HIMistä riittäisi sanottavaa varmaan lyhyen novellin verran. Aika paljon on samoja fiiliksiä, mitä muilla palstatovereilla.
HIM ei ole merkittävin bändi elämässäni, mutta sillä on ollut kaikkein tärkein osuus minun musiikilliseen minääni. Oma musamaku oli mallia Stratovarius-No Doubt. Ensimmäinen havainto HIMistä on Jyrkistä, voisiko olla vuosi 1998 ja Ville tuttuun tapaan tulkitsee When Love And Death Embracea viinilasin ja savukkeen kanssa. Se oli täysi tyrmäys. Tämän jälkeen löytyi goottirock ja -metalli ja sille tielle taisin jäädä.
Join Me oli koukuttavuudessaan vielä WLADEa kovempi (en sano, että parempi biisi) ja sai varmasti kovemman soittomäärän. Se päivä, kun äiti toi Tallinnasta Razorblade Romancen teinille tuliaiseksi, oli lopullinen niitti. Se piraatti soi, soi soi ja soi. Taatusti top3 soitetuimmissa levyissäni kautta aikain. Sittemmin, kun säästöjä alkoi kertyä, on levy tietysti ostettu uutena ihan kotimaisesta liikkeestä kuten suurin osa muistakin. Mutta tuohon aikaan ei ollut niin yksinkertaista saada kaikkea mitä halusi.
Ensimmäiselle keikalle pääsin Deep Shadows And Brilliant Highlightsin julkkarikiertueelle legendaariseen Nivalan Tuiskulaan. Ei sitä silloin tiennyt, että tämä jää ainoaksi kerraksi kun bändin näkee, sen verran tiemme menivät ristiin jatkossa. Tässä kohtaa tuli myös risteys bändin tuotannossa, nimittäin eihän tämä enää ollut tunnelmaltaan samaa goottimagiikkaa, mitä kaksi ensimmäistä. Paljon loistavia biisejä, mutta näin jälkikäteen tässä kohtaa oli HIMin paras kausi jo koettu.
Love Metal oli kokonaisuudessan jotenkin tunkkainen ja jopa ahdistava levy kuunneltavaksi eikä se paljoa ole soinut julkaisuvuotensa jälkeen. Sen jälkeinen Dark Light on bändin läpimurto jenkeissä ja eniten myynyt, mutta itse jäin kylmäksi. Ei jenkkipoika tiedä miten tuotetaan raskasta suomalaista ahdistusta, nämä kansainväliset soundit eivät enää itselle toimineet yhtään ja yksikään kappale tältäkään levyltä ei päässyt soittolistoilleni.
Venus Doom oli taas askel kohti varhaista materiaalia ja voisikin sanoa, että tällä levyllä on bändin viimeiset kovat kappaleet. Muutama täysosuma ja toinen puolisko täytekamaa, siinä missä Razorblade on alusta loppuun täyttä timanttia. Screamworks oli jo täyttä huttua ja Tears On Tapen olisi voinut jättää tekemättä.
Villestä on jo sanottu kaikki tarpeellinen, allekirjoitan kaiken. Valitettavasti hänenkään karisma ei pelasta näitä VV:n kappaleita, kyllä ne itselle vähän piippuun vaan jää. Hienoa, että hän on palannut jo lähes kadonneen genren pariin, mutta toivottavasti täyspitkällä löytyy varhaisen HIMin kaltaista materiaalia lisää. Ei sillä, tuskinpa ne Greatest Lovesongsin kärjelle ja Razorbladelle voi pärjätä, mutta hyvälle musalle on aina tilausta!