Elokuva joka on tehnyt vaikutuksen?

[dtw!]

ps. Lynchin tuotannosta diggaavat, mitä piditte Eraserheadista? Olen ymmärtänyt että aika vaikuttava elokuva on kyseessä, valitettavasti en ole tätä pätkää vielä nähnyt.

Riippunee siitä kuinka paljon pidät ihan puhtaasta mindfuckista. Olen valitettavasti nähnyt vain kerran, mutta se oli onneksi ihan teatterikankaalla elokuva-arkiston näytöksenä. Mitään pointtia tuosta ei yhdellä katselukerralla löytänyt, eikä välttämättä useammallakaan. Puhtaasti elokuvana ei Eraserhead mielestäni ollut kovin kummoinen Lynchin tuotokseksi, mutta täysin kieroutuneena ja hämmentävänä kokemuksena kyllä katsomisen arvoinen. Vaikuttava ehdottomasti, mutta ei perinteisen elokuvan tavalla, mikä tietenkään tämän ohjaajan kohdalla ei ole hirmuisen suuri yllätys.

Itselleni aihe toi ensimmäisenä mieleen Sin Cityn. Kiehtova visuaalinen tyyli ja tyly asenne toivat virneen naamalle jo ensimmäisessä kohtauksessa. "I'll cash her check in the morning."

 

[dali]

Perikato

Tämä elokuva teki meikäläiseen lähtemättömän vaikutuksen. Perikato käsittelee niitä asioita, joita itse on koettanut pukea sanoiksi koko ikänsä. Bruno Ganz antaa Hitlerille kasvot - välillä pelottavat, välillä miltei inhimilliset.

Perikato ei pese likapyykkiä valkoiseksi, mutta se antaa eväitä ymmärtämään niitä ihmisiä, jotka ovat olleet natsien järjestelmässä mukana - aktiivisesti tai tilipussin vuoksi.

On vaikeaa kuvailla sanoin sitä, miten tämä elokuva minuun vaikuttaa. Perikato hiljentää. Kun päälle lukee Huovisen Veitikan, niin ei tarvitse sanoakaan mitään.

 

[ms.qvist]

Seitsemän samuraita. On yhä edelleen ylittämätön. Itse tarina on raadollinen ja omia ajatuksianikin myötäilevä. Joka ainoa roolisuoritus on käsittämättömän upea. Lisäksi Kurosawan valonkäyttö, kaatosateen hyödyntäminen ahdistuksen lisääjänä. Ei tuota voisi tehdä paremmin.

Täällä samainen elokuva on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Näin leffan ensimmäistä kertaa joskus 80-luvun alkupuolella kun olin vähän yli kymmenen ikäinen enkä kertaakaan pitkästynyt leffaa katsoessani vaan koko raadollinen tarina soljui tajuntaani, saatoin vain lumoutuneena katsoa kertomusta ja todella upeita roolisuorituksia. Lopun yhteenotto oli koskettava ja samalla hyvin raju - Yläpesän mainitsema kaatosade lisäsi entisestään ahdistusta ja tuskaa jota koin kuolevien kyläläisten ja samuraiden puolesta, tippa meinasi tulla linssiin mutta katsetta ei kaikesta sisäisestä tuskasta huolimatta voinut kääntää pois television ruudusta. Edelleen Seitsemän samuraita on katsottava säännöllisesti ja yhä edelleen leffa tekee minuun lähteämättömän vaikutuksen. Mestarillinen suoritus kaikkiaan.

Toinen leffa joka täytyy erikseen mainita tässä kohdin on Formanin Yksi lensi yli käenpesän. Leffa on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen monella eri tasolla, leffan voi tulkita monella eri tapaa mutta kaikista korostuu yksilön kamppailu alistavaa ja ahdistavaa "yhteiskuntaa" - tässä tapauksessa mielisairaalan osastoa kohtaan. Hienoja roolisuorituksia, surullinen ja kaikella tapaa koskettava loppu... Nykyään leffa nivoutuu omaan elämääni sairauteni tähden, mikä tekee leffasta entistä koskettavamman.

Muitakin vaikuttavia ja koskettavia elokuvia löytyy, kuten Unelmien sielunmessu, Perikato etc. mutta yllämainitut ovat ehkäpä ne kaksi koskettavinta ja vaikuttavinta leffaa jotka olen nähnyt.

vlad.

 

[kolome]

Spice Girls The Movie

Geri Halliwell on vaan niin täydellinen nainen.

