En ole varma, pitäisiko kirjoittaa tänne omituisena tapahtumana, vai suorilta käsin "äärimmäisen vastenmielisyyden äärellä"-ketjuun, lukija päättäköön itse.
Olin hetki sitten helsinkiläisessä kirjastossa. Alakerrassa spottasin hiljaisen nurkkapöydän, otin koneen esiin ja kirjauduin nettiin. Nurkkapöydän vieressä sijaitsi pari kirjaston julkista tietokonetta, joita kuka tahansa voi tarpeidensa mukaan käyttää.
Hetken paikalla oltuani noille koneille saapui ihan siististi pukeutunut mieshenkilö pienen, arviolta noin viisivuotiaan poikansa kanssa. Ei miehellä nyt mitään pukua ja salkkua ollut, mutta siisti talvitakki kuitenkin. Pojalla oli ihan asiaankuuluvaan oloiset kurahousut ynnä muut talvivaatteet.
Isä puhui pojalleen ihan asiallisesti: oota, kun iskä käy koneella hoitamassa yhden jutun, istu siinä vieressä.
Kaikki oli täysin normaalia ja korrektia.
Miehen kirjauduttua koneelle, silloin alkoi tapahtua. Hänen oli ilmeisesti ollut tarkoitus hoitaa jotain pankkiasioita, mutta oli unohtanut verkkopankkitunnukset jonnekin.
Mies ilmoitti pojalleen erittäin kuuluvalla äänellä - itse asiassa niin, että varmasti ainakin koko kirjaston 1.kerroksessa oleskelleet kanssaihmiset tämän ymmärsivät - EIHÄN TÄSTÄ TULE HEVON VITTUA, KUN PANKKITUNNUKSET EI OLE MUKANA, VOI HELVETTI SAATANA!
Aika moni minun lisäkseni katsoi hämmästellen ympärilleen, että mitä tapahtuu, jotenkin tuo tuli niin puskista ja vielä täysin odottamattomalta taholta.
Mies jatkoi kiroiluaan erittäin kuuluvasti ja samalla hänen puhelimensa soi.
Mies vastasi siihen painamalla puhelimen kaiutin-näppäintä, jonka jälkeen kirjastoon levisi kuuluvalla äänellä hieman hätäisen naisen soperrus: olen nyt tässä rautatieasemalla, anteeksi kun en ehtinyt vastaamaan, yritin lähettää viestin, mutt...
Naisen anteeksipyytelevä selostus katkesi miehen raivoavaan ja kailottavaan vastineeseen, jossa tämä ilmoitti, että hänen puheluihinsa vastataan aina ja tuollaisen ämmän se pitäisi tietää.
Tämän jälkeen mies otti kamansa ja lähti vittua huutaen kohti kirjaston ovea ja ilmeisesti Rautatieasemaa. Viisivuotiaalle pojalleen hän huikkasi ovelta, että ALA NYT VITTU TULLA SIELTÄ, VIISI MINSAA AIKAA OLLA STEISSILLÄ.
Poika juoksi perässä, eikä edes vaikuttanut hämmentyneeltä, pikemminkin näytti ihan tottuneelta tällaiseen kommunikaatioon isänsä taholta.
Äkkiä kirjastossa oli taas ihan hiljaista ja ainoa kuulunut ääni oli kahden keski-ikäisen naisen järkyttynyt supina.
