Olen erimieltä tästä. Suurin kuormitus syntyy, kun työntekijät kokevat riittämättömyyden tunnetta.
Tuo - eli riittämättömyyden tunne - on mielestäni asia, johon kykenee vaikuttamaan johtamisella.
...Tähän tietysti lisätään perinteiset uhkailut sekä nuoren että vanhempien taholta.
Tiedostan tuon, kuten myös yksittäisen työntekijän resurssien rajallisuuden. Yksittäinen asiakas voi viedä erittäin ison osan käytettävissä olevasta ajasta. Yksi asia, josta ei julkisuudessa juuri keskustella, on lapsen edun ja sosiaalityöntekijän edun välinen intressiristiriita. Sosiaalityöntekijä pääsee helpommalla ummistamalla silmät ongelmilta ja luottamalla tuuriin.
Tiedän tapauksen, jossa jo huostaanotetut lapset olivat sijaiskodissa kuin kennelissä. Aiempi sosiaalityöntekijä ei havainnut mitään parannettavaa, mutta hänen epäpätevä seuraajansa havaitsi. Tämän seuraajan määräaikaista työsuhdetta ei jatkettu, vaan hänen paikkansa täytti myöhemmin pätevä henkilö.
Tämä ongelmia havainnut sosiaalityöntekijä raportoi asiasta esimiehelleen, joka oli ollut johtavana sosiaalityöntekijänä koko sen ajan, mitä ko. lapset olivat olleet sijoitettuina. Johtavan saatua viestiä lasten oloista hänen ensimmäinen kommenttinsa käsitteli sitä, miten huonolta se näyttää, että asioihin ei ole aiemmin reagoitu.
Noin muuten lastensuojelun ajankäytön kannalta ongelmallista on mielestäni se, että huostaanoton tehnyt kunta on vastuussa sijoitetuista lapsista siinäkin tapauksessa, että lapset sijoitetaan toiselle paikkakunnalle. Matkustaminen sitoo sosiaalityöntekijän yhdeksi työpäiväksi yhteen huostaanotettuun tapaukseen.
Olet varmaan oikeassa monessa asiassa mitä kirjaat. Ongelma kuitenkin taitaa olla organisaation saamien resurssien paaluttama, eikä taida olla mahdollista heille mitenkään monistaa kahta kalaa ja viittä leipää, jotta homma pelittäisi.
Tiedän tapauksen, jossa johtavalta sosiaalityöntekijältä on tullut viestiä, että alainen ei voi suorittaa tuollaista työmäärää. En tiedä kuinka laajasta ilmiöstä on mahdollisesti kysymys, mutta työtehoa lasketaan myös tietoisesti organisaation sisäisellä toiminnalla.
Toki siitä lopulta seuraa tulehtunut työyhteisö, alentunut työteho ja burn outit, joka on ihan oikeasti työkyvyn vievä sairaus. Kukaan kun ei laske koskaan mitä kaikki tämä pakkomielteinen säästäminen lopulta maksaa yhteiskunnalle, ...
Laskemisen kannalta ongelmallista on se, että asioita ei pystytä mitallistamaan. Tapahtumattomille teoille ei voida laskea kustannuksia. Sellainenkin yksinkertainen asia kuin positiivinen palaute, voisi osaltaan parantaa työssä jaksamista. Tuolle osastolle harvemmin tulee kiitosta mistään suunnasta. Näin kansanomaisesti ilmaisten totean, ettei ole ihmisten hommaa.