...Historiastamme löytyy kuitenkin myös toinen, melkein unohtunut ratkaisu, jolla velkakriisiä voitaisiin helpottaa toimivalla ja moraalisesti kestävällä tavalla.
Suomen taloushistorian monista koettelemuksista kaikkein syvin oli talvi- ja jatkosodan kustannukset. Sotia seurasivat vielä valtavat lisärasitukset sotakorvausten ja siirtokarjalaisten asuttamisen muodossa. Tästä talouden hätätilasta ja erityisesti karjalaisten omaisuuden korvaamisesta selvitäkseen Suomi turvautui omaisuudenluovutusveroon.
”Hetekaverona” tunnetut maksut asetettiin omaisuuden koon perusteella ja verovelvollisia olivat kaikki yksityiset tahot, joilla oli omaisuutta vähintään 40 000 markkaa. Siis yhtä lailla tavalliset kansalaiset, yritykset, pankit ja jopa kansanvalistuksen, tieteen tai taiteen edistämistä varten perustetut laitokset ja säätiöt. Vero koski niin rahaa, osakkeita ja muita sijoituksia, kuin myös kiinteää omaisuutta, kuten asuntoja; sanalla sanoen kaikkea rahanarvoista omaisuutta.
Omaisuudenluovutusvero asetettiin ensi kerran vuonna 1940 sen omaisuuden perusteella, jonka verovelvollinen omisti vuoden 1939 lopussa. Se oli 2,5 – 20% verotettavasta omaisuudesta, eli progressiivinen ja yläpäästä melkoisen raskas. Toinen omaisuudenluovutusvero säädettiin 1944 ja erissä maksettu vero oli 0,4-3,5%. Omaisuudenluovutusvero oli siis eri asia kuin tavanmukaiset tulo- ja omaisuusverot, jotka nekin lankesivat verotetuille normaalisti.
Valtionvarainministeriössä oli erityinen korvausasiainosasto, joka johti toimintaa. Korvausten maksamisen käytännön puolesta huolehtivat Valtionkonttori ja Postisäästöpankki. Lisäksi valtiolle perustettiin holding-yhtiö, johon kerättiin perittyjä osakkeita, ja näin valtiosta tuli useiden yksityisten yhtiöiden osakas. Vähitellen osakkeita sitten myytiin joko takaisin yritykselle tai kolmansille osapuolille.
Ylipäänsä joka ainoa liikkeellä ollut osake oli leimattava siitä maksetun veron merkiksi, tai sitä ei voinut enää myydä eteenpäin. Kiinteistöjen omistajat taas saattoivat ottaa lainaa asuntoaan vastaan, jos käteistä rahaa asunnon arvosta perittävän veron maksamiseen ei löytynyt.
Tämä menettely olisi sovellettavissa myös nykypäivään. Kriisimaiden tulisi toteuttaa kertaluontoinen, velkaisuutensa mukaan räätälöity omaisuudenluovutusvero. Käytännön toteutus ei ole ongelma, kysymys on vain poliittisesta tahdosta. Sitä luulisi kansallisessa hätätilassa olevilta mailta löytyvän, etenkin jos niille tehtäisiin selväksi, että vast´edes EU noudattaa omia sääntöjään, joiden mukaan yksikään jäsenmaa ei vastaa toisen veloista. Jos kriisimaat eivät ystävällisestä neuvosta ota vaarin, asiaa voidaan myös vaatia EU-tasolla.
Markkinat eivät rauhoitu eikä kriisi ratkea poppakonstein, vaan rahalla. Velkaa on otettu ja jonkun on ne maksettava. Omaisuudenluovutusvero on kriisimaiden paras mahdollisuus jatkaa eurojärjestelmän osana, mikäli eroa yhä pidetään viimeisenä vaihtoehtona.
Yksityistä rahaa kyllä edelleen länsimaissa on, vain valtiot ovat rutiköyhiä. Suuntaa antavana indikaattorina voidaan todeta, että esimerkiksi Italiassa kansallisuusvarallisuus on 136 500 euroa/asukas, josta rikkain 10% kansalaisista omistaa puolet. Voimakkaasti progressiivisella verolla saataisiin siis paljon aikaan, hävittämättä silti kansan enemmistön mahdollisuutta kuluttamiseen.
Italialaisten kansallisvarallisuus henkeä kohden on lähes kaksinkertainen Suomeen verrattuna. Ei siis ole pelkkää populismia esittää, että kun kriisimaissa kiistatta on eletty yli varojen, niin olisi moraalisesti oikeampaa periä edunsaajilta itseltään edes pieni osa hyvinvoinnista takaisin, kuin laskuttaa suomalaista veronmaksajaa.