Tässäpä se ongelma onkin. Tuntuu, että ihan sama ”kenet ottaa” ja mistä, niin suoritustaso romahtaa. Ja, esim. Kerhossa toisin päin. Siellä ja muutamassa seurassa muuallakin tuntuu taas kuka tahansa puhkeavan kukkaan.
Eri lähtökohdat:
- HIFK hankkii jo nimekkäitä, muualla onnistuneita pelaajia, jotka usein saavat roiman palkankorotuksen. Ja onnistumispakon. Moni ei ole ollut aiemmin uransa aikana maan suurimman kaupungin suosituimman lajin edustusjoukkueessa, missä media odottaa kriisiä ja epäonnistumista. Ympärillä on nimekkäitä pelaajia, joista moni on jo näyttänyt pärjäävänsä muualla, osa myös HIFK:ssa. Moni ympärillä oleva pelaaja pelaa ensimmäistä kauttaan seurassa, moni on pelannut jo vuosia, joten moni on ihan uudessa tilanteessa myös henkisesti. HIFK:ssa pärjätäkseen pitää olla ennen kaikkea henkisesti timanttia.
-HPK löytää ja hankkii riittävän hyviä nuoria jätkiä, joilla on potentiaalia kasvaa sekä vakaiksi liigapelaajiksi että jopa tähtipelaajiksi. Nämä nuoret saavat huippuvalmennusta, treenaavat todella paljon sekä fysiikkaa että taktisia asioita ja saavat rauhassa näyttää osaamisensa. Ympärillä on muitakin saman tasoisia pelaajia ja kilpailu pelipaikoista on kovaa, mutta rentoa ja paineetonta. Yhden kauden aikana tapahtuva kehitys voi olla todella suurta, kun valmennus on loistavaa ja fokus on oikeissa asioissa. Peliaikaa tulee, vaikka onnistumisia ei aina tulisikaan, koska kehitystä kuitenkin tapahtuu. Kaikki pelaajat eivät onnistu, mutta riittävän moni kuitenkin. Joukkueessa on aina muutama kokenut huippu, jolta opitaan tärkeitä ja isoja asioita harjoitteluun ja muuhun pelaamiseen liittyvistä asioista. Ja kun tiedät onnistuvasi, pääset mahdollisesti isompaan seuraan suurempaan palkkapussiin kiinni ja voit tehdä pitkän ja menestyksekkään uran, jos henkiset ominaisuudet ovat riittävän kovat ja pystyt onnistumaan jatkossakin. Näitä pelaajia löytyy joka kausi. HIFK ei pysty tarjoamaan samaa, vaikka kuinka haluaisi.
Mitäpä luulette, kumpi on helpompi paikka onnistua ja tehdä tulosta? Myös valmentajalle. Toisella on toki laadukkaampi ja kalliimpi materiaali ja paremmat yksilöt, joten tuloksetkin mitataan eri mittareilla. Toisella on aikaa, toisella ei. Toisella tulokset olisi pitänyt näkyä mieluiten jo 25v. sitten. Pelaajankin pitää pystyä tekemään tulosta joka ilta, tai joudut helposti fanien inhokiksi ja katsomosta kuuluu vittuilua, myös neloskentän pelaajille. Se kuuluu ammattiin jollain tasolla, mutta silti sitä ei kaikki kestä.
