Omiin silmiini Suomen joukkueen etu oli se, että joukkueessa ei ollut yhtään tähtistatuksen pelaajaa. Voittojen ja mestaruuden jälkeen niitä toki löytyy, mutta nekin tähdet ovat sellaisia nöyriä joukkuepelaajia, joilla pysyy jalat maassa myös omien onnistumisten hetkellä. Suomi pääsi kaikkiin loppusarjan peleihin altavastaajan asemasta ja silloin valmennuksen on suhteellisen helppo pitää fokus olennaisissa asioissa. Aika paljon samaa löytyi esim. HPK:sta. Onnistujia oli paljon, mutta odotukset eivät olleet katossa ja tuskin kukaan olisi haukkunut Turusta tai Larmia, jos Kerho olisi pudonnut jatkosta alkumetreillä. Nämä ovat asioita, joita ei voi väheksyä, kun taitotasot ovat lopulta marginaalisen pieniä ja suurin taisto käydään lopulta korvien välissä. Tällaisten joukkueiden valmennuksen roolia ei tule väheksyä, muttei myöskään pelaajien paineita tai onnistumisten pakkoa.
HIFK:ssa tällaista yhdistelmää ei varmaankaan koskaan tulla näkemään. Joku tähti pitää aina löytyä ja jonkun on aina pakko onnistua, jotta media ei revi otsikoita. Paineet on meillä joka ikinen vuosi kovemmat kuin muualla. Tähtipelaajien pitää pystyä olemaan palkkansa arvoisia. Huolimatta siitä, mitä pelaajan omassa elämässä muuten tapahtuu, duunissa pitää onnistua, koska joukkueen menestys on rakennettu sen varaan, että tähdet onnistuu. Parhaiden pelaajien on oltava parhaita. Se kuuluu lajiin.
Moni tuomitsee joukkueen tasapaksuksi, jos tähtiä ei ole ja pelaajisto on taitotasoltaan tasainen. Joukkueen kokoojan ja valmennuksen näkökulmasta tällainen tasapaksuksi tuomittu jengi voi kuitenkin olla usein potentiaalisempi menestyjä, kunhan joukkueen perustaitotaso on kuitenkin riittävän korkea. Myös pelaajien persoonien merkitys kasvaa ja primadonnien on oltava merkittävästi muita parempia, jotta heidän hankintansa on joukkuedynamiikan kannalta perusteltua. En suinkaan väitä, että jokainen tähti on vaikea persoona tai diiva, mutta monia huippuja yhdistää se, että he tarvitsevat paljon peliaikaa, heidän pitää olla kentällä ratkaisuhetkillä ja he saattavat olla valmennuksen näkökulmasta henkisesti muita vaativampia pelaajia. He myös vaativat itseltään enemmän kuin kukaan muu ja se on henkisesti heille itselleenkin todella tiukka paikka. Tässä ei ole mitään negatiivista, jos pelaaja onnistuu ja itseluottamus on tapissa. Mutta, jos ratkaisuhetkillä onnistumisia ei tulekaan, joukkuedynamiikan kannalta tulee isoja haasteita. Tällöin valmennuksen pitää pystyä perustelemaan, miksi tähti ei ollut kentällä, kun peli piti ratkaista. Toisena vaihtoehtona on toki peluuttaa tähtiä uppiniskaisesti ja hakea onnistumisia viimeiseen asti, mutta joskus aika loppuu ja tulosta on tultava heti.
Tätä taustaa vasten on parempi, mitä tasaisempi joukkue on. Yleensä joku nostaa huimasti tasoaan kauden aikana ja joku on aina kuuma pelaaja. Ja sitten taas joku toinen ja kuumat pelaajat pelaavat eniten ja/tai ratkaisuhetkillä. Joukkue on aina osiensa summa ja myös parhaiden pelaajien pitää osata kantaa vastuu siitä, että oma ego ja omat onnistumiset laitetaan sivuun silloin, kun joku toinen voi ratkaista pelin. Joukkueen etu tulee aina ensin. Tämän oikeasti sisäistävien, nöyrien pelaajien valmentaminen ja heidän tarinansa rakentaminen on aina helpompaa kuin usean tähtistatuksen omaavan pelaajan kanssa operoiminen. Tarinan rakentuminen vie usein aikaa ja vaatii myös vaikeuksia. Tämän vuoksi ostojoukkueet onnistuvat harvoin täydellisesti, sillä aikaa on yleensä vain yksi kausi: kuluva kausi.
Tätä taustaa vasten olen sisäistänyt joukkueen pitkäjänteisen rakentamisen ja runkopelaajien merkityksen sekä tietynlaisen tasapaksuudenkin. Se ei tarkoita sitä, ettenkö halua menestystä tai nähdä hyviä pelaajia. Kyllä haluan. Mutta hyvät pelaajat syntyvät onnistumisista ja mitä tasaisemmin onnistumisia tulee, sitä enemmän syntyy hyviä pelaajia. Pikavoittoja en tarvitse, sillä niistä seuraa hyvin harvoin pitkällä aikavälillä menestyksen takeita.
