiin kesäkuun alkupäivinä) ja kun oli palaamassa lomalta yksikköön, niin suurhyökkäys oli jo alkanut ja matkustamisen kanssa ei ollut niin helppoa. Hirveästi hän ei sotakokemuksistaan puhunut, mutta jonkinlainen muistikuva oli että olisi kertonut miten oli ollut etenemässä yksikkönsä kärjessä kun viholliskonekivääri oli avannut tien takaa tulen. Penkka oli kuitenkin niin korkea, että tulitus oli mennyt yli ja oli päässyt suojaan ojaan. Lisäksi olen ymmärtänyt, että oli omassa yksikössään varsin paljon ollut lähipartiotehtävissä. Niin ja ihan tavallisena sotamiehenä kotiutui.
Isänäidillä oli sitten ehkäpä rankimmat sotakokemukset (toki kun isänisä ei paljoa niistä omistaan puhunut, niin vaikea on tietenkään sanoa varmaksi). Isänäiti oli kotoisin Viipurin edustalta Uuraasta. Sieltä tietenkin talvisodan aikaan ensimmäinen evakkoreissu ja sitten paluu jatkosodan aikana takaisin kotikonnuille. Toiselle evakkoreissulle lähtiessään isänäiti oli 21- tai 22-vuotias. Isänsä oli lähtenyt jo etukäteen järjestämään majapaikkaa ja loppuperhe käsittäen isänäitini lisäksi hänen äitinsä, kaksi siskoa, veljensä vaimon ja veljenpojan lähtivät matkaan junalla kesäkuun puolivälin jälkeen. Matka kulki Simolan asemalle joka tuohon aikaan oli suuri risteysasema ja ratapiha täynnä junia. Illalla 19. kesäkuuta juna oli pysähtyneenä asemalla kun annettiin ilmahälytys. Isänäidinisä oli tarinan mukaan antanut ohjeeksi, että ilmahyökkäyksen tullessa olisi pysyttävä junassa (koska siihen eivät hänen mukaansa neuvostoliittolaiset ainakaan osuisi), mutta seurue lähti hakemaan suoraa läheisestä perunakellarista. Ikävä kyllä kellari sai suoran tai lähes suoran osuman etuosaansa. Ilmeisesti henkiin jäi isänäitini lisäksi vain toinen henkilö joka oli vanhempi rouva. He olivat jääneet paineaallon auki paiskaamaan oven taakse tai alle suojaan. Isänäitini pääsi ryömimään pois oven alta ja kertoi miten oli pimeässä tunnustellut lattialla olleita ruumiita matkalla ulos. Hän kertoi heti "tienneensä", että kaikki muut seurueesta ovat kuolleita ja tuo sitten osoittautui myöhemmin oikeaksi arvioksi. Ulkona hän juoksi ratapihan yli (ryömi junien ali) asemarakennukselle missä olleille sotilaille kertoi kellarilla tarvittavan apua.
Tuon jälkeen hän kertoi palanneensa junaan, joka pääsi melko pian jatkamaan matkaa. Itseään hän kertoi junamatkalla pesseensä tai putsanneensa omalla syljellään kun ei muutakaan ollut tarjolla. Tuon hän itseasiassa kertoi naureskellen, että miten hölmö sitä oli ollut... itselle lähinnä tuli mieleen, että varmaankin pikku shokki on ollut päällä.
Isänsä oli sitten odottamassa jollain asemalla (Kouvola?). Tilanteesta kuultuaan isä oli lähtenyt välittömästi takaisinpäin Simolaan selvittämään mikä on tilanne.
Ei isänäitini tosin tuostakaan kokekmuksesta ihan hirveästi puhunut. Vasta vanhoilla päivillään vähän tarkemmin kertoi tapahtumista. Eikä ollut kyllä tuohon aikaan kriisiapua olemassa vaikka aivan varmasti olisi isänäidillä ja tuhansilla muilla miehillä ja naisilla ollut sellaiselle tarvetta.
Niin ja itsekin 80-luvun lopulla pienenä poikana pariin kertaan tuli käytyä Uuraassa isänäidin kotitalon kivijalkaa katselemassa. Jos itse olisi ollut vähän vanhempi tuolloin, niin olisi osannut kysellä enemmän sota-ajan ja sotaa edeltävän ajan elämästä Karjalassa.
