Hienosti taisteli Suomen joukkue, ei voi muuta sanoa. Taso vaan oli vielä toistaiseksi hiukan liian kova, kun käytännössä näissä kolmessa pelissä ei päästy yhdessäkään kunnolla hyökkäämään. Tietysti se oli taktinenkin valinta, koska muutoin olisi omissa kolissut aikas monta kertaa, ja toisaalta pelattiin kaksi vieraspeliä mikä on jalkapallossa aina hankala paikka. Siksi en tykkää tästä systeemistä, että kisat jakautuvat eri maihin, koska osa joukkueista saa todella isoa etua siitä kun saavat pelata kotikentällään kaikki alkulohkon pelit.
Mutta mutta, kyllä tuo Suomen jengi yhtä Litmasta olisi kaivannut tuonne rauhoittamaan peliä, ja antamaan sellaisia syöttöjä, jotka ovat oikeastaan mahdottomia saada onnistumaan mutta Kuningas onnistui niissä silti. Harmi ettei vastaavaa ukkoa tällä hetkellä Suomesta löydy. Hradeckya lukuunottamatta Suomen pelaajat olivat yksilötasolla vielä aika köykäisiä näissä piireissä, ei voi mitään. Noh, reilun vuoden kuluttua MM-kisoissa sitten uusi yritys ja silloin alkulohkosta jatkoon niin että heilahtaa!
Suomen mukanaolo näissä kisoissa oli monella tapaa erittäin arvokas asia suomalaiselle jalkapallolle. Aikaisemmin, kun katsottiin vain muiden peliä, ei ollut oikein selvää kuvaa siitä, missä mennään. Kun kaksi hyvää joukkuetta pelaa keskenään, peli on tasaista ja on vaikea nähdä, miten Suomi pärjäisi vastustajana. On helppoa omaksua epärealistinen kuva siitä, mitä osataan, koska myös todella hyvät maat tekevät virheitä ja melkein kaikissa joukkueissa on keskinkertaisia pelaajia. Toinen odotuksia sotkeva asia on se, että karsinnoissa miltei jokainen maa pelaa huonoja otteluja ja heikommat maat yllättävät säännöllisesti huippumaita. Sitten voidaan julistaa tietämättömyyden syvällä rintaäänellä, että voittihan se Pohjois-Makedoniakin Saksan. Harkkamatsit ovat vielä asia erikseen. Kaikki on mahdollista.
Mutta kun ei ihan ole. Jalkapallossa vallitsee melko tarkka hierarkia: on eliitti (top 10), on ylempi keskiluokka, on keskiluokka , alempi keskiluokka ja sitten futisköyhälistö (40+). Kun pelataan arvokisoja, silloin jo lyhytkin sarja, alkusarjan kolme ottelua, paljastaa aika selvästi sen, missä mennään. Yksittäisessä ottelussa voi tapahtua ihmeitä, mutta sarjassa harvemmin. Toisaalta, yleensä vähän pitemmät trendit näyttävät sen, että top 10 on suhteellisen vakaa, mutta sen jälkeen tapahtuu heiluntaa. Mitä kauempana ollaan, sitä suurempia aallot ovat. Enpä olisi arvannut, että vaikkapa Bulgarian futis taantuu sille tasolle, missä se juuri nyt on. Aallonharjat tietyllä maalla saattavat olla 20-30 vuotta, pitempiäkin. Jollain Hollannilla, joka on väestöpohjaltaan pieni, mutta todellinen futismaa, aalto saattaa olla vain 5 vuotta. Italialla taas tulee välillä pieni notkahdus ja taas ollaan ihan tapissa. Väestöpohja on yksi menestyksen selittäjistä, jos populaa on 50 miljoonaa ja futiskulttuuria, kyllä sieltä aina kohtuullisia pelaajiakin saadaan.
