House of the Dragon – Game of Thronesin esiosa

[Juhaht]

Yhtä kaikki, mielenkiinnolla tässä jää odottamaan milloin seuraava kausi ilmestyy ja millainen siitä tulee. Ainakin alustavasti sopii odottaa toimintapainotteisempaa menoa ja sitä tämä sarjan poikasten käynnistynyt kalistelu antaakin luvata. Jostain olin lukevinani, että isompia nimiä olisi jo jatkokaudelle kiinnitetty. Toivotaan, ettei tätä pilata millään liialla tähtiloistolla vaan jatkeaan hyvää työtä omien vahvuuksien kanssa.

George RR Martinhan sanoi itse, että 4 kautta on suunniteltu ja HBO tilasi toisen kauden heti tämän pilotin jälkeen. Mutta koska tuotantoon päästään vasta ensi vuonna niin tuskin tulee ennen 2024 seuraavaa kautta.

 

[Flou]

George RR Martinhan sanoi itse, että 4 kautta on suunniteltu ja HBO tilasi toisen kauden heti tämän pilotin jälkeen. Mutta koska tuotantoon päästään vasta ensi vuonna niin tuskin tulee ennen 2024 seuraavaa kautta.

Ei kun GRRM sanoi, että 40 jaksoa on hänen mielestään se määrä jaksoja mikä tarvitaan tarinan kertomiseen.

Mutta voisi luulla, että tuo 10 jaksoa on jopa semmoinen määrä, että nykyinen showrunner sen tekee loppuun asti eikä kirjoittele joka puolelle uusia soppareita kilpaa ja vedä loppua 6 jaksolla.

 

[kahden suunnan sentteri]

Aivan liian juoksemalla ja hyppimällä mentiin kausi minun mielestäni, mutta kaiketi suurin osa tämän kauden hahmoista ei olekaaan tämän sarjan keskeisimpiä, kun matkaa GoT alkuun on vielä pari sataa vuotta? En tiedä kun en ole mitään juustokirjoja lukenut. Paljon positiivisimmin tunnelmin kuitenkin koko kautta alusta loppuun seurasin, kuin mitä näillä palstoilla koko ajan valiteltiin.

 

[Ramchester]

Minkä kirjan/kirjojen perusteella tämä oli tehty? Päättyikö kirja samaan kohtaan tämän kauden kanssa vai onko kirjassa/kirjoissa tapahtumia tästä pidemmälle?

 

[FASlapsi]

Minkä kirjan/kirjojen perusteella tämä oli tehty? Päättyikö kirja samaan kohtaan tämän kauden kanssa vai onko kirjassa/kirjoissa tapahtumia tästä pidemmälle?

On olemassa kirja nimeltä Fire and Blood, minkä yhdessä osiossa käydään Targaryen-suvun koko historia pintapuolisesti läpi. Siihen tämä koko homma minun käsittääkseni perustuu, ja kirjahan tosiaan vetää historian läpi aina sieltä Aegonin valloituksista Daeneryksen isipapan touhuihin, eli tapahtumia on vielä vaikka kuinka ja paljon. Sitä ei kai kukaan tiedä, että mihin kohtaan tämä Lohikäärmeen Talo on tarkoitus lopettaa, melko varmasti ei sinne Mad King -aikaan ja Robertin kapinaan asti mennä, jotka tapahtui just ennen Game of Thronesia.

Ja tuo historiikki on muistaakseni kirjoitettu jonkun kuvitteellisen maisterin kynällä, joka taas käyttää lähteinään hurskaan kirkonmiehen ja riettaan hovinarrin tarinoita, ja niiden pohjalta itse vähän soveltaa että mitä tapahtui ja miksi. Ekan kauden aikana oli jo paljon juttuja, jotka tv-sarjan avulla paljastettiinkin menneen ihan toisin kuin miten asiat historiikkiin oli kirjoitettu. Tuo on minusta ihan hauska juttu, vaikka sen historiikin onkin lukenut, ja vaikka siitä jotain muistaisikin - itse en hirveästi muista - niin asiat silti tulee tuon epäluotettavan historiikki-maisterin takia myös kirjapaviaaneille yllätyksenä.

 

[Peltinen]

Koitin googlata lisää tuosta kirjallisesta taustasta ja spoilasin samalla itseltäni vahingossa valtaistuintaiston ratkaisun, joka oli heti ensimmäisen linkin johdannossa. Kannattaa siis olla varovainen sen googlen kanssa ja kysyä ennemmin niiltä kirjapaviaaneilta.

 

[Kooki]

GRRM itse sanoi että 4 kautta olisi tarpeen kertomaan "Dance of the Dragons", nyt eka kausi meni asetelmien selvittämiseen ja katsoin että kirjasta tuo koko kausi oli vain noin 80 sivua, vrt. eka GoT kausi vajaa 700 sivua. Kuten yllä sanottiin, Fire and Blood on olevinaan Westerosin maailman sisällä oleva historiakirja, joten sarjaan on jouduttu keksimään suurin osa dialogista ja lyömään lihaa hahmojen ympärille valtavasti.

Ei siis ilmeisesti ole tarkoitus tämän sarjan puitteissa tulla GoT aikajanaan asti, mutta onhan tuolla historiassa muitakin ajan jaksoja, joista sarjaa voi jatkaa sitten tämän tarinan päätyttyä.

 

[hablaa]

Otsikkoa tangentiaalisesti sivuten, keksin (huonon) vitstin. Kuka on Westerosin tunnetuin rap-artisti?

Grandmaester Flash

(vastaus ei ole Michael Jackson)

 

[Teresa]

House of Dragonin 1. kausi on nyt siis taputeltu, joten voisin itsekin hiukan kommentoida. Ensin johdannoksi pari sanaa suhteestani emosarjaan. Eli minulle GoT edustaa lähinnä eräänlaista suuresti rakastamieni kirjojen fanituotetta, jota on ihan viihdyttävää katsella oheistoimintona kirjasarjan seuraavia osia odotellessa. Pidin kyllä erityisesti tiiviisti Martinin teoksiin perustuvista kausista 1-4, mutta taso notkahti kun alkuperäisteoksista alettiin ajautua kauemmas ja etenkin niiden loppuessa kesken. Viimeinen kausi oli sitten suurilta osin pilattu hätäisesti etenevillä juonikuvioilla, loikkivalla hahmonkehityksellä ja epäloogisuuksilla, vaikka hyviäkin hetkiä oli. Kokonaisuutena sarjasta jäi kuitenkin positiiviset fiilikset ja se onkin vakiinnuttanut paikkansa toisena kestosuosikkinani Housen ohella – miltei koko ajan minulla on jommasta kummasta jokin kausi työn alla.