Isän puolelta sitten isänisä oli rintamalla. Pääasiassa Laatokan pohjoispuolisella alueella. Sitä muistan kerrotun miten oli 1944 kesäkuun alussa lomalla (menivät isänäitini kanssa naimisiin kesäkuun alkupäivinä) ja kun oli palaamassa lomalta yksikköön, niin suurhyökkäys oli jo alkanut ja matkustamisen kanssa ei ollut niin helppoa. Hirveästi hän ei sotakokemuksistaan puhunut, mutta jonkinlainen muistikuva oli että olisi kertonut miten oli ollut etenemässä yksikkönsä kärjessä kun viholliskonekivääri oli avannut tien takaa tulen. Penkka oli kuitenkin niin korkea, että tulitus oli mennyt yli ja oli päässyt suojaan ojaan. Lisäksi olen ymmärtänyt, että oli omassa yksikössään varsin paljon ollut lähipartiotehtävissä. Niin ja ihan tavallisena sotamiehenä kotiutui.
Isänäidillä oli sitten ehkäpä rankimmat sotakokemukset (toki kun isänisä ei paljoa niistä omistaan puhunut, niin vaikea on tietenkään sanoa varmaksi). Isänäiti oli kotoisin Viipurin edustalta Uuraasta. Sieltä tietenkin talvisodan aikaan ensimmäinen evakkoreissu ja sitten paluu jatkosodan aikana takaisin kotikonnuille. Toiselle evakkoreissulle lähtiessään isänäiti oli 21- tai 22-vuotias. Isänsä oli lähtenyt jo etukäteen järjestämään majapaikkaa ja loppuperhe käsittäen isänäitini lisäksi hänen äitinsä, kaksi siskoa, veljensä vaimon ja veljenpojan lähtivät matkaan junalla kesäkuun puolivälin jälkeen. Matka kulki Simolan asemalle joka tuohon aikaan oli suuri risteysasema ja ratapiha täynnä junia. Illalla 19. kesäkuuta juna oli pysähtyneenä asemalla kun annettiin ilmahälytys. Isänäidinisä oli tarinan mukaan antanut ohjeeksi, että ilmahyökkäyksen tullessa olisi pysyttävä junassa (koska siihen eivät hänen mukaansa neuvostoliittolaiset ainakaan osuisi), mutta seurue lähti hakemaan suoraa läheisestä perunakellarista. Ikävä kyllä kellari sai suoran tai lähes suoran osuman etuosaansa. Ilmeisesti henkiin jäi isänäitini lisäksi vain toinen henkilö joka oli vanhempi rouva. He olivat jääneet paineaallon auki paiskaamaan oven taakse tai alle suojaan. Isänäitini pääsi ryömimään pois oven alta ja kertoi miten oli pimeässä tunnustellut lattialla olleita ruumiita matkalla ulos. Hän kertoi heti "tienneensä", että kaikki muut seurueesta ovat kuolleita ja tuo sitten osoittautui myöhemmin oikeaksi arvioksi. Ulkona hän juoksi ratapihan yli (ryömi junien ali) asemarakennukselle missä olleille sotilaille kertoi kellarilla tarvittavan apua.
Tuon jälkeen hän kertoi palanneensa junaan, joka pääsi melko pian jatkamaan matkaa. Itseään hän kertoi junamatkalla pesseensä tai putsanneensa omalla syljellään kun ei muutakaan ollut tarjolla. Tuon hän itseasiassa kertoi naureskellen, että miten hölmö sitä oli ollut... itselle lähinnä tuli mieleen, että varmaankin pikku shokki on ollut päällä.
Isänsä oli sitten odottamassa jollain asemalla (Kouvola?). Tilanteesta kuultuaan isä oli lähtenyt välittömästi takaisinpäin Simolaan selvittämään mikä on tilanne.
Ei isänäitini tosin tuostakaan kokekmuksesta ihan hirveästi puhunut. Vasta vanhoilla päivillään vähän tarkemmin kertoi tapahtumista. Eikä ollut kyllä tuohon aikaan kriisiapua olemassa vaikka aivan varmasti olisi isänäidillä ja tuhansilla muilla miehillä ja naisilla ollut sellaiselle tarvetta.
Niin ja itsekin 80-luvun lopulla pienenä poikana pariin kertaan tuli käytyä Uuraassa isänäidin kotitalon kivijalkaa katselemassa. Jos itse olisi ollut vähän vanhempi tuolloin, niin olisi osannut kysellä enemmän sota-ajan ja sotaa edeltävän ajan elämästä Karjalassa.