Helmikuu on jo pitkällä, ja täällä viimeisin postaus on tammikuulta. Kertonee siitä, ettei kukaan hiihtämiseltään ehdi turhia tänne jaarittelemaan. (hymiö)
Onhan tässä totisesti saanut nauttia. Autolla en ole ladulle lähtenyt viikkoihin, vaan kävelen 400 metriä ja olen kymmenien kilometrien latuverkoston äärellä.
Viime lauantaina hiihtelin Pähkinärinne-Petikko-Keimola-akselilla reilut 30 kilsaa, eikä yhtään kierrosta tarvinnut kiertää kahdesti tuon kilometrimäärän saavuttamiseksi. Oli harvinaisen hyvä lenkki. Maltoin myös kerrankin hiihtää rauhallisesti, ja hieman liu'uttaa pidempään suksea. Alussa myös passailin nousuissa tietoisesti, jotten väsähtäisi. Kuitenkin sillä lailla rennon kovaa koko ajan.
Tiistain lenkillä hiihtäessäni hyvin loivaan nousuun yksipotkuisella tasurilla naksahti alaselässä jotain vasemman jalan potkun loppuvaiheessa. Ei siinä mitään, hiihdin lenkin loppuun ja kotona jumppailin selkää. Illalla kävin vielä tyttärien kanssa luistelemassa. Yötä vasten alkoi selkä olla niin jäykkä, että oli pakko ottaa pari Buranaa. Ihme kyllä aamulla selkäkipu oli lähes ohi, eikä työpäivän aikanakaan palannut.
Tänään hiihtelin ihan pienen lenkin lähiladuilla. Hieman se selkä taas tykkäsi huonoa. Jumppaamalla sain kuitenkin kuriin. Tämä on hieman kummallista - aiemmin perinteisen hiihto on mulla auttanut oikeastaan ihan kaikkiin vaivoihin. Ennemmin niin päin, että hiihtokauden loputtua ihan oikeasti iskee vieroitusoireet, ja niska-hartiat menee aivan jumiin. Aika monena vuonna on toukokuussa pitänyt käydä työterveydessä ruinaamassa lihasrelaksanttia.
No, olen valmis tätä selkää jumppailemaan. Koska se, että multa vietäisi hiihto pois, on ihan sama asia kuin se, että bilettäminen viedään Karalahdelta. Olkoonkin, etten kuvittele olevani hiihtäjänä lähellekään samaa tasoa kuin Jere bilettäjänä.