Otteita eräästä Euroopan integraatiota käsitelleestä artikkelistani keväältä 2014 (eli pakolaiskriisi ei vielä ollut päällä), jos jotakuta kiinnostaa. En luonnollisesti laita koko esseetä, vaan nostan vaan peri historiallista teemaa, jotka mielestäni ovat aika kiinnostavia, kun mietitään tämänhetkistä hajaannusta EU-alueella. Kirjallisuutena minulla oli tuolloin ainakin nämä kaksi teosta:
R. Bideleux - R. Taylor (eds.), European Integration and Disintegration sekä
A. Padgen (ed.), Idea of Europe
Boldasin tuolta muutaman omasta mielestäni keskeisen pointin.
...Paradoksaalisesti Euroopan yhdentyminen on johtanut siihen, että valtioiden kansalliset intressit ovat nousseet uudestaan keskiöön. Kuten Robert Bidelaux muistuttaa, Euroopan integraatio on ajatuksena todella vanha, mutta samalla eurooppalaiset ovat olleet keskiössä, kun ajatusta kansallisvaltiosta ja nationalismista on muokattu käyttökelpoiseksi. Euroopan integraatio onkin merkinnyt eri asioita erilaisille ihmisille ja ryhmittymille: yläluokalle kyse oli ehkäpä siitä, että Eurooppa palaisi kohti menneisyyttään, vapaata kauppaa, liikkuvuutta ja kosmopoliitteja pääkaupunkeja. Täysin päinvastaisesti ajattelivat sosialistit, joiden mielessä siinteli ajatus yhtenäisen Euroopan sääntelystä, rajoista sekä sopimuksista. Mielestäni voi hyvällä syyllä kysyä, onko Euroopan integraatio ollut liian pakotettu prosessi? Ovatko laajentumispyrkimykset olleet liian kunnianhimoisia?...
...
Ariane Chebel D’Apollonian mukaan toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa päitään löivät yhteen useampi erilainen ajatus mantereen integraatiosta. Yksi keskeisistä suuntauksista oli itsenäisiin kansallisvaltioihin positiivisesti suhtautunut eurooppalainen nationalismi (Pro-national European nationalism). Tämä suuntaus korostaa Euroopan eri kolkkien erityislaatuisuutta, itsemääräämisoikeutta ja paikallisuutta. Suuntaus on eräänlainen vastareaktio federalistisille ajatuksille ja vahvalle keskushallinnolle. D’Apollonia mukaan tällainen Eurooppa on nähty vastavoimana ”hallitsevan luokan” Euroopalle, eräänlaisena ”kansojen ja ihmisten Eurooppana”.
Tällaiset ajatukset ovat vanhoja ja niitä on esiintynyt jo Wienin kongressin jälkeisessä Euroopassa 1800-luvulla, mutta suuntauksesta on tullut osa Euroopan Unionin sekavaa sisä- ja ulkopolitiikkaa viimeisten vuosikymmenten aikana. Unionissa korostetaan sen eri kolkkien erityispiirteitä, jaetaan tukia kulttuurille sekä maataloudelle ja pyritään luomaan illuusiota siitä, että yhteisön sisällä kaikki kansakunnat olisivat samassa asemassa. Tämä ei reaalipoliittisesti tarkasteltuna ole kestävä argumentti, on hyvin helppo osoittaa muutaman ison EU-maan sanelleen yhteisön politiikkaa koko sen olemassaolon ajan.
...
Robert Bidelaux kuitenkin toteaa, ettei Euroopan Unioni sittenkään ollut valmis tämän mittakaavan valtavaan laajentumiseen, mitä viimeisten kahden vuosikymmenen aikana on nähty. Sen instituutiot ja poliittinen järjestelmä ovat osoittautuneet liian heiveröisiksi valtavan muutoksen edessä. Toisaalta myös Itä-Eurooppalaisilla mailla on ollut liian optimistisia kuvitelmia länsi-integraation tuomista mahdollisuuksista. On ollut havaittavissa ajattelua, jonka perusteena EU:n on ajateltu automaattisesti olevan ratkaisu ongelmiin.
Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana tämä ajattelu on heijastunut muun muassa EU:n sisäiseen siirtolaisuuteen ja muuttamiseen, jonka näyttävänä kärjistymänä ollaan nähty muun muassa Romanian ja Bulgarian romaneiden siirtymistä läntiseen Eurooppaan. Kulttuuriset erot idän ja lännen välillä ovat valtavat. Bidelaux tosin muistuttaa, että EU-integraatio on vaikuttanut myös positiivisesti jäsenmaidensa poliittiseen ilmastoon. Muun muassa Italian poliittista järjestelmää eurooppalainen ”läpinäkyvyyden vaatimus” on ravistellut ja paljastanut sekä puhdistanut entisaikojen rakenteellista korruptiota.
...
Mielenkiintoisen vastavoimansa Euroopan ”alueellisuuden” korostamiselle ovat tuoneet federalistit, jotka tosin päivänpolitiikassa ovat jääneet marginaaliin: liittovaltio-kehitys ei ole innostanut EU-maiden äänestäjiä. Historiallisesti tämän yhdistyvän Euroopan ajatus ulottuu 1800-luvun nationalismiin, mutta silloinkin kyse oli lähinnä aristokratian ja poliittisen eliitin utopiasta. Eurooppalaisen nationalismin kannalta merkittävä, 1800-luvulla tapahtunut porvarillistuminen ei ole koskaan laajasti sitoutunut federalismiin. Sama pätee kansallisuusaatteen vasemmistolaiseen puoleen. Huomionarvoista on se, että federalismin kannattajat – tai pikemminkin ”salarakkaat” näyttävät koostuvan EU:n laajenemisen ja institutionalisoitumisen myötä Euroopan omasta, poliittisesta eliitistä. Tavalliselle eurooppaiselle Strasbourgin ja Brysselin ”eurooppalaistajat” ovat jääneet etäisiksi. Eurovaalien lähestyessä on käynyt ilmi, että vain harvalla suomalaisella on tarkka käsitys siitä, mitä ”mepit” todella tekevät työkseen.
...
Tunnettu filosofi ja eliittiteoreetikko, Michel Foucault on kirjoittanut instituutiosta kriittiseen sävyyn. Foucault’n mukaan tietyn aseman saavutettuaan instituutio unohtaa oman tarkoituksena perustamishetkellä ja alkaa keskittyä oman toimintansa turvaamiseen. Käytännössä tämä näkyy muun muassa asioiden monimutkaistamisena ja byrokratian lisääntymisenä. Saksan yhdistyminen 1870-luvulla johti tällaiseen kehitykseen. Ei liene kohtuutonta todeta, että nykypäivän EU näyttäytyy samassa valossa.
1800-luvun radikaali, eurooppalainen kansallismielisyys korosti ennen kaikkea kansallisvaltion ja ”kansakunnan” roolia kaiken keskiössä. Tämä ideologia koki merkityksensä vähenemisen ensimmäisen maailmansodan jälkeen, pysyi kuitenkin hengissä 20-30-luvuilla, selitti osin toisen maailmansodan syttymistä ja koki kollektiivisen tappion toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa.
Näyttää kuitenkin siltä, että nationalismi on saanut uudelleen jalansijaa Euroopassa, johtuen Euroopan sisä- ja ulkopoliittisista ongelmista, talousvaikeuksista sekä myös eurooppalaisen identiteetin kriisistä. Nähdäkseni ongelmat ovat pitkälti itse aiheutettuja ja liittyvät Euroopan vaikutusvallan vähentymiseen niin taloudellisesti, kuin poliittisestikin. Olisi tosin syytä puhua koko länsimaailman kriisistä, valtatyhjiötä paikkaamaan ovat nousemassa Kiina ja myöhemmin sekä Intia, että Brasilia.
...
Eurooppainen nationalismi on saanut huolestuttavia piirteitä äärioikeistolaisten puolueiden ja niiden kannatuksen nousussa. Monesti tosin unohdetaan mainita niiden synnyttäneen vastareaktiona äärivasemmistolaisuuden nousua, ilmiö jota pidän henkilökohtaisesti yhtä huolestuttavana.