Jalkapallon yksi suuruusharhan aiheuttaja on juurikin se, että puolustaminen on helpompaa kuin hyökkääminen. Pitkässä sarjassa tämä korostuu, varsinkin kun vastustajia on joka lähtöön. Karsinnassa tarvitaan vain luja puolustus ja maalintekijä. Pukki teki 10 maalia viime karsinnassa. Mutta kun päästään itse kisoihin, pelkällä puolustuksella ei pärjätä, jos kentälle ole asettaa toimivaa jakelua. Kuka toimittaa hyökkääjille pallot? Pukkiakin on helppoa arvostella, mutta tyyppi raatoi aika rajusti myös puolustuksessa Belgiaa vastaan. Vähän eri lähtökohta kuin huippumailla. Joku Litmasen tapainen tähti olisi nannaa, mutta rajansa silläkin. Muistamme kaikki Xavin, joka oli tikitakan aivot. Kaveri ei ollut mikään raketti, mutta peliäly oli maailman parasta. Peliälyn lisäksi kaveri osasi syöttää. Pointti on kuitenkin siinä, että Xavikin oli järjestelmän osa, vaikka tärkein. Kun muut varmistivat pallonhallinnan, Xaville jäi aikaa oivaltaviin syöttöihin.
Suomen systeemissä puolustus on hyvin toimiva, vain 3 maalia meni omiin. Voi sanoa, että Suomella on toimiva osajärjestelmä, jonka tärkein yksittäinen palanen on, kuten muutamat ovat huomanneet ja tilastot osoittavat vääjäämättömästi, Sparv. Hän se tukki puolustuksen keskustan ja taisteli monta palloa meille. Kokonaisuus kuitenkin ontui ja kyyti oli kisoissa todella kylmää Tanskaa ja Belgiaa vastaan. Nämä maat ovat virittäneet koneistonsa huippuiskuun. Vastustajat sekä tukkivat Suomen syöttöketjut, että kontrolloivat peliä täydellisesti. Vaaditaan toimivan järjestelmän lisäksi valtavasti taitoa toteuttaa pallokontrolli tai ainakin tehokas vastaiskukoneisto. Pallokontrolli ei ole välttämätöntä, mutta kyky lähteä raketin lailla hyökkäyksiin on. Suomelta tämä puuttui. Olisi vaadittu keskikentän taitoa, nyt hyökkäykset olivat satunnaisia, usein toivotaan toivotaan-osastoa. Hyökkäyksiin lähtöön vaaditaan muutama tehokas avaava syöttö tyhjään tilaan, Belgiaa vastaan olisi vaadittu todella monta. Joukkue toimii kuin ajatus. Suomi pärjäsi näinkin hyvin puolustusalueen miesylivoimalla.
On lohdullista ajatella, että ennen kisoja Saksassa oltiin huolestuneita pelaajakehityksestä, tähtiä ei kuulemma tule entiseen malliin. Vaaditaan järjestelmän uusimista. Toisin sanoen, myös Saksan kone vaatii sitä huipputaitoa joka osa-alueelle. Suomessa varmaan helpoin asia toteuttaa olisi fyysisten vaatimusten kasvattaminen junioreilla. Jalkapallo vaatii todella kovaa juoksukuntoa ja myös vahvaa kehoa. Sen lisäksi tarvitaan paljon muutakin, kuten syöttötaitoa, peliälyä, paineensietoa yms. Näiden kehittäminen ei taida onnistua kovin pitkään kotimaassa. Ja kehitykseen menee aikaa, jos nyt syntyi futisbuumi, sen hedelmiä korjataan vasta 10 vuoden päästä. Täytyy kuitenkin realistina muistaa Norjan esimerkki. Norja ei tullut huipulle jäädäkseen, vaan sielläkin aallonharjat ovat aika pitkän matkan päässä. Toivottavasti Suomella ei mene toiset sata vuotta arvokisoihin.
Varmaan futiskansa, tai osa siitä, otti opikseen näistä kisoista. Ymmärretään enemmän huipulle pääsyn vaikeutta. Ymmärretään, että Suomi ei koskaan nouse top 10. Voidaan toivoa, että nytkähdetään vielä pikkaisen eteenpäin. Mutta rakkaat futisniilot, tämä nykyinen maajoukkue on pitkän kehityskaaren lopputulos. Sen keskiössä on Kanerva, joka ymmärsi asian, mitä Suomessa ei moni ymmärtänyt ja joka tunsi pelaajat loistavasti. Saadaanko nykyisistä "nuorista" jalostettua täysin yhtenäinen ryhmä, on arvoitus. Maalivahti, Joronen, on hyvä. Toppareiden kehitys vie aikaa. Keskikentällä on moottori, Kamara, mutta saadaanko se toimimaan paremmin. Hyökkäysvoima näyttäisi riittävän, mikäli Forss kehittyy tuosta ja Pohjanpalo pysyy terveenä. Valakari lienee myös tärkeä pala tulevaisuutta.