Kävin eilen tsiigaamassa kolmannen erän verran kausaripaikkaani hallissa.
Siinä sitten ihmettelin, että kun ei jotenkin mitenkään innostu tosta enää, oikein edes reilun yhden erän verran. Naisystäväni kysyi, että jännittikö - hä? jännittikö!? Katsomossa ei jännittänyt ensimmäistäkään aikuista ihmistä, miten matsissa käy - ihan se ja sama.
Mietiskelin syitä väljähtyneelle kokemukselle ja löysinkin sen, tiivistettynä yhteen ajatukseen. HIFK ei ole enää pitkään aikaan ollut muiden joukkueiden joukossa millään lailla erityinen seura identiteetiltään, eikä ainakaan tavallaan toteuttaa sitä urheilussa.
HIFK:ta kannattaessa ei tunne enää erityislaatuisuutta, eikä joukkue tai seura anna aihetta heimoutumiselle. Se olisi ihan se sa ja sama, vaikka kattaisi nykyisin ihan mitä tahansa siellä jäällä punaiset paidat päällä sirklailevaa seuraa.
Samaistumista hankaloittaa todella aneeminen katsomokokemus, joka lienee seurausta just tosta edellisestä. Fanikatsomon liput on myyty loppuun, mutta olisko siellä eilen ollut ehkä 3/4-osaa paikalla?
Jos viime kaudesta jäi mieleen yksi pelillinen asia, eli Seppälän juntta, tästä kaudesta ei ole vielä edes yhtä vastaavaa jäämässä mieleen.
Ajattelin, että jos pitäisi kirjoittaa kirja viime vuosien HIFK:sta, niin mitä jäällä tapahtunutta siihen laittaisi, mitä huippuhetkiä glorifioida tai nostalgisoida, keitä pelaajia haastatella? Olisiko ehdotuksia?
Edellinen "hämmästyttävä" pelaaja taitaa olla Finley ja nyt sellainen on Lehterä, joka tosin hänkin rakensi identiteettinsä ja pelasi parhaat vuodet muualla, tietyllä perinteisellä tavalla ajateltuna pahimpiin kilpailijoihin kuuluvassa seurassa.