Toinen oikeasti hyvä ja vaikutuksen tehnyt leffa on edelliselläkin sivulla mainittu Fight Club.

Elokuvan asenne ja tapa käsitellä aggressiivisuutta osuu kyllä suoraan suoneen. Aina tämän leffan nähtyäni olen täynnä energiaa ja adrenaliinia. Vaikuttava kokemus nuorelle miehenalulle.

Oli osuvat ja lainaamisen arvoiset kommentit JWilliltä, joten pistetään nyt tuohonkin perusteluksi.

 

[harmonica]

***** - Andrei Tarkovski: Stalker
todellinen mestariteos. kirja, johon elokuva pohjautuu on jo loistava, mutta ohjaajan lähestymistapa aiheeseen on kuitenkin erilainen kuin kirjassa ja avaa ihan uusia näkökulmia.

**** - Bernardo Bertolucci: 1900
mielenkiintoinen psykologinen maailma, virheettömät näyttelijäsuoritukset ja ohjaajatyö. jättää katsojalle paljon pohdittavaa.

*** - Sergio Leone: Duck you, Sucker!
leonen elokuvista lienee syvällisin, vaikuttava draama ja toimintaa samassa paketissa.

Muita hyviä:
Linnut, Andrei Rublev, 7 samuraita, Dersu Uzala, Once upon a time in the west, Deer hunter, Taxi Driver, Godfather I, To live and die in LA, Full metall Jacket, Schindlerin lista.

Leffojen taso on ollut kyllä tasaisesti laskussa 70-luvulta alkaen.

 

[Ioota Rhoo]

*** - Sergio Leone: Duck you, Sucker!
leonen elokuvista lienee syvällisin, vaikuttava draama ja toimintaa samassa paketissa.

Fistfull of Dynamite-elokuvaa ei nyt millään muotoa voi kuvailla syvälliseksi, ainakaan jos vertaa jos aiemmin mainittuihin Leone teoksiin. Leonelta löytyy kyllä muita ajatuksia herättäviä ja monella tasolla liikkuvia teoksia, kuten One Upon A Time In America, jossa riittää kyllä "syvyyttä" monen elokuvan edestä.

 

[Milanista]

Onhan noita:

Once upon a time in the west - se viisas vanha mies

Monster's ball - tata ei varmaan tarvitse selittaa..

Babetten pidot - yllatti

The last of the Mohicans - oli hyva jo kirjana.

Breaking the Waves - Taman jalkeen ei haveta nayttaa kyyneleita. Eras ystavatar kertoi itkeneensa pubissa tuopin edessa yli tunnin nahtyaan sen ekaa kertaa.

 

[JWill]

Toinen oikeasti hyvä ja vaikutuksen tehnyt leffa on edelliselläkin sivulla mainittu Fight Club.

No niin, löytyihän sieltä joku jolle tämä elokuva oli kolahtanut kunnolla. Fight Club sopii teemaltaan täydellisesti Armottoman ja American History X:n rinnalle. Nortonin ja Pittin roolihahmojen väliseen taisteluun eli yhden miehen persoonallisuuden vastakkaisiin puoliin on helppo samaistua. Samalla tapaa se oma "Tyler Durden" sieltä sielun sopukoista nostaa päätään aina silloin tällöin ja taistelee paikastaan auringossa.

Jos mennään urheiluelokuvien puolelle, niin oma suosikkini tunteita herättävistä leffoista on ehdottomasti ensimmäinen Rocky. "ADRIAAAN, ADRIAAN!" Täyttä kultaa.

 

[The Original Jags]

Hyvät, pahat ja rumat. Paras italolänkkäri koskaan. Ehkäpä myös paras lännenelova koskaan, ja yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista.

Elokuvan viehätys rakentuu kolmen hahmon ympärille, joista kaikki ovat antisankareita, vaikka yhtä kutsutaankin "hyväksi". "Hyvä" on kolmikosta vähiten paha, joten sikäli nimi soveltunee hänelle.

USA:n sisällissodan aikoihin sijoittuvan elokuvan juoni on melko yksinkertainen. Hyvä, paha ja ruma metsästävät kulta-aarretta, joka on piilotettu eräälle hautausmaalle. Juonen kulku on aika hidastempoista, mutta elokuva ei missään tapauksessa ole pitkäveteinen.