Eli pääsarja on minulle tuttu niin kirjoina kuin tv-show'nakin, mutta olen lisäksi lukenut tuon Fire and Blood -kirjan, johon tämä spin off -rykäisy perustuu. Olihan siinäkin hetkensä, mutta se nyt kuitenkin oli pohjimmiltaan fiktiivinen historiankirja, niin kuin vaikkapa Tolkienin Silmarillion (jota en tosin ole edes lukenut, mutta kuulemani mukaan näin), eikä mikään jatkuvajuoninen kaunokirjallinen teos. Lajityyppinsä edustajaksi Fire and Bloodissa oli kyllä yllättävän paljon huumoria ja tarkemmin kuvattuja kohtiakin – Martin oli nimittäin sulauttanut kirjan osaksi myös muutamia aikaisemmin kirjoittamiaan novelleja, joissa oli perinteisempääkin kerrontaa. Kärryilläkin F&B:ssä pysyi yllättävän hyvin, koska hahmot esiteltiin selkeästi niin ensimmäisen maininnan yhteydessä kuin silloinkin kun heihin viitattiin uudestaan pidemmän tauon jälkeen. Eli ei tuo nyt mitenkään täysin kuivakka, lakoninen ja raskassoutuinen oppikirja sentään ollut, mutta kyllä siinä vilisi vuosilukuja, nimiä ja ylimalkaisesti kuvattuja tapahtumiakin siinä määrin, että oli se melko tiukkaa tekstiä paikoitellen. Juonikuviot olivat kuitenkin itsessään kiinnostavia, joten odotinkin prequel-sarjalta etenkin sitä, että siinä esitettäisiin nuo sinänsä kiehtovat tapahtumat viihteellisemmässä paketissa.

House of Dragonin ensimmäisen jakson käynnistettyäni koin sitten melkoisen järkytyksen, kun tajusin olleeni jälleen kerran aivan kujalla. Eihän tuo sijoittunutkaan ollenkaan siihen ajanjaksoon, mihin olin kuvitellut sen sijoittuvan. Fire and Blood -kirja nimittäin alkaa Aegon Targaryenin Westerosin valloituksesta ja jatkuu siitä 150 vuotta eteenpäin, kun taas House of Dragon käsittelee ainoastaan kirjan loppupuolelle sijoittuvaa Dance of Dragons -selkkausta. Eikä siinä sinänsä mitään, että sarjantekijät olivat halunneet poimia tuosta mammuttimaisesta historiikista vain yhden tapahtumasarjan keskiöön, sillä olisihan jaksoista tullut melkoisia läpijuoksuja, jos koko järkäle olisi yritetty mahduttaa tähän yhteen tuotantokauteen. Olin vain kovasti odottanut pääseväni näkemään Aegonin ja hänen sisartensa Westerosin valloituksen. No ehkäpä siihen päästään sitten tulevilla kausilla, jos sarja ei etene kronologisesti ja jatkoa tulisi enemmän kuin ne tämän selkkauksen käsittelemiseksi vaadittavat neljä kautta. Eikä Dance of Dragonskaan toki mikään pöllömpi aihevalinta ole, vaikka koko sarja keskittyisi pelkästään siihen. Melko pian pääsin siis tuosta sapenkatkuisesta ensireaktiosta ohi.

Ensimmäinen jakso käynnistyi osin turhan hitasti ja osin liian nopeasti. Aluksi tuntui siltä ettei tapahtunut oikein mitään, mutta yhtäkkiä oltiinkin jo syvissä vesissä – ensin Viserysin perhe hajosi sirpaleiksi ja sitten hän nimitti radikaalisti tyttärensä kruununperillisekseen, vaikkei Westerosissa suvaita naispuolisia hallitsijoita. Viserysin vaimon ja poikalapsen kuolema, samoin kuin hänen tyttärensä arvon kohottaminen olisi varmasti aiheuttanut katsojassa vielä suuremmat tunnereaktiot, jos hahmoja ja perheensisäistä dynamiikkaa olisi pohjustettu huolellisemmin. Toki tuo brutaali synnytyskohtaus onnistui nytkin shokeeraamaan ja Rhaenyra-tyttären puolesta taas iloitsi, kun hän sai kauan odottamaansa tunnusta isältään, mutta vieläkin tehokkaampi vaikutus olisi saatu aikaiseksi, jos suuret vastoinkäymiset ja riemut olisivat kohdanneet hahmoja, joihin olisi ehtinyt jo muodostua tunneside.

Aloitus ei siis ehkä ollut aivan yhtä vetävä kuin Game of Thronesissa aikoinaan, mutta kyllä jo tuohon ensimmäiseen jaksoon oli saatu hienosti puhallettua sellaista aitoa GoT:n henkeä. Juonitteluja, valtataisteluja, turnajaisia, väkivaltaa, alastomuutta, salaisuuksia, perheensisäisiä konflikteja, tuttuja paikkoja, tuttuja sukuja, tuttua musiikkia... Kun pilottijakson lopputekstit lävähtivät ruudulle ja vanha kunnon tunnusmusiikki pamahti soimaan, tuntui siltä kuin olisi päässyt matkustamaan aikakoneella menneisyyteen – siihen aikaan kun GoT:n valtakausi oli kukkeimmillaan. Mahtavaa nostalgiaa.

Se minua kyllä hieman ärsytti jo tuossa ensimmäisessä jaksossa, että tapahtumat oli kytketty hieman väkinäisen tuntuisesti emosarjan tapahtumiin. Viserys paljasti siis jakson lopussa tyttärelleen, että Aegonin ajoista lähtien suvussa on kulkenut hallitsijalta perilliselle ennustus siitä, että joskus hamassa tulevaisuudessa koko ihmiskuntaa uhkaa "Pitkä yö" ja ilmeisesti vain Targaryenit voivat silloin pelastaa päivän. Tuo oli siis suora viittaus GoT:n viimeisen kauden tapahtumiin ja Danyn (tai Jonin?) osuuteen niissä. Ennustuksen nimi oli kaiken lisäksi A Song of Ice and Fire, voi huoh. Toisaalta muistan pääkirjasarjasta sellaisen kohdan, että Dany kuuli jonkinlaisen flashbackin aikana edesmenneen veljensä sanovan omaan poikaansa liittyen, että "Hänen on Tulen ja jään laulu". Eli ilmeisesti joku tuon niminen ennustus on Martinin suunnitelmissakin oikeasti ollut ja ehkäpä se liittyy juuri The Long Nightiin ja sen päihittämiseen. Jotenkin tuossa prequel-sarjassa jatkuvat maininnat ko. ennustuksesta tuntuivat kuitenkin jotenkin väkisin väännetyiltä.

