Kun tuli kirjoitettua, mikä jääkiekossa kiehtoo, kirjoitan nyt tasapuolisuuden vuoksi myös negatiivista asioista. Pintaraapaisuksi tällaiset jutut kyllä väistämättä jäävät.
Oman suosikkijoukkueeni tilanne herättää nykyään hyvin epätoivoisia tunteita. Itse asiassa se on herättänyt niitä jo pidemmän aikaa. Yksittäiset häviöt ja huonot kaudet eivät pitkään harmita, mutta se, että tuntee, että suosikkijoukkuettani ei kohta enää ehkä edes ole olemassa, saa mielen sanoinkuvaamattoman synkäksi ja murheelliseksi. Turhauttavinta kannattajan kannalta on, että hän ei voi vaikuttaa asiaan kuin omalla vähäisellä panoksellaan. Tärkeän ja rakkaan asian tulevaisuus on aivan muissa käsissä.
Jos puhutaan jääkiekosta yleensä mieleen tulee, miten suuri merkitys on rahalla ja taloudellisilla seikoilla. Rikkaammilla seuroilla on kiistämätön etulyöntiasema köyhempiinsä nähden. Liigaseurat houkuttelevat pelaajia itseään köyhemmistä seuroista ja NHL sanoo viimeisen sanan rikkaammille seuroille. Tämä on kuitenkin ihan luonnollista, kun pelaajat ovat ammattilaisia, joten voiko sitä pitää erityisen negatiivisena asiana ellei sitten aseta kyseenalaiseksi koko lajin ammattilaistumista. Toki toivoisi, että sarjat voitaisiin pitää talouden kylmistä laeista huolimatta edes jossain määrin tasaisempina ja sitä myöten myös mielenkiintoisempina. Viime kädessä kaikki seurat ja jääkiekon ystävät hyötyisivät siitä, että sarjat eivät olisi lähes selviä jo käyntiin pyörähtäessään.
Liigan toiminnassa negatiivisinta on, että asioita ei näytetä katsovan kuin hetki kerrallaan ja kieltäydytään tajuamasta, mitä tavalliset kannattajat loppujen lopuksi haluavat. Hypitään milloin median ja milloin bisnesvieraiden pillin mukaan, mutta unohdetaan, ketkä kuitenkin loppujen lopuksi hallille tulevat kausi kauden jälkeen muodeista, muitten puheista ja kaiken maailman krumeluureista riippumatta. Vähän enemmän kunnioitusta tavallista rivikannattajaa ja katsojaa kohtaan. Jos heidät saadaan kyllästymään eikä heidän mallistaan johtuen tulee uusia kannattajasukupolvia, niin kyllä voidaan unohtaa myös ne muodinoikkujen mukaan hyppijät ja yritysten kestitsemät vieraat. Hekin haluavat tulla kokemaan ottelun tunnelmaa, johon oman leimansa antaa mukana elävä yleisö. Tyhjät katsomot vievät tv-pelistäkin hohdon puhumattakaan todellisesta kiekko-ottelusta.
Liigassa näen kielteisenä ammattilaistumisen mukanaan tuoman pelaajarallin. Seurarakkaus on kuolemassa muissa paitsi kannattajissa. Seurat eivät välitä pelaajistaan muuta kuin kertakäyttötavarana. Pelaajille seura on vain työpaikka, jota kohtaan ei ole minkäänlaista erityisempää tunnetta. Minä haluaisin nähdä omassa seurassani pidempään samoja pelaajia, joihin voisi suhtautua inhimillisemmällä ja syvemmällä tunteella kuin yhden kauden tai kahden kauden kiekkokiertolaisiin. Haluaisin nähdä kiekkoikoneita omissa ja vieraiden rivissä. Tunnistaa pelaajat muutakin kuin nimestä selässä ja liittää heidät johonkin tiettyyn seuraan.
