Tunnukset palstalle ovat jo hyvän aikaa olleet hallussa, mutta niin vaan on kynnys kirjoittaa ollut korkea. Josko sitä viimein uskaltaisi ensimmäiset merkit naputella palstalle, 15 vuoden aktiivisen seuraamisen jälkeen.
Keväällä 2020 oli ennenkokematon fiilis 25 vuotta kestäneellä fanitaipaleella. Ei tarvinnut jännittää vastustajaa ja hallille kävellessä oli varma tunne kerta toisensa jälkeen, että voittajana kaukalosta poistuu Lukko. Poissa oli kaikki epävarmuus ja pettymykset, joita menneet vuodet ja vuosikymmenet toivat. Kevät loppui, miten loppui, mutta syksy onneksi jatkui siitä mihin kevät jäi. Ei ollut pienintäkään epävarmuutta mielen sisällä otteluiden lopputuloksesta. Hyvä niin, sillä sitähän Johtaja Virta peräänkuulutti projektin alussa koko yhteisöltä; uskallusta voittaa, ei pelkoa hävitä.
Vaan järkkyvä on ihmisen mieli. Vuodenvaihteen jälkeen alkoi peli takkuamaan ja tuttu negatiivisuus valtasi mielen. Ei sitä ääneen kenellekään sanonut, mutta niin vain pelkäsi jälleen kerran mahdollisuuksien murenevan. Pelko voitti. Runkosarjan loppu antoi kuitenkin taas uskon paremmasta.
Pudotuspeleissä Ilves-sarjassa oli vakaa usko koko ajan. Niin paljon Lukko oli parempi. Peleistä pystyi nauttimaan ja iloitsemaan hyvistä otteista. Siihen se sitten loppuikin rentous. Onneksi ei kaukalossa. Tappara-sarjan toinen matsi kolisutteli kaikki möröt pimeimmistä nurkista esiin. Ei auttanut kolmannen matsin voittokaan. Oltiinhan sitä aiemminkin oltu voiton päässä finaalipaikasta Tapparaa vastaan. Ei sopinut innostua, ettei tipahda. Neljäs peli oli ihan pelkkää kärsimyksen täyttämää nautintoa. Jännitti niin, että joka paikkaa sattui. Petmanin maalin tullessa huusin siihen malliin, ettei kolmeen päivään lähtenyt ääntä kunnolla. Pieni kyynel vierähti silmänurkkaan. Ensimmäistä kertaa elämässä näkisi finaalit. Harmittavasti kun vanhempien laskelmointi myöhästyi edellisestä finaalista parilla kuukaudella ja elo alkoi vasta kesällä.
Finaaleihin sitten asteltiin täynnä uskoa, nyt olisi sen aika. Ensimmäinen ottelu romutti kaiken varmuuden ja pelko häviämisestä valtasi jälleen. Vatsaa kipristi, kun otteluita katsoi. Pystyi kuitenkin katsomaan toisen ja kolmannen ottelun, vaikka pahaa teki. Neljännessä finaalissa olin jo varma. Nyt se tulisi. Harmi vaan, että työnantajan järjestämä pakollinen koulutus aiheutti haastetta. Ensimmäiset kaksi erää katsottiin salaa äänettömällä läppärillä. Hiukan teki tiukkaa olla huutamatta täysillä ensimmäisessä erässä. Tai toisessa. Kolmas erä tuli katsottua autossa matkalla kohti Raumaa. Hanttimiehen puolelta luonnollisesti. Auto olisi ollut metsässä jo ennen Paneliaa, jos olisi itse pitänyt ajaa. Liedeksen lyödessä kiekon tyhjiin purkautui kaikki aiemmat pettymykset ja mieli oli täynnä puhdasta iloa. Ja niin oli illalla kaupungilla ja jäähallilla. Minulla ja kaikilla muilla kenet näin. Eikä muuten haitannut yhtään, että kannun Koiviston käsivarsilla joutui katsomaan Eurajoen K-marketin parkkipaikalla.
Vielä ei pystynyt täysillä nauttimaan matkasta, vaan pelko tarttui puseroon heti pienimmän tilaisuuden tullen. Nyt kun tätä voittoa ei kukaan vie, niin josko seuraavalla kerralla uskaltaisi nauttia jo matkastakin, eikä pelkästään pelätä. Kiitos Johtaja Virta, pelko häviöstä ei ole jatkossa niin suuri. Uskallus voittaa on kasvanut.