Muuten House of Dragon ei kuitenkaan nojannut liian vahvasti alkuperäiseen sarjaan, sillä tietysti kun käsiteltävä aikakausikin oli aivan eri, niin hahmogalleriakin oli aivan toinen. Rhaenyra tosin toi aluksi mieleeni turhan vahvasti Daenerys Targaryenin ihan näyttelijän äänenpainoja myöten. Sillä erotuksella tosin, että minusta Rhaenyra oli paljon persoonattomampi ja Milly Alcock pökkelömäisempi (en tosin ole varma, oliko se ihan tarkoituskin) kuin Dany ja häntä näytellyt Emily Clarke.

Yleisesti sarjassa keskityttiin nimensä mukaisesti lähinnä Targaryenien kuvioihin, mikä toimikin hyvin, sillä GoT tai ainakin ASOIAF tuntui välillä jopa sekavalta, kun keskeisiä sukuja oli ties kuinka paljon ja hahmogalleria venähti valtaviin mittoihin. House of Dragonissa oli siis Westerosin kuningas Viserys Targaryen, kuninkaan veli Daemon, kuningatar Alicent, kruununprinsessa Rhaenyra sekä edellä mainittujen jälkikasvut (Viserysin ja Alicentin lapset Helaena, Aegon ja Aemond, Daemonin tyttäret Baela ja Rhaena, Rhaenyran pojat Jacaerys, Lucerys, Joffrey, Aegon ja Viserys). Lisäksi taustalla häärivät toiseksi keskeisimpänä sukuna Velaryonit (Corlys Velaryon alias See Snake, hänen vaimonsa prinsessa Rhaenys os. Targaryen, heidän lapsensa Laenor ja Laena, Corlysin veli Vaemond). Tuossa olivat nuo pääperheet, joiden lisäksi suht keskeisinä sivuhenkilöinä nähtiin ainakin koura Otto Hightower, Rhaenyran ensirakastaja ser Criston Cole sekä toinen koura Lyonel Strong ja hänen poikansa Harwin (myös Rhaenyran rakastaja) ja Larys. Siinäpä nuo tärkeimmät. Eli kyllähän tässäkin hahmoja piisasi, mutta paletti säilyi kuitenkin niin hahmojen kuin juonenkin suhteen paremmin kasassa kuin GoT:ssa.

Hahmokaarti oli myös selvästi tylsempi kuin alkuperäisessä sarjassa, mutta osa tyypeistä kehittyi kyllä ajan mittaan hieman kiinnostavampaan suuntaan. Viserys ja Daemon olivat aluksi turhan kärjistettyjä hahmoja – toinen nössö ja toinen hullu – mutta sehän toisaalta olikin Targaryenien suvun tunnuspiirre, että heissä ääripäät olivat vahvasti edustettuina. Kun uusi Targaryen syntyy, jumalat heittävät kolikkoa: tuleeko hänestä selväpäinen vaiko mielipuoli. Sekä Viserysistä että Daemonista nähtiin onneksi sarjan mittaan muitakin puolia kuin heidän hallitsevimmat ominaisuutensa. Viserys oli kiltti, mutta toisaalta hän kykeni välillä olemaan yllättävän tiukkana ja lisäksi hän periaatteessa tappoi oman vaimonsa heti pilotissa. Daemon oli julma, mutta toisaalta hän kykeni myös välittämään läheisistään. Monisyisestä henkilökuvauksesta pidinkin erityisen paljon GoT:ssa/ASOIAF:ssa ja tässäkin sarjassa sitä siis onneksi välillä väläyteltiin. Lisäksi sekä Viserysin että Daemonin näyttelijät hoitivat roolinsa mainiosti. Paddy Considine onnistui ilmeillään ja äänensävyillään välittämään hahmonsa poikkeuksellisen kynnysmattomaisen luonteen silloinkin, kun tämä puheli jotain periaatteessa ihan tavanomaista. Matt Damonilla taas on jotenkin niin luihu katse, että hän sopii tuollaiseen ristiriitaiseen rooliin kuin nyrkki silmään.

Daemon oli mielestäni hahmogallerian ainoa miltei GoT/ASOIAF-tasoinen henkilö – hän oli kiehtova persoona kaikessa ristiriitaisuudessaan ja kauden edetessä nähtiin enemmän sitä hänen lämmintä puoltaankin. Viseryskin oli ihan ok, vaikka kuitenkin turhan särmätön omaan makuuni, mutta muista hahmoista ei oikein löytynyt tarttumapintaa. Rhaenyra oli aikahypyn jälkeen hivenen karismattisempi kuin ennen sitä, mutta varsin ankeana ja ilmeettömänä tyyppinä hän säilyi. Silti olin ehdottomasti hänen puolellaan sisällissodassa, sillä Alicentin tuomitsin kaksinaamaiseksi syöjättäreksi jo avausjaksossa, kun hän tuppautui lohduttamaan perheensä menettänyttä Viserysiä ketunhäntä kainalossaan. Tarkoituksena oli vain saada tämä houkuteltua avioliiton satamaan, eikä tuon pyrkimyksen taustalla vaikuttanut mikään aito kiintymys vaan Hightowerin suvun kunnianhimo. Tietysti koko idea oli peräisin Otto-isukilta eikä Alicentilta itseltään, mutta olisihan hän voinut jämptisti kieltäytyä käyttämästä vanhaa miestä hyväkseen, jos olisi ollut suoraselkäisempi hahmo. Eniten Alicentissa ärsytti hänen tapansa katsella koko ajan suurin kauriinsilmin ympäriinsä, ikään kuin hän olisi itse viattomuus (vaikkei ollut). Sitten myöhemmin Alicent kunnostautui melkeinpä pääpukarina sisällissotaan johtaneissa jännitteissä ja erimielisyyksissä; hän antoi piutpaut Rhaenyran sovinnonelkeenä tarjoamalle lohikäärmeenmunalle, uhkasi silpoa prinssi Lucerysin yms... Toki hänessä pilkahteli välillä viitteitä hyväsydämisyydestä ja pitihän hän kaikesta huolimatta huolta hautalerpusta miehestään, mutta silti hahmo oli liian kiero minun makuuni. Rhaenyrasta tuli suoraselkäisempi ja -sukaisempi vaikutelma. Myös seuraavan sukupolven edustajista Rhaenyran lapset veivät voiton. Jacaerys ja Lucerys olivat kieltämättä värittömiä tyyppejä, mutta sentään he eivät olleet mitään GoT:n Joffreyta muistuttavia hirviöitä, kuten Alicentin herrantertut Aegon ja Aemond.

