Salmisen näkökulma: Ylpeästi surkea Suomi
Maanantai 5.9.2016 klo 07.17
Mikä yhdistää niitä huippu-urheilijoita, jotka oikeasti kahmivat mitaleita ja voittavat kansainvälisiä kilpailuja kerta toisensa perään?
Virtsa päässä.
Voittaja on itsekäs, kyynärpäät tanassa etenevä olento, jolle ykkössija on elämän tarkoitus. Voittaja astuu ovesta karmit kaulassa, jättää statistit tervehtimättä ja potkii kisamaskotin tieltään, jos suoritus menee huonosti. Voittaja ei odottele saavansa, mitä ansaitsee - hän ottaa sen.
Näyttäkää minulle yksi ystävällinen maailmanmestari, niin minä näytän teille kymmenen itseensä päin kääntynyttä kiukuttelijaa.
Nooralotta Neziri oli oikeassa. Suomalaiset eivät epäonnistuneet Riossa urheilujohdon vuoksi. Urheilijoilta itseltään puuttuu epäterveeksi asti kasvanut kunnianhimo. Ei ole kykyä olla kovempi.
Sama tunne tulee joka kerta, kun keskustelee yleisurheilijan kanssa. Atleettien sanat hehkuvat urheilemisen iloa ja sitä, että elämässä on paljon tärkeitä asioita. He tekevät lajiharjoittelun vasurilla ja viimeistelevät graduaan oikealla.
Se on pitkässä juoksussa elämänlaadun osalta melkoisen kunnioitettavaa. Pokaaleita asenteella sen sijaan ei tule.
Pienessä maassa todellisia voittajaluonteita syntyy harvoin. Vanhempiensa valmentamat kolmevuotiaat super-Jonnet ohjautuvat jääkiekon piiriin, koska siellä voittamisesta saa eniten mainetta ja rahaa.
Toisin kuin lätkässä, Suomen yleisurheilussa on lähes tyylipuhdas ystävyyden ja jalouden kulttuuri. Kyläkentillä kasvaa hyviä ihmisiä, mutta huonoja kilpailijoita.
Yleisurheilukriisin suurin syyllinen on tietysti Kalervo Kummola. Suomen kaikkien aikojen urheilujohtaja teki jääkiekosta bisnestä ja niittää satoaan vielä vuosikymmenet. Ja tämä oli kehu.
Lumipalloefekti vie kansainvälisen tason huiput yleisurheilulta. Jääkiekkoa voi ja kuuluu pelata myös ilon kautta, mutta asemansa vuoksi se vetää puoleensa lähes kaikki Suomeen putkahtavat maailman huiput.
Ellei Urheiluliitto muokkaa koko toimintatapaansa menestyshakuisemmaksi ja ala käyttäytyä kuin voittoa tavoitteleva yritys, sama trendi jatkuu ja syvenee.
Antti Ruuskanen ja Tero Pitkämäki voivat olla viimeiset suomalaiset yleisurheilijat meidän elinaikanamme, joilla on mahdollisuus voittaa olympiakultaa.
Kelkan kääntämiseksi meidän pitäisi opettaa yleisurheilujunioreista häikäilemättömiä raatelijoita, jotka vievät vastustajiltaan piikkaritkin jalasta. Kärjistetysti ilmaistu, mutta onko pelkkä tuohon suuntaan hiipiminenkään moraalisesti perusteltua?
Mika Kojonkoski sai hurjan määrän kuraa päällensä Rion aikaisista puheistaan. Suomi meni kisoihin nauttimaan ilman mitalitavoitteita. Se oli rehellisesti ja oikein sanottu. Eväitä ei ollut muuhunkaan.
On vaikea uskoa, että yleisurheilu saisi pomon, joka olisi valmis muuttamaan lajin kylmäksi arvometallitehtaaksi. Suomi jatkanee arvokisojen hymyilevänä alkueräosallistujana, joka urheilee rakkaudesta lajiin ja vieläpä kaihtaa kiellettyjä aineita.
Eikä siinä ole mitään vikaa.
SOLMU SALMINEN