Ei ne taidot mihinkään katoa kaudessa, mutta onnistumiset vaativat usein onnistumisia ja myös ympärillä olevien pelaajien onnistumisia. Ketjussa ei tarvitse olla kuin yksi pelaaja, jonka vähän heikompi hetki vaikuttaa myös muihin. Silloin muiden pitää nostaa tasoaan, mutta aina sekään ei auta tai edes onnistu. Tulee tappio, toinen ja kolmaskin ja yhtäkkiä tuntuu kuin mikään ei onnistuisi. Vaaditaan todella paljon henkisiä voimavaroja uskoa omaan tekemiseen, terävöittää sitä, mennä ehkä omalle epämukavuusalueelleen joukkueen edun nimissä ja malttia noudattaa valmennuksen ohjeita. Tämä koskee pariakymmentä pelaajaa samaan aikaan. Kaikki eivät tähän pysty ja alkaa kierre, missä rento ote pelaamiseen on pakko hakea vaikka väkisin. Useinhan se ei sitten onnistu, päinvastoin. Jos joukkueessa on ollut paljon loukkaantumisia, niitä aletaan usein tiedostamatta pelätä ja totta kai se vaikuttaa pelaamiseen. Funtsitaan liikaa. Kun pitäisi vain mennä kentälle, taistelemaan sota-alueelle ja osata yksinkertaistaa ja suoraviivaistaa peliä, moni tekee päinvastoin: etsitään sitä tyhjää maalia, johon kaveri pääsisi pistämään upeasti sisään, pyöritään kulmissa energiaa hukkaamassa, kun kiekon pitäisi liikkua maalille ja ketjukaverin pitäisi hakata kiekot maalin edestä sisään. Tyylistä viis. Loistavan ja epäitsekkään joukkuepelaajan ja vastuuta pakoilevan ja epäonnistumisia pelkäävän pelaajan ero on hiuksenhieno. Viime aikoina en ole ihan varma, kumpia olen nähnyt kentällä enemmän.
Valmennuksen tehtävä henkisellä puolella on haastava: ole vaativa ja jämäkkä, tasapuolinen, kannustava, empaattinen ja tukeva. Ota kaikkien yksilölliset ominaisuudet huomioon. Mutta älä missään nimessä tyydy nykyisiin heikkoihin esityksiin äläkä hyväksy asennevammaisuutta. Huomioi, jos joku kaipaa juuri nyt jotain extraa, vaikka ei sitä suoraan sanokaan. Ole tietoinen siviilipuolen asioista, mutta vaadi kaikilta aina sama 100% panos. Toista tämä noin kaksikymmentäviisi kertaa vuorokaudessa. Ja sama uudelleen elokuusta huhtikuuhun. Kehitä viihdyttävä pelisysteemi, missä yksilön virheet tulokseen on minimoitu. Voita pelejä.
Mä en näe asennevammaista HIFK:ta kentällä. Mä en näe surkeaa pelisysteemiä, jota joukkue ei osaa toteuttaa. Mä en näe totaalisen epäonnistuneita pelaajia. Mä näen joukkueen, joka tarvitsee onnistumisia. Mä näen joukkueen, jonka pitää yksinkertaistaa peliään käytännössä: vetää enemmän kohti maalia, mennä maalin eteen hakattavaksi, hakata ribareita sisään. Mä näen joukkueen, jossa yksilöt ovat tehneet suuren määrän vääriä ratkaisuja ja näihin ratkaisuihin on hävitty pelejä aivan liikaa ja aivan turhaan. En ole kovin montaa kertaa tällä kaudella nähnyt HIFK:ta, joka olisi hävinnyt siihen, että kaikki tekee kaikki asiat umpisurkeasti, vaikka huonojakin pelejä on toki ollut. Pääasiassa jokainen peli on ollut ihan voitettavissa, mutta joku tai jotkut ovat pelanneet yksittäisiä tilanteita niin päin seiniä, että ne virheet ovat käyneet kalliiksi. Esim. eilen Laakson ja Järvisen käsittämättömät ja täysin alokasmaiset virheet pyyhkivät pois kaiken hyvän duunin siihen asti. Eniten harmittaa se, ettei HPK:n tarvinnut edes esittää mitään erikoista, sen kuin kävelivät maalille. Kaksi kertaa. Ei se ollut mitään valmennuksellista ylivertaisuutta Pennaselta. Riitti, että Kerhon pelaajilla oli aivotoimintaa. Olisiko Leskinen tehnyt maalin, jos olisi itse vetänyt selvästä maalipaikasta? En tiedä. Mutta kun ei edes vetänyt, niin se ottaa päähän. Minkälainen maalintekijä ei vedä? Ei ainakaan kovin hyvä. Ja maalinteossa ne Leskisen avut joukkueelle kai eniten ovat, vai? Tällaiset ”pienet” asiat, kun saadaan korjattua, niin kyllä se peli taas aukeaa. Mutta nyt on jo pakko saada kolmen pinnan voittoja, joten kovin rennot lähtökohdat ei ole tiedossa. Ja siitä en tykkää yhtään.