Mitä muihin hahmoihin tulee, Velaryonit olivat tylsimyksiä kaikki tyynni, samoin kuin Rhaenyran ensimmäinen rakastaja Criston Cole, toinen rakastaja Harwin Strong ja toinen koura Lyonel Strong. Otto Hightowerissa ja Littlefinger number 2:ssa (eli Larys Strongissa) oli enemmän väriä, mutta ei juurikaan hyviä puolia. Eli lempparia valitessa ei todellakaan joutunut kohtaamaan samanlaista runsaudenpulaa kuin GoT:ssa.

Siitä huolimatta kauden ensimmäinen kolmannes onnistui pitämään tiiviisti otteessaan, mutta puolivälin tienoilla tapahtui jonkinasteinen notkahdus ainakin omassa katselukokemuksessani. Neljännessä ja viidennessä jaksossa käsitellyt Rhaenyran seksiseikkailut ja avioitumiskuviot eivät jaksaneet ollenkaan kiinnostaa. Sinänsä prinsessan ja kuninkaankaartin ritarin välille pykätty romanssi olisi voinut toimiakin, jos hahmojen välille olisi onnistuttu kirjoittamaan aitoa kemiaa, mutta nyt heidän juttunsa tuntui perustuvan vain lihan iloihin eikä mitään syvällisempää dialogia kuultu muutamaa ylimalkaista repliikkiä lukuun ottamatta. Toki heidän juttunsa kautta meille esiteltiin Rhaenyran luonteen kevytkenkäinen puoli, mutta muuten mitään ei olisi menetetty, jos tuo sivujuonne olisi jätetty kokonaan pois. Nuo jaksot (nelonen ja vitonen) olivat muutenkin tasapaksua settiä niin tapahtumien kuin myös dramatiikan kannalta. Tuossa vaiheessa parhaat nostalgiahuurutkin alkoivat jo menettää tehoaan ja olisi kaivannut niiden lisäksi jotakin muutakin. Havahduin siihen, että mitään todella merkittävää ei oikeastaan ollut tapahtunut pilottijakson jälkeen eikä valtaistuinpeli ollut vielä edes pyörähtänyt käyntiin koko komeudessaan. Mitään dramaattisia käänteitäkään ei ollut Viserysin vaimon ja hänen poikansa kuolemien jälkeen tullut, eikä edes dramaattisten käänteiden uhkaa sen jälkeen kun Daemon oli ollut kolmosjaksossa hengenvaarassa Astinkivillä (ja pelastunut epäuskottavasti kuin ihmeen kaupalla). Vitosjakson loppupuolella hommat alkoivat kuitenkin jälleen kiinnostaa, kun hääjuhlat kääntyivät tyypilliseen GoT-tyyliin verilöylyksi. Vähän ehkä tuli semmoista Red Wedding -fiilistä, mutta se ei ollut mitenkään huono asia ollenkaan.

Kauden jälkimmäisellä puoliskolla vauhti alkoi onneksi hiukan kiihtyä ja kierrokset kasvaa. Jo kutosjakso oli varsin onnistunut: saatiin lisää väkeviä käänteitä, kohtauksia ja lohikäärmeitä, uuden sukupolven edesottamukset kiinnostivat ja isyyssotkukin toimi ihan hyvin, vaikka olikin melkoinen toisinto Cersei Lannisterin lapsiin liittyvästä vastaavanlaisesta. Kyllähän noita isyyssotkuja saattaa kuitenkin oikeastikin aina silloin tällöin tapahtua, joten en pitänyt toistoa mitenkään häiritsevänä – ei mitään uutta auringon alla ja niin poispäin. Jakso onnistui koskettamaan (tuli vähän suru puseroon niiden nuorten Targaryenien puolesta, jotka eivät vielä olleet onnistuneet hautomaan tahi kesyttämään loharia), jännittämään (etenkin Aemondin lohikäärmeenkesytysyritys sekä Criston Colen ja Harwin Strongin tappelu), järkyttämään (erityisesti Laenan ja Strongien karrelle palaminen) ja karmimaaan (Larysista kehkeytyi tässä jaksossa melkoisen creepy tapaus).

Seitsemäs jakso oli kauden jännittävin: Aemondin ensiratsastus tarunhohtoisella Vhaegarilla ja siitä seurannut lasten välinen hengenvaarallinen kärhämä nostattivat katsojankin sykkeen yli sataan. Jännityksen luomiseen ei tarvita mitään pitkitettyjä ja massiivisia taistelukohtauksia, vaan tällaiset intensiiviset hahmojen (tai hahmon ja lohikäärmeen) välisille jännitteille rakentuvat rykäisyt toimivat ehdottomasti parhaiten. Pidin myös jakson lopusta, kun Rhaenyra ja Daemon saivat viimein toisensa vuosikausien odotuksen jälkeen.

Kasijakso taas edusti kauden koskettavinta antia, kun Targaryenin perhe kokoontui todennäköisesti viimeistä kertaa saman pöydän ääreen haudan partaalla vaappuvan kuninkaan toiveesta. Muutoin jaksossa keskityttiin erityisesti Driftmarkin perimyskysymykseen, mikä tuntui ehkä hieman turhalta sivujuonteelta, vaikka kyllähän sekin toki rautavaltaistuinpeliin limittyi. Viserysin viimeinen istunto oli varsin vaikuttava kohtaus – kaikki kuvittelivat hänen olevan jo täysin pelistä pois, mutta tyttärensä hartaasta pyynnöstä kuningas kokosi viimeiset voimanrippeensä ja nousi puolustamaan tyttärenpoikansa oikeutta Driftmarkin herruuteen. Tuli oikein kylmät väreet.

