Kuten uhosin, niin lauantaina käväisin suksimassa Oulussa Tervahiihdon 39 km lenkin. Oli hieno tapahtuma ja sääkin suosi tänä vuonna. Eipä järjestelyistä muuta moitittavaa ole kuin aikamoisen onnettomat kotisivut, joista esim. aika oleellisia juttuja eli tuloksia on vaikea löytää. Nyt kun täällä etelässä on tottunut hiihtämään, niin onhan nuo Oulun maastot ihan naurettavan helpot, mitä ei silloin aikoinaan tuolla asuessa edes niin ajatellut. Tasaisuudesta kertoo paljon se, että reitin kovin nousu oli nousu maantien ylittävälle sillalle. Eipä silti, se sopi itselleni tällaiseen kokeiluun oikein hyvin ja itse baana oli erinomaisessa kunnossa, ja vaikka lämpö kerkesi nousta loppulenkillä reilusti plussalle, niin erittäin hyvä oli suksia loppuun saakka.
Itse lenkin jaksoin maaliin suunnilleen samaa kilometrivauhtia kuin Hakulinen Oslon viisikymppisellään, mutta olihan tuo kova urakka. Alkumatkasta lähdin seuraamaan mielestäni sopivaa vauhtia etenevää porukkaa. Jossain vähän ennen kymppiä huomasin että vähän alkaa tekemään tiukkaa, ja vilkaisu sykemittariin kertoi että punaisella mentiin ja rankasti. Hiljensin sitten pikkuhiljaa, ja se porukka meni menojaan. Sen verran tuo itselleni kova alkuvauhti ja matka söi, että viimeisen kympin aikana ei paljoa maisemia ihailtu ja hiihtotyylikin oli varmasti kaukana kauniista. Siinä vaiheessa ei paljoa enää wassuteltu. Hieno fiilis kuitenkin maalissa ja olihan tuo pisin yhtäjaksoinen hiihtolenkki itselläni. Aiemmin taisin täälläkin suunnitella, että ensi vuonna mennään perinteisellä täyspitkä matka (tänä vuonna 69 km), mutta kyllä tämä reissu osoitti että paljon on töitä tehtävänä jos sen meinaa kunnialla suorittaa. Tuossa loppumatkan aikana välillä kokeilin mennä latua pitkin tasatyöntöä, ja eipä käsissä ollut enää paljoa millä työntää. No mikäs se hienompaa tässä iässä kun lyödä kovia tavoitteita.