"Hyvää" esittää Clint Eastwood, jolle elokuva oli ponnahduslauta tähteyteen. "Pahaa" esittää mustanpuhuva Lee Van Cleef, ja "rumaa" Eli Wallach. Kaikki kolme onnistuvat roolissaan mainiosti, ehkä parhaiten kuitenkin "ruma" Wallach, joka tuo muuten kyyniseen ja väkivaltaiseen elokuvaan humoristisen aspektin. Vaikka "ruma" Tuco on kylmäverinen tappaja, ahne, äkkipikainen ja kostonhimoinen, asettuu katsojan sympatiat monesti hänen puolelleen.

"Paha" Angel Eyes on täysin moraaliton palkkamurhaaja, jota kuvaa parhaiten englanninkielinen termi "evil", jolla ei voi "hyvää" ja "rumaa" heidän väkivaltaisuudestaan ja ahneudestaan huolimatta voi kuitenkaan kutsua.

Ohjaaja Sergio Leone onnistuu mainiosti. Pitkät lähikontaktit ja huikeat maisemapanoraamat tuovat elokuvaan oman viehätysvoimansa. Tätä viehätysvoimaa tukee Ennio Morriconen omalaatuinen, mutta selkäpiitä kihelmöivä tunnusmusiikki, joka lienee tuttu lähes kaikille.

 

[Yläpesä]

Hienoja roolisuorituksia, surullinen ja kaikella tapaa koskettava loppu..

Jos pidät Käenpesästä (ja kukapa ei pitäisi) uskallan suositella Lasse Hallstromin "Elämäni Koirana" -leffaa, joka myös osaa pusertaa rintalastasta ja tuoda suolan maun suuhun. Olen pitkään metsästänyt tuota DVD:nä (suomi-txt) vaan ei onnistu. Siinäkin perheessä majailevalla sairaudella on merkittävä rooli, mutta kaiken keskellä päähenkilö kuitenkin onnistuu löytämään kipeää hauskuutta.

Tuli tuossa DVD-hyllyä penkoessa muitakin "vaikuttavia" leffoja esiin. Koyaanisqatsi tuskin lienee monille ihan tuttu teos, mutta kuuluu ehdottomasti tähän sarjaan. Videotaiteeseen hurjasti vaikuttanut leffa jota ei kannata katsoa pienestä telkasta, vaan joko teatterissa tai tykillä pimeässä huoneessa.

Jean de Florette - kahden maalaiselokuvan kokonaisuus, jossa kerrotaan pientilallisen kurja tarina ja mehukas kosto niin uskottavalla tavalla että tuntuu kuin asialla olisivat meikäläinen ja naapuri.

Reflecting skin - lapsuuden loppu, Philip Ridelyn synkkä, painostava ja surrealistinen lapsuuden muisteluteos. Painostava tunnelma leijui yllä monta päivää tämän katselun jälkeen.

70-luvulla tuli käytyä katsomassa Manaaja ensi-illassa ja sen seurauksena teinipaholaisen vihreä oksennusnaama oli palanut verkkokalvoilleni viikoksi. Aina kun silmät pisti kiinni, tuo naama loisti edessä. Todella pelottava kokemus.

Chaplinit ja Marxit kuuluu tietenkin myös tähän ketjuun, mutta ne ovat kai liiankin tuttuja kaikille.

 

[krobbe]

Auringon valtakunta
Yksi lensi yli käenpesän
Kauriinmetsästäjä
Amadeus
1900
Amarcord
Keskiyön pikajuna
Katuvarpuset (Sleepers)

 

[Tinke-80]

Pyytäisin että vastaajat myös perustelisivat miksi joku elokuva on tehnyt vaikutuksen häneen. Tämä tekisi tästä näistä vastauksista niin paljon mielenkiintoisemmat. Ja aika vähän sellaisista ns. listausketjuista saa irti mikä tästäkin ketjusta on nähtävästi tulossa.

- tinke.80

 

[Ted Raikas]

Hieno tiivistelmä The Original Jagsilta, tuosta eittämättä minunkin mielestäni eräästä suurenmoisimmasta, ellei suurimmasta lännenelokuvasta kautta aikain. Hyvät, pahat ja rumat on kyllä klassikko alusta loppuun saakka. Leffa ei petä millään akselilla.

Muistelisin vaan, että Clint olisi jo tullut aiemmin tunnetuksi? Eikös Hyvät, pahat ja rumat ollut tämän Leone/Eastwood westerntrilogian viimeinen osa? Aiemmat oli Vain muutaman dollarin tähden ja Kourallinen dollareita?

 

[The Original Jags]

Leffa ei petä millään akselilla.