Ysijaksossa odotin mähinöiden eskaloituvan oikein kunnolla ja aluksi niin näytti käyvänkin, mutta reippaan lähdön jälkeen jakso alkoi polkea paikallaan ja näytti jo jäävän vähän piippuun. Shokeeraava lopetus pelasti tilanteen ainakin dramatiikan osalta, vaikka olikin periaatteessa juonen kannalta melko turha. Nähtiin kuitenkin, että eipä tuo Rhaenyskaan ihan turha tyyppi ole, vaikka kyllä hän olisi mielestäni voinut niitata jonkun keskeisenkin hahmon tuossa rytäkässä. Muutoin jaksossa keskityttiin erityisesti Alicentin kehitystarinaan. Huomasin tuominneeni hahmon aiemmin liian hätäisesti, sillä ei hän ilmeisesti ollutkaan koskaan suoranaisesti juonitellut miehensä ja Rhaenyran selän takana kruununperijän muuttamiseksi, vaan alkoi ajaa asiaa vasta sen jälkeen kun oli tajunnut väärin Viserysin viimeiset sanat. Alicent osoitti yllättävää suoraselkäisyyttä ja laupeamielisyyttä, kun hän järkyttyi isänsä ja kumppaneiden ilmeisesti jo vuosikausia jatkuneesta suhmuroinnista, ja lisäksi vastusti prinsessa Rhaenyran surmaamista. Loppua kohden Alicent otti onnistuneesti niskalenkin isästään ja nousi itse päättämään asioista. Hieno juttu, mutta ehkäpä tuota Alicentin kehittymistä pelkästä pelinappulasta itsenäiseksi toimijaksi olisi voitu pohjustaa vähän huolellisemmin. Toki Viserysin kuolema ja Aegonin nimittäminen seuraajaksi olivat melkoisia mullistuksia hänen elämässään ja antoivat varmasti pontta muutokselle, mutta vähän liian hätäisesti tuo äkkikäännös silti tapahtui.

Lopetusjaksossa päästiin viimein itse asiaan – ainakin melkein. Olihan sitä jo odotettukin. Mitään hurjia sotakohtauksia tuossakaan jaksossa ei tosin nähty, mutta sellaisia en välttämättä kaipaakaan. Rhaenyran ja Alicentin poppoiden välinen valtaistuinpeli pyörähti joka tapauksessa kunnolla käyntiin. Silmäpuoli Aemondin ja Luceryksen välinen takaa-ajokohtaus edusti kauden jännittävintä antia eikä onneksi ollut yhtään liian pitkitetty. Rhaenyran ponnettomuus ja karismattomuus ärsytti erityisesti tässä jaksossa. Ei noin epävalovoimainen tyyppi saisi oikeasti ketään seuraamaan itseään. Daemonista meni myös vähän maku siinä kuristuskohtauksessa. Aiemmin olin antanut itseni ymmärtää, että hän on läheisiään kohtaan lempeä, vaikka saattaa muille mulkkuillakin, mutta eipä sitten näköjään.

Sitten vielä muutamia yleisiä havaintoja. Vähän erikoinen ratkaisu, että vasta kauden lopussa alkoivat kunnon kähinät, eikä oikeastaan silloinkaan jos ”kunnon kähinöillä” tarkoitetaan suoranaista sotaa. GoT:ssakin jännitteet toki eskaloituivat varsinaiseksi sodaksi vasta kauden loppupuolella, mutta valtaistuinpeli ja pääsukujen väliset konfliktit pyrähtivät kaikessa komeudessaan käyntiin heti ensimmäisessä jaksossa tai itse asiassa jo ennen sitä. Muistaakseni niinkin aikaisin kuin pilottijaksossa Jaime paiskasi Branin alas ikkunasta, mikä ymmärrettävästi kiristi jo tunnelmat äärimmilleen, vaikkei kenelläkään ollut tuolloin varmuutta syyllisen henkilöllisyydestä. House of Dragon season 1 puolestaan oli enemmän sellaista pitkitettyä johdantoa kuin mikään itsenäisesti toimiva kokonaisuus, mikä oli vähän erikoista siinä mielessä, että eihän mahdollisesta jatkosta ollut mitään varmuutta vielä kautta tehtäessä. Tarina olisi jäänyt melkoiseksi torsoksi, jos olisi nähty vain tämä ensimmäinen kausi. Sinänsä pidän huolellisesta tapahtumien pohjustamisesta, mutta House of Dragon lähti kyllä tavallaan turhankin hitaasti liikkeelle – etenkin kauden ensimmäinen puolisko eteni hituraisesti nimenomaan juonenkuljetuksen suhteen, vaikka ajallisesti loikittiinkin suurin harppauksin eteenpäin. Alkuperäisteos lienee ollut haastava tässä suhteessa, kun siinäkin on varmasti ollut tuo vuosikymmeniä käsittävä pohjustusosuus ennen varsinaisen Dance of Dragonsin leimahtamista, eikä sitä ole haluttu jättää sarjasta poiskaan. Eli sinänsä ihan ymmärrettävää, että kausi eteni toisaalta (juonellisesti) turhan hitaasti ja toisaalta (ajallisesti) turhan nopeasti, mutta osin siitäkään syystä tämä ei yltänyt GoT ensimmäisten kausien tasolle.

Eli spin-offin avauskauden pääasialliset heikkoudet GoT:iin verrattuna olivat, että hahmogalleria oli tasapaksumpi (Daemonin lisäksi itselleni ei noussut muita suosikkihahmoja, mutta toisaalta yhtäkään Joffreyn, Cersein tai Ramsayn kaltaista inhokkiakaan ei muodostunut, vaikka Aegonissa ja Aemondissa olikin hieman yritystä siihen suuntaan) ja että juoni lähti hituraisesti käyntiin. Muita miinuksia GoT:n rinnalla oli ainakin, että huumoria oli huomattavasti vähemmän, asetelmat olivat mustavalkoisempia ja shokkikäänteitä vähemmän. GoT:ssahan erityisesti Tyrion oli melkoinen vitsiniekka ja muutenkin dialogissa oli huumoria ihan kiitettävästi, kun taas House of Dragonia katsoessa en muista hymähtäneeni kertaakaan. Asetelmien mustavalkoisuutta oli toki hieman yritetty häivyttää keksimällä Alicentin poppoolle jonkinlainen syy vallankaappaukselle ja ainakin Alicentiin itseensä oli hahmonakin yritetty pykätä vähän harmaan eri sävyjä – vaikken itse hänelle lämmennytkään –, mutta vaikea uskoa että kukaan katsoja tämän ensimmäisen kauden perusteella kannattaisi vihreitä. Yllätyskäänteitä oli muutamia – ainakin Strongien palaminen, Laenan itsari ja Luken joutuminen lohikäärmeen repimäksi. Noissa kuolo korjasi kuitenkin sen verran yhdentekeviä hahmoja, että shokkiefekti ei toiminut täydellä teholla, vaikka tapahtumat itsessään dramaattisia olivatkin. Lyonelia, Harwinia, Laenaa ja Lukea olisi voitu esitellä vähän perusteellisemmin ennen heidän kupsahtamistaan. Taas alkuperäismateriaali lienee aiheuttanut haasteita, kun siinä on sivuhahmoja ja muutenkin asiaa niin paljon, että kaikkea on vaikea saada mahtumaan sarjaan siinä laajuudessa kuin olisi suotavaa. Sitä paitsi muutenkin soimasin sarjaa liian hitaasta juonenkuljetuksesta ja sehän olisi hidastunut vielä entisestään, jos olisi pysähdytty rakentamaan vaikkapa noiden sivuhahmojen persoonaa syvemmin. Silti edes muutama lisäkohtaus esim. Laenan ja Daemonin yhteiselosta olisi tehnyt poikaa.

