Harva varmaan armeijassa mitään sotajuttuja miettii. Enemmänkin se on harrastamista ja leiriytymistä, ehkä uusien asioiden oppimistakin. Kaikkein eniten kuitenkin ryhmähenkeä, mitä ei haluaisi missata. Ei duuneissa tai kouluissa vastaavaa koe. Joukkueurheilussa tai opiskelijasoluissa oli jotain sinne päin.
En voi valitettavasti samaistua, sillä liiallinen järjestelmällisyys on mulle lähes kirosana. Tykkään tehä joka päivä kaiken vähän eri tavalla, kotimatkoja töistä myöten. Jos oisin pakottanut itseni armeijaan, ni villi veikkaus että masennus ja itsetuhoset ajatukset joista tuohon aikaan kärsin jatkuvasti ois lisääntyny entisestään, oisin kokenu oloni tylsistyneeksi ja olevani ansassa kun en pääse liikkumaan missä haluan.
Ihmisillä on jopa vääriä käsityksiä tuosta paikasta, jos ei ole sitä käynyt.
Osa skappareista jopa ihmetteli miksen siitä tehnyt uraa. Totesin että eiköhän yksi sukupolveen riitä. Broidi oli samassa laivueessa silloin ja on edelleen palveluksessa. Faija, noh, ei enää palvele. Oli kuitenkin.
Aika lailla samat fiilikset kuin itsellä. Eräjormailusta tykännyt aina ja aseethan nyt kiihottaa miltei yhtä paljon kun tissit. Ainoa ongelma oli että pikkuisen auktoriteettiongelmaisena suorastaan vitutti ottaa käskyjä tyypeiltä joista näki seinän läpikin että päässä on järkeä kun pohjois-korealaisessa leipomossa leipää. Vinkkinä muuten inttiin lähteville, varsinkin semmosille jotka tulevat viettämään suurimman osan ajasta mettässä, niin pitäkää huoli että kaikki varusteet on hyvin istuvia. Niitä saa vaihtaa kyllä vaikka sata kertaa. Voin kertoa että vituttaa tetsata korvessa kun kalsarit on nilkoissa ja sukat mytyssä varpaissa.
Tästä tuli mieleen yksi parhaista opetuksista, jonka armeija minulle tarjosi. Kun hiihtoretkellä oli pysähdytty pikku tauolle, kysyi joku jääkäri retkeä vetäneeltä kapiaiselta, lumipuvun housut nilkoissa mytyssä: "Herra vääpeli, saako nostaa housut?"
Iso kysymys on nimenomaan, milloin armeijaan menee. Itse menin suoraan lukion jälkeen, mutta elämänvaiheessa, jossa pitkä - käytännössä koko lukioajan kestänyt parisuhde - oli aivan vastikään päättynyt. Myönnän rehellisesti, että olin siinä kohtaa reippaalla tavalla rikki, mutta menin kaikesta huolimatta inttiin ja olin vuoden niin kuin olin aikonutkin. Ei välttämättä fiksuin ratkaisu, mutta tulipa käytyä. En silti suosittele inttiin menemistä niissä fiiliksissä kenellekään.
www.thesun.co.uk
Sama juttu.
Mutta kaikkiin muihin vakoihin ja reikiin panemisesta maksoit?
Minä sen sijaan en ole murtanut mitään muuta kuin jalkani. Tai no, molemmista jaloista pikkuvarpaan. Ensimmäinen meni judomatolla varpaan sujahdettua tatamin väliin liikevoiman jatkuessa, ja toisen potkaisin vähän myöhemmin (toisen toki jo parannuttua) avonaiseen oveen. Siihen kapeaan sivuun. Olisi varmaan pitänyt uskoa äitiä, joka kielsi juoksemasta sisällä. Tai ehkä parempi, etten uskonut, koska sen koommin en ole ovia potkinut, en tahallani enkä vahingossa.
Ei ole minuunkaan. Enkä ole viettänyt yhtään yötä sairaalassa sen jälkeen kun pääsin laitokselta kotiin.
Minäkään en ole viettänyt sairaalassa yötä sitten viime kerran jälkeen.
Meitsi johtaa 2-0. Polvitähystyksen jälkeen laittoivat kaksi tikkiä.
Faija sanoi joskus että vitun hinta on täsmälleen kaikki. Liekö totta, ei sillä koskaan liikaa rahaa ole ollut. Tosin en mä ole puutteessakaan elänyt...