Eräs hyvän elokuvan tunnuspiirteistä on se, että sen jaksaa katsoa useamman kuin yhden kerran. Hyvät, pahat ja rumat on tällainen. Olen katsonut sen ainakin neljä kertaa.

Muistelisin vaan, että Clint olisi jo tullut aiemmin tunnetuksi? Eikös Hyvät, pahat ja rumat ollut tämän Leone/Eastwood westerntrilogian viimeinen osa? Aiemmat oli Vain muutaman dollarin tähden ja Kourallinen dollareita?

Niinhän se oli. Hyvät, pahat ja rumat oli trilogian viimeinen osa ja samalla paras, joten kai tätä silti voidaan pitää Eastwoodin lopullisena läpimurtoja.

Nämä italowesternit loivat uudenlaisen "genren" lännenfilmeille. 1960-luvun alkuun asti lännenelokuvat olivat yleensä olleet sellaisia, joissa näyttelijöiden roolijako oli selvä: oli hyviksiä ja pahiksia, jotka taistelivat keskenään, ja lopussa hyvikset voittivat. Leonen dollaritrilogia muutti tätä perinteistä asetelmaa paljon, sillä Leone ei jaotellut rooleja ainakaan selvästi hyviksiin ja pahiksiin. Oli joukko ihmisiä, jotka koettivat selviytyä vanhan lännen usein kovassa ja armottomassa todellisuudessa parhaansa mukaan, eivätkä keinot olleet aina kovin kunniallisia.

Dollaritrilogian elokuvissa väkivalta oli myös aikaisempaa rajumpaa ja "kunniattomampaa". Selkäänampumiset olivat tavanomaisia, ja "kunnialliset" kaksintaistelut loistivat poissaolollaan. Vanhemmissa westerneissä väkivaltaa glorifioitiin ja ihannoitiin, mutta Leonen elokuvissa se oli brutaalia, veristä, rumaa.

Leonen trilogiaa ja varsinkin Hyviä, pahoja ja rumia voidaan pitää myös pasifistisena elokuvana. Hyvä esimerkki on kohtaus, jossa "hyvä" Blondie katselee sivusta kun konfederaation ja unionin joukot teurastavat toisiaan, ja tämä kylmäverinenkin tappaja joutuu tokaisemaan, että "i've never seen men wasted so badly". Ja minkä vuoksi kaksi armeijaa tappoi toisiaan satamäärin? Yhden ainoan sillan. Blondie ja Tuco sitten räjäyttivät tämän sillan tuusannuuskaksi, ja jonka kuolemaa tekevä unionin joukkojen komentaja näkee viimeisenä näkynään.

Elokuvassa on paljon koskettavia tai muuten liikuttavia kohtauksia muitakin. Eräs tällainen on, kun Tuco tapaa pappi-veljensä konfederaation sotasairaalassa. Toinen tällainen on, kun Angel Eyes ja unionin kersantti pahoinpitelevät Tucoa unionin vankileirillä samalla, kun muut vangit laulavat taustalla.

Elokuvan lopetus ansaitsee kuitenkin erityismaininnan. Tucon hapuileva pyrähtely hautausmaalla etsien aarteen kätkevää hautakiveä, samalla kun taustalla soi Morriconen The Ecstacy of Gold, on huikea. Ja ennen muuta se kuuluisa lopputaistelu, jossa Blondie, Tuco ja Angel Eyes asettuvat hautausmaan keskellä olevalle pyöreälle aukiolle. Taustalla soi nyt Morriconen The Trio. Lähikuvat vaihtuvat nopeasti miehestä toiseen, ja lopullinen ratkaisu tuntuu viipyvän ikuisuuden, kunnes Angel Eyes vetää... mutta Blondie on nopeampi. Onneton Tuco raukka yrittää vielä ampua Blondien, mutta tämä onkin tyhjentänyt Tucon aseen tätä aikaisemmin.

 

[Mats Bedö]

Kyllahan noi jollain tavalla vammasiin kohdistuvat leffat vaikuttaa aina. Mika millakin tavalla. Lisaksi niissa on sellainen erikoisuus, etta vammaista naytteleva nayttelija tekee lahes poikkeuksetta elamansa roolisuorituksen naissa leffoissa. I am Sam on hyva esimerkki tasta, jossa Sean Penn, vaikka onkin onnistunut tukussa muitakin elokuvia, on kerrassaan loistava.