Parasta sarjassa oli vanhan kunnon GoT:n hengen lisäksi se, että visuaalisesti ja auditiivisesti se oli loistava, joskin lohikäärmeet näyttivät välillä hieman epäuskottavilta. Aikahypyt eivät itseäni pahemmin häirinneet – sekavammalta tuntuisi jos tulisi vaikka pitkiä takaumia menneestä tai kuljetettaisiin kahta eri aikatasoa rinnakkain, mutta tämä sarja on toistaiseksi edennyt sentään kronologisessa järjestyksessä ja siirtymät ajassa eteenpäin on toteutettu ihan luontevasti. Se vain ihmetytti, että vaikka ajassa hypättiin vuosikausia eteenpäin, esim. hahmojen väliset jännitteet eivät olleet edenneet mihinkään suuntaan. Toistuvat näyttelijävaihdokset ja siitä seuranneet muutokset hahmojen ulkoisessa olemuksessa eivät hiertäneet minua, sillä kukaan noista myllerrettävistä henkilöistä (Rhaenyra, Alicent, Aegon, Aemond, Jacaerys, Lucerys) ei erityisemmin tehnyt minuun vaikutusta nuorena versiona – eikä kyllä sen paremmin vanhempanakaan. Toisaalta voisi argumentoida, että hahmoihin ei muodostunut tunnesidettä juuri siksi, että heidän ilmiasunsa pistettiin useaan otteeseen uuteen uskoon. Mene ja tiedä, ehkä tuollakin oli oma merkityksensä, mutta ei heitä muutenkaan ollut mielestäni kirjoitettu kovin mielenkiintoisiksi tai sympatioita herättäviksi.

Nyt itselläni on vain sellainen dilemma, että Fire and Blood -fiilikset nousivat ja tekisi mieli lukaista kirja uudestaan, mutta silloin tulisin spoilanneeksi itseltäni sarjan tulevien tuotantokausien juonikuviot. Tällä hetkellä tilanne on sellainen, että en muista kirjasta muuta kuin joitain yksittäisiä välähdyksiä, enkä esim. sitä kuka voitti tuolloin rautavaltaistuimen (tosin muistan joitakin hahmoja, jotka eivät ainakaan voittaneet). Saa nähdä mitä teen, mutta joka tapauksessa viihdyin House of Dragonin ensimmäisen tuotantokauden parissa ihan hyvin.

 

[-One-]

Eli spin-offin avauskauden pääasialliset heikkoudet GoT:iin verrattuna olivat, että hahmogalleria oli tasapaksumpi (Daemonin lisäksi itselleni ei noussut muita suosikkihahmoja, mutta toisaalta yhtäkään Joffreyn, Cersein tai Ramsayn kaltaista inhokkiakaan ei muodostunut, vaikka Aegonissa ja Aemondissa olikin hieman yritystä siihen suuntaan) ja että juoni lähti hituraisesti käyntiin. Muita miinuksia GoT:n rinnalla oli ainakin, että huumoria oli huomattavasti vähemmän, asetelmat olivat mustavalkoisempia ja shokkikäänteitä vähemmän.

Hyvä yhteenveto. On minusta jokseenkin erikoista, että samaan aikaan onnistuttiin aloittamaan hitaasti ja olemaan silti syventämättä hahmoja riittävästi. Minusta kässärin suurin virhe oli liian monta aikahyppyä yhteen kauteen. Jos olisi keskitytty enemmän johonkin tiettyyn ajanjaksoon, niin ehkä hahmoihin olisi saatu lisää tarttumapintaa, ja juoneen lisää koukeroita. Nyt tästä jäi enempi sellainen suoraviivainen prologi-fiilis.

Puutteistaan huolimatta viihdyin avauskauden parissa. Toivottavasti taso ei kuitenkaan tästä ainakaan laske.

 

[BigRedCat]

Shokkikäänteiden puutetta en minä ainakaan harmittele. GOT:ssa (alkukausilla) hyvää ja leimallista oli sisäinen johdonmukaisuus jossa tyhmästä päästä sai kärsiä. Hahmojen teoilla oli seuraukset ja heidän toimintansa oli vahvasti sidoksissa sekä heidän omaan persoonaansa että siihen "todellisuuteen" eturistiriitoineen ja uskollisuuksineen joissa he elivät. Sinne mahtui mukaan muutama todella shokeeraava käänne. Se ei kuitenkaan millään lailla ollut sarjan ydin.

Olisi todella väsyttävää jos yritettäisiin jatkuvasti keksiä shokkikäänteitä ja kirjoitettaisiin sarjaa siitä näkökulmasta. Vihaan sitä tunnetta joka sellaisia sarjoja ja elokuvia leimaa, tiedät jo pitkän aikaa etukäteen, että kohta tulee "shokkikäänne" ja tunne on lähinnä vitutus. Usein käänne vetää hyvinkin rakennetulta tarinalta maton alta koska se on istutettu siihen vain koska "tarvitaan shokkivau".

Jos GOT:ia vielä mietitään, Ned Starkin kohtalo oli rakennettu sarjan alusta asti loogisesti siten, että esitettiin kuva miehestä jota ohjaa enemmän velvollisuudentunto ja kunniakäsitys kuin kunnianhimo. Ned esitettiin jopa naiivina ja vähän jäykkänä sekä rehtinä pohjoisen miehenä joka ei ollenkaan kyennyt pääsemään mukaan etelän juonijoiden juoniin. Toisaalta hänen kohtalostaan vastannut Joffrey esitettiin alusta asti itsekkäänä ja tyhmänäkin kusipäänä joka valtaa saatuaan käyttäisi sitä väärin 100% varmuudella. Nedin toiminta jossa hän ajoi itsensä mestauslavalle oli hänen hahmolleen uskollista ja loogista toimintaa. Samoin Joffreyn hahmoon sopi erinomaisesti tappaa joku kaunasta tai mielijohteesta välittämättä neuvoista. Molemmille myös koitui toiminnastaan seurauksia, sillä ei Joffreyn päähänpistoa mitenkään painettu villaisella vaan se maksoi lopulta hänen henkensä, ensin hänen isosisänsä laitettua kääpiöenon puikkoihin pikkukunkkua nöyryyttämään.

