Virallinen historiankirjoitus on väittänyt, ettei Suomen sisällissodan jälkeen perustetuilla 61 vankileirillä teloitettu naisia, mutta Liukkosen kokoamat arkistotiedot kuitenkin todistavat toista Hennalan vankileirin osalta.
Tapetut naiset eivät olleet punakaartin johtajia vaan rivisotilaita, sairaanhoitajia ja keittäjiä. Heidät teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä muista syistä.
– Naisten surmaamisen oli puhdistustoimenpide, johon maassa vallalla ollut rotuhygienian purskahdus oikeutti. Punaiset naiset nähtiin turmeltuneina ja heitä pidettiin uhkana suomalaiselle puhtaalle rodulle. Ilman näitä rotuhygienia-ajatuksia joukkomurhia tuskin olisi tapahtunut, sanoo Liukkonen.
Suomalaiset olivat sata vuotta sitten kahtiajakautunut kansa, joka kärvisteli sisällissodan ja laman kourissa. Kovin kaukana silloinen ilmapiiri ei kuitenkaan ole nykyisestä internetin keskustelupalstoilla vellovasta vihapuheesta. Liukkosen mukaan Hennalassa tapahtunut pitäisi muistaa, vaikka suomalainen historiankirjoituskin on sadan vuoden ajan vaiennut Suomen suurimmasta naismurhasta.
– Kansakunta, joka ei tunne historiaansa, joutuu toistamaan sen. Tämän on sanonut joku minua viisaampi, mutta uskon, että se pitää paikkansa. Aina, kun jotakin ryhmää aletaan demonisoida, voi tapahtua hirveitä. Sisällissodan aikaan demonisoitiin venäläiset ja punaiset naiset, ja se johti murhiin, sanoo Liukkonen.
Mutta voisiko punaisten naisten joukkomurhan kaltainen asia tapahtua uudelleen? Liukkonen toivoo, että ei, mutta:
– Teloitettavaksi vietävät naisetkaan eivät uskoneet, että heille kävisi huonosti. He luulivat pääsevänsä kotiin.