Itse pelissä on negatiivista, miten yhä enemmän peli perustuu rikkomiseen ja vastustajan pelin eliminoimiseen. Sen sijaan, että yritettäisiin itse tehdä maaleja, kiinnitetään huomiota siihen, että vastustaja ei tee maaleja. Jos peli voitetaan 7-5, on voittajajoukkueen valmentajan ja kannattajien suurin huolenaihe, että omiin meni liikaa maaleja. Tehokkuus ja totaalisuus, ja sitä myöten myös tietty ryppyotsaisuus, ovat kovin suuressa roolissa, sillä kuka välittää viihdyttävästä tai taistelevasta joukkueesta, jos se häviää. Ei seurajohto, ei media, eivät sponsorit, eivätkä kannattajat. Häviäjällä ei ole ystäviä, vaikka myös häviäjiä on pakko olla. Kaikki eivät voi voittaa, niin mukavaa kuin se olisikin. Vai olisiko sillä voitolla silloin enää mitään merkitystä?
Tehokkuuden ja kylmän ammattimaisen asenteen ja vaatimusten vuoksi pelaajat tuntuvat liikaa tasapäistyvän. Haluaisin lisää persoonia kaukaloon. Pelaajia, jotka raivostuttavat ja ihastuttavat. Pelaajia, jotka herättävät suuria tunteita myös yksilöinä eivätkä pelkästään joukkueensa jäseninä.
Yritän luottaa siihen, että kaikkia persoonallisia piirteitä ei sentään tulevaisuudessakaan pystytä tasoittamaan koneiston pyörissä. Ei kai ihmisen henki ja yksilöllisyys mihinkään voi kadota?
Vastustajan kunnioittamisen katoamisesta puhutaan paljon silloin, kun keskustellaan kiekon negatiivisesta kehityksestä. Ihmetellään, miksi pelaajat huitovat mailalla tai tööttäävät vastustajan rumasti poikittaisella. Yhtä lailla mietitään, miksi pelaajat filmaavat ja esittävät loukkaantunutta, jotta vastustajaa rangaistaisiin. Minusta nämä negatiiviset asiat kuuluvat aina pelin luonteeseen, ja mitä voimakkaammin halutaan voittaa, sitä varmempaa on, että yhä moninaisemmat keinot otetaan käyttöön. Pelaa palkkasi eteen tai ei kunnian kukko laula. Pelaajat toimivat itsensä takia, mutta samalla myös seurajohdon ja meidän kannattajien takia. Ei se heistä tee kammottavia sikoja tai säälittäviä mikkihiiriä sen enempää kuin oman navan tuijotus meistä kannattajista. Monet inhimilliset asiat tuntuvat jääkiekossa äkkiseltään ajatellen hyvin negatiivisilta, mutta kiekko sen paremmin kuin elämä ei ole pelkkää lämpöistä halailua ja sitä, että omasta edusta noin vain kiltisti ja kyselemättä luovutaan.
Loukkaantumiset ovat aina negatiivisia asioita, etenkin vakavat loukkaantumiset. Kauhein ja järkyttävin asia minkä itse olen Isomäen jäähallissa nähnyt on ollut se, mitä tapahtui kevättalvella 1996. Ja mitäpä oli minun ja kaltaisteni suru sen ihmisen tilanteeseen verrattuna, jonka elämä muuttui silloin täydellisesti.
Negatiivinen piirre jääkiekossa on tämäkin, miten auliita me aina olemme näkemään jääkiekossa negatiivisia asioita. Paska peli, ei ne mitään osaa, tyhmä tuomari, vastustajan roistomainen pelityyli jne. Negatiivisia asioita on aina helpompi poimia. Sitä paitsi onhan paljon hienompaa olla kyyninen asiantuntija kuin pienistä asioista nauttiva hyväuskoinen hölmö. Tunnistan itsessäni etenkin oman suosikkijoukkueeni suhteen varsin negatiivisen ihmisen. Voisin siis kai lukea jääkiekon negatiivisiin puoliin myös sen, millaista yksisilmäisyyttä ja negatiivisuutta se etenkin ottelun aikana minussa aiheuttaa.