Oberyn puolestaan oli hahmona ylimielinen/yli-itsevarma ja tunteellinen. Hänen syynsä antautua tunteen vietäväksi ja tapattaa itsensä puhtaalla hölmöilyllä ei toki ollut aivan niin pitkällisesti rakennettua mutta kun näitä käänteitä ei liikaa ollut, oli tämäkin jollain tapaa looginen.

Tämä erotteluna Mahtisormus-käänteistä, joissa mm. jännitetään että "selvisiköhän se Isildur nyt..." tai "hui kamalaa, Galadriel ja Elendil joutuivat tulipilven nielemäksi, mitähän heille nyt kävi".

 

[punaiset_lasit]

Tämän jutun mukaan mukaan kakkoskausi olisi vain 8 jaksoa pitkä ja kolmoskausi ainakin olisi tulossa.

 

[FASlapsi]

Kakkoskautta on tullut kolme jaksoa, minä niitä olen tässä viikon aikana katsonut. Enpä tiiä, ihan OK meininkiähän tuo on mutta vähän on vielä kädenlämpöistä. Kuvaus ja lokaatiot ja lohikäärmeet ja sen sellaiset puvustusjutut ja tämmöset on erinomaista, mutta hahmot on jääneet vähän vaisuiksi Game of Thronesiin verrattuna. Daemon ja Aemond on jänniä, musta ja vihree kuningatar ihan jeppis ja Otto Hightowerissa on karismaa, kaikki muut vähän njääh.

Spoilereissa vähän ulinaa kirjoista, älä lue jos et niitä ole lukenut ja kattonut jo kakkoskauden kolmea ekaa jaksoa:

Spoileri

Blood and Cheesen kanssa tiputettiin pallo. Tuo heidän, Helenan ja Helenan lapsien välinen karu valintaleikki oli toinen tämän aikakauden kohtauksista, joka jäi kirjoista mieleen sellaisena karmeutena, että halusin nähdä miten se telkkariin tuodaan. En tiiä muistanko ihan metsiä pitkin, mutta eikös siinä ollut sellainen lisäjulmuusvivahde, että Blood ja Cheese kun pistivät äitinsä valitsemaan että kumman pojista haluat jättää henkiin, pojat oli siinä valinnan hetkellä hereillä ja tietoisia meiningistä. Kun Helena sitten valintansa teki, ja Blood ja Cheese pistivätkin päiviltä sen pojan jonka Helena halusi säästää, se henkiin jäänyt poika jäi eloon tietäen että äitinsä olisi halunnut hänen kuolevan veljensä sijaan. Nyt tuo aspekti jäi kokonaan pois, kuin myös se että se vihreä kuningatar taisi kanssa joutua todistamaan lapsenlapsensa päänleikkausta livenä, telkkarissa se oli ratsastelemassa Criston Colella ja sinne sitten Helena pälähti lakonisena toteamaan että poika kuoli. Telkkarihommissa vain Helena sai live-traumat, vihree kuningatar sai tiedon kesken nussimistouhujensa ja toinen pojista ei tienny mitään koko hommasta - vai oliko sekin tyttö, jotain ne jostain pippelistä tarkastamisesta siellä sänkyjen välissä selittivät. Pallo, se tippui pahasti lattialle.

En muista yhtään mikä tarkoitus on niillä tummaihoisilla satamajampoilla, joita välillä on näytetty juttelemassa keskenään tai valkorasta-Corlysin kanssa, tai oliko se kolmosjakson baarissa höpötellyt kaikkien kaveri oikeeesti joku Targaryen-äpärä jolla on joku tuleva rooli asioissa. Semmosta muistan, että siellä oli jotain villejä lohikäärmeitä siellä sun täällä huitelemassa, ja niistä sitten jokusen kävi jotkut Targaryen-äpärät kesyttelemässä itelleen, en kyllä muista että kenen puolelle ne tappeluksissa meni. Lohikäärmeiden keskinäisiä tappeluita ihan kivasti on pohjustettu asioina, joissa kaikki osapuolet tulevat menemään paskaksi, lohikäärmeet ja ihmiset ja paikat ja ihan kaikki, kivaa ydinpommi- ja kylmä sota-vertausta rakenneltu. Molemmat osapuolet on toistaiseksi pidättäytyneet lohari vs. lohari -myllyistä Aemondin ykköskauden oho-temppua lukuunottamatta, mutta eiköhän tällä kaudella vielä nähdä mimmosta meininkiä se lohikäärmeiden tanssahtelu on.

Bloodin ja Cheesen ryssimisen jälkeen on enää yksi kohtaus jäljellä, jota odottelen. Siinä setämies ja veljenpoika selvittelevät erimielisyyksiään Harrenhalin yllä. Mutta jospa sieltä vielä tulisi jotain semmostakin jännää mitä en yhtään muista.

 

[mountainsnake]

Jooh, vähän valjua, mutta itselleni maisemat ovat riittävä syy katsoa tätä. Oikeastaan se, mikä teki gotista pitkälti niin hyvän alkupuoliskolla, oli hienohko dialogi, jota riitti paljon.

Offtopic:
Toivottavasti got-kirjasaaga saisi vielä arvoisensa päätöksen, sen verran upeasta teoksesta on kyse. TV-sarja on myös loistava, mutta kirjoina nuo ovat jotenkin vielä parempia, paljonkin.

GOT tv-sarjassa toiseksi viimeinen jaksoko se oli, missä khaleesi sekosi, olisi saanut jäädä viimeiseksi jaksoksi, se oli sen verran näyttävä jakso, ja olisi ollut erittäin hyvä ja näyttävä päätös myös sarjalle

 

[Artie]

Edellä mainittujen lisäksi olen näyttelijöistä tykästynyt toisella kaudella tähän fratboy-Aegoniin. Pätevä kaveri kruunuhommiin...

 

[Ann Arbor]

Edellä mainittujen lisäksi olen näyttelijöistä tykästynyt toisella kaudella tähän fratboy-Aegoniin. Pätevä kaveri kruunuhommiin...

Aegonhan jäi ykköskauden jälkipuoliskolla aika lailla Aemond-veljensä jalkoihin, mutta nyt toden totta ottanut roolia.

