Olisi tosiaan hienoa, jos Maidenilta löytyisi viitseliäisyyttä pieneen settilistarotaatioon edes (sinänsä loistavan) show-konseptinsa puitteissa; edes muutamia standardihittejä voisi pyöritellä vuoroilloin-periaatteella. Lähimmäksihän tätä päästiin 2010, kun Dance of Death ja Paschendale vuorottelivat setissä rundin alkuvaiheessa.
Jos Metallicaan vertaa, niin ero on ylempänä hyvin poimittujen johtomiesten lisäksi myös ihan siinä lähestymistavassa itse keikkatapahtumaan: Maidenin show on jo vuosikymmeniä sisältänyt vahvan "klassisen teatterin" aspektin. Silloinkin kun setissä on tapahtunut eloa, on sen draamankaari pysynyt suurinpiirtein samanlaisena kiertueen sisällä ja esimerkiksi biisijärjestyksen rukkaus on perustunut pitkälti justiinsa tuohon settilistan flow & drama -puoleen. Spiikkien sijoittelullakin on sellainen draamallinen merkitys ja tiettyjen biisien peräkkäin tulossa omansa ja niin edelleen; toki tätähän se on muillakin bändeillä, mutta kyllähän se hyvin vahvasti Maidenin showssa kuitenkin korostuu.
Siinä missä Metallican musiikillisesti orgaanisemmassa ja ehkä vähän intiimimmässä, enemmän "biisejä soittelevassa" lähestymistavassa keikkoihin on uskomattoman siistiä se, että sieltä voi hyvänä iltana tulla joku Fixxxer, on Maidenin vahvuus taas siinä... no, vähän sarjakuvamaista eskapismia tuovassa Maiden-maailmassa ja sen immersiossa, johon esimerkiksi tuo Legacy-rundi pitkälti perustuikin. Ne pienet jutut ja yksityiskohdat, yksittäisinä esimerkkeinä vaikkapa Sign of the Crossin kertsin "A FIRE IN THE SKY!" kohdalla tulevat liekit ja Brucen tapa värittää tekstiä, esim. juuri tuota edellämainittua säettä korostaen, se äärimmäisen iskevä siirtymä Sign of the Crossista Flight of Icarukseen teatraalisine elementteineen, valoineen ja lakananvaihtoineen... Tässä kaikessa on mielestäni myös sellaista verratonta tyylikkyyttä; on vaikuttavaa, miten vahvaa visuaalista maisemaa yhtye kykenee aika perinteisillä, jopa hämmentävän yksinkertaisilla jutuilla, kuten lakanoilla, tuomaan tueksi musiikille - ilman, että sirkustempuista tulee kuitenkaan liian spinal tapia; tässä toki auttaa sekin, että tekniikan pettäessä bändin itseironia on aina riittänyt tilanteen kuittaamiseen huumorilla. Myönnettäköön, että usein nämä kömmähdykset spontaaneine hyväntuulisine reaktioineen ovat suorastaan piristysruiskeita muuten kieltämättä vähän kaavamaisessa showssa.
Ihailen valtavasti esimerkiksi juuri Metallican rohkeutta soittaa myös harvinaisempaa materiaalia ja ylipäätään lähestyä settilistoja vähän vaihtelevammin. Vastaavasti pidän Iron Maidenia edelleen kenties maailman parhaana bändinä mitä tasapainoon shown - eräänlaisen musiikkiteatterin - ja itse biisien välillä tulee; se intensiteetti, millä nämä reilusti +60v ukot edelleen vetivät niin uuden uutta kuin vanhaakin materiaalia toimisi takuuvarmasti ilman yhtäkään lavastetta ja efektiä, mutta yhdessä niiden kanssa se keikkakonsepti on kieltämättä aika voittamaton. Ja vaikka isoilla stadioneilla produktio ei täytä tilaa niin hyvin mitä halleissa, niin kyllä tuossa enemmän "käsin kosketeltavassa" lähestymistavassa lakanoineen ja muine klassisen teatterin keinoihin nojaavine kikkoineen on jotain charmia vrt. nykyään kovin suositut giganttiset screenit.
Iänikuinen "sama tuote kaikille" -pointti ei ole täysin turha, mutta oishan se silti kiva nähdä sitä settilistavaihtelua, ei siinä. Toisaalta olisin kyllä tosi pettynyt, jos Sign of the Crossin sijasta olisin kesän ainoaksi jääneellä Maiden-keikallani Riikassa saanutkin vaikka vain Fear of the Darkin. Tai 2018 katsonut, että ohhoh, kaikessa Harris-kliseisyydessäänkin itselleni rakas For the Greater Good of God (AMOLAD on yksi suosikkilevyjäni) soi edellisellä keikalla ja sillä ns. omalla keikalla oiskin tullut vaikka Blood Brothers (joka toki on kelpo biisi sekin).
Noh, nää on näitä.
Nii ja saatan olla vähän fanipoika, hih.