Kolme jaksoa katsottu ja... Njoo katseleehan tätä, mutta vähän kädenlämpöistä, mikäli siis verrokkina ovat GOT:n ensimmäiset kaudet. Tämä Rhaenyran pikavisiitti Kings Landingissa (Joo ekassa jaksossa jo toki Daemondkin kävi.) oli sitten jo sitä kuuluisaa Hollywood-menoa.

 

[Hereworth]

Kakkoskautta on tullut kolme jaksoa, minä niitä olen tässä viikon aikana katsonut. Enpä tiiä, ihan OK meininkiähän tuo on mutta vähän on vielä kädenlämpöistä. Kuvaus ja lokaatiot ja lohikäärmeet ja sen sellaiset puvustusjutut ja tämmöset on erinomaista, mutta hahmot on jääneet vähän vaisuiksi Game of Thronesiin verrattuna. Daemon ja Aemond on jänniä, musta ja vihree kuningatar ihan jeppis ja Otto Hightowerissa on karismaa, kaikki muut vähän njääh.

Spoilereissa vähän ulinaa kirjoista, älä lue jos et niitä ole lukenut ja kattonut jo kakkoskauden kolmea ekaa jaksoa:

Spoileri

En muista yhtään mikä tarkoitus on niillä tummaihoisilla satamajampoilla, joita välillä on näytetty juttelemassa keskenään tai valkorasta-Corlysin kanssa, tai oliko se kolmosjakson baarissa höpötellyt kaikkien kaveri oikeeesti joku Targaryen-äpärä jolla on joku tuleva rooli asioissa. Semmosta muistan, että siellä oli jotain villejä lohikäärmeitä siellä sun täällä huitelemassa, ja niistä sitten jokusen kävi jotkut Targaryen-äpärät kesyttelemässä itelleen, en kyllä muista että kenen puolelle ne tappeluksissa meni. Lohikäärmeiden keskinäisiä tappeluita ihan kivasti on pohjustettu asioina, joissa kaikki osapuolet tulevat menemään paskaksi, lohikäärmeet ja ihmiset ja paikat ja ihan kaikki, kivaa ydinpommi- ja kylmä sota-vertausta rakenneltu. Molemmat osapuolet on toistaiseksi pidättäytyneet lohari vs. lohari -myllyistä Aemondin ykköskauden oho-temppua lukuunottamatta, mutta eiköhän tällä kaudella vielä nähdä mimmosta meininkiä se lohikäärmeiden tanssahtelu on.

Spoileri

Eikös tämä Hugh ole kirjoissakin Hugh Hammer, josta tulee ensin mustien puolelle isännättömän Vermithorin ratsastaja. Taitaa sittemmin pettää Rhaenyran ja myöhemmin myös Alicentin ja julistautuu itse kunkuksi, ja pääsee sitten lopulta itse lohikäärmeineen hengestään...

 

[Höylis]

Nyt loppu se "kädenlämpöisyys" ja alkoi polttaa oikein kunnolla. Huhhuh mikä jakso.

 

[punaiset_lasit]

Jep. Nyt sitten mentiin huolella ilman jarruja.

 

[Tifosi]

Kallis jakso se ainakin taisi olla.

 

[maken veivi jr.]

Oli kyllä brutaalia meininkiä ja helppo oli arvata mitä lohikäärmetädille käy kun lähti matkaan.

On tämä sarja itselle ainakin toiminut merkittävästi paremmin kuin GOT:n viimeiset kaudet.

Useampi tosi hyvä näyttelijä mukana. Omat suosikit ovat Daemon ja sitten Otto Hightower, jota näyttelee yksi oma suosikkinäyttelijä Rhys Ifans. Yleensä Ifans näyttelee aina jotain sekopäätä, että ihan hauska nähdä hänen näyttelevän vakavaa ja älykästä hahmoa.

 

[T41kuri]

Huhheijaa, nyt oli tosiaan sitä menoa ja meininkiä! Sopivana vastapainona kuitenkin jälleen kerran erinomaisen laadukasta syventävää dialogia.
Larys on kyllä kaikessa mulkkuudessaan loistava hahmo, ja pian jo meikäläisen kirjoissa Littlefingerin veroinen juonittelija.

 

[red.machine]

Tämä jakso oli toisen kauden kirkkaasti paras ja toivottavasti meno on samanlaista ensi jaksossakin. Jos kolme ensimmäistä jaksoa olivat hieman tasapaksua ja tunnustelevaa menoa, niin tässä päästiin ihan eri sfääreihin, eikä ainoastaan taistelun takia. Aemond tarjosi kyllä melkoisen "Taivas varjele mitä sieltä tulee!" -hetken.

 

[T41kuri]

Tämä jakso oli toisen kauden kirkkaasti paras ja toivottavasti meno on samanlaista ensi jaksossakin. Jos kolme ensimmäistä jaksoa olivat hieman tasapaksua ja tunnustelevaa menoa, niin tässä päästiin ihan eri sfääreihin, eikä ainoastaan taistelun takia. Aemond tarjosi kyllä melkoisen "Taivas varjele mitä sieltä tulee!" -hetken.

Oli kova jakso. Koko kauden alku(puolisko) ollut mielestäni todella hyvä. Aemondista vielä spoilereissa, ei mitään kirjasta/kirjoista(?), niitä en ole lukenut.

Spoileri

Mahtavasti rakennettu hahmo. On kylmäverisyyttä, mutta sitten myös vastapainona se poika joka kaipaa lohtua ja hyväksyntää. Impulsiivinen, ja ymmärtää sen hetkittäin itsekin. En ole varma tietääkö itsekään kummalla puolella taistelee, vai taisteleeko lopulta vaan itsensä puolesta. Jäänyt veljensä varjoon, mutta osoitti neuvostossa olevansa valovuoden veljeänsä edellä uskottavuudessa. Jos tässäkin sarjassa mennään samalla kaavalla kuin GoTissa, eli voit vaihtaa puolta vaikka olisit tappanut kuinka monta "hyvistä", niin luulen että Aemond saattaisi olla se loikkaaja.

 

[Analyzer]

Kyllähän tämän sarjan kanssa viihtyy, mutta itseäni on toistaiseksi ärsyttänyt juonilankojen täydellinen ennustettavuus. Gotissa yksi iso juttu oli se arvaamattomuus, johon tässä spin offissa ei ole vielä päästy.

Aegon oli hyvin näytelty ja mielenkiintoinen hahmo, harmi että kaari tuli jo päätökseen. Kovin paljoa tässä ei ole hahmoihin kerennyt vielä kiintymään, mutta Aegonissa oli ainesta.