Viimeisimpana tallaisista elokuvista tuli toissa paivana katsottua sportti-leffa nimeltaan Radio (valmistusvuosi 2003), joka on tositapahtumiin perustuva elokuva Etela-Caroliinasta. Leffa on ryyditetty tayteen loistavia nayttelijoita (mm. Ed Harris ja paluun kankaalle tekeva Debra Winger), joista paaosan vie ilman muuta Cuba "Show Me The Money!" Gooding Jr Jack "Radio" Kennedyna. Mustana vammaisnuorena, jolle radiot on kaikki kaikessa. Pahojen kokemusten jalkeen kylan kovanaama-fudis valmentaja (Ed Harris) ottaa kundin suojiinsa ja hanesta tulee niin fudis- kuin korisjoukkueenkin huoltaja.

Koskettava tarina kiusaamisesta ja rasismista 70-luvun 'etelavaltiossa'. "Radio" Kennedy elaa yha Etela-Caroliinassa ja toimii edelleen huoltajana joukkueissaan. DVD:lla on paljon tarinaa myos hanesta ja leffan oikeista henkiloista.

 

[Riki Sorsan veli]

Commando sekä Lämäri

-----------------

Heehe!

Mieleen ei nyt äkkiseltään montaa elokuvaa tule mutta:
Unelmien Sielunmessu on vaikuttava leffa, parhaimpia elokuvia mitä olen nähnyt.
Lisäksi Oldboy, joka on visuaalisesti ja tarinaltaan hieno elokuva.
Mainitut elokuvat ovat kohtuullisen rankkoja mutta rankkuushan iskee meihin arska-sukupolven ihmisiin !

 

[Ted Raikas]

Kyllahan noi jollain tavalla vammasiin kohdistuvat leffat vaikuttaa aina. Mika millakin tavalla. Lisaksi niissa on sellainen erikoisuus, etta vammaista naytteleva nayttelija tekee lahes poikkeuksetta elamansa roolisuorituksen naissa leffoissa.

Olen miettinyt tuota joskus myös. Uskoisin, että yksi syy siihen on se, että kehitysvammaista esittäessään, näyttelijä on erityisen kaukana roolihahmossaan omasta itsestään. Tällöin se korostuu niistä muista rooleista, joissa hän esittää "normaalia". Se normaali henkilöhahmo muistuttaa enemmän häntä itseään.

Jotain tuollaista syytä. Tietysti se vaatii myös taitoa osata tarkkailla ihmisiä, jotta saa imettyä vaikutteita suoritukseensa ja muutenkin eläytymiskykyä on oltava.

Omasta mielestäni parhaita jälkeenjäänyttä/kehitysvammaista/yksinkertaista esittäneitä on mm. seuraavat näyttelijät:

John Malkovich: Hiiriä ja ihmisiä
Leonardo Di Capprio: Gilbert Grape
Billy Bob Thornton: Sling Blade
Dustin Hoffman: Sademies
Daniel Day-Lewis: Minun elämäni
Tom Hanks: Forrest Gump

Ei missään paremmuusjärjestyksessä. Kaikki nuo elokuvat ovat hyviä, ellei erinomaisia.

 

[Koirapoika]

Onpas ollut komeita leffoja. Hiiriä ja ihmisiä on minunkin makuun. Kun leffan näin, ei Steinbeckin tarina ollut vielä tuttu ja siksi loppu varmasti iskikin oikein tosissaan. Tuli oltua hyvä tovi ihan hiljaa eikä herkkällä pojalla ollut kyynelkään kaukana. Eikä elokuvaa himmennä se, että pääkaksikkona oli kovasti mieluisat näyttelijät. Leffan jälkeen piti käydä divarista opus haalimassa, vieläkin on hyllyssä enkä tuosta aio luopua, hieno tarina kaikkineen.

Perässä hiihtelen edelleen, seuraavaksi Perikato. Tuli sattumalta juuri eilen katsottua, eikä ensimmäisen katsonnan jälkeen teho ollut ainakaan vähentynyt. En liene ainoa, kenestä Magda Goebbelsin ratkaisu lasten tapauksessa ja sen perustelu oli leffan rankin kohtaus. Bruno Ganz vetää hienon roolin todellisuuden tajunsa menettäneenä Aatuna, helppoa on lupailla tuhatta suihkukonetta ja joukkoja heitellä kartalla sinne tänne, mutta kun ei kentällä onnistu, äijä pimahtaa täysin. Kovastihan leffaa kritisoitiin Hitlerin inhimillistämisestä, ihminenhän hänkin oli ja tässä elokuvassa sekin puoli tuodaan hyvin esiin.

 

[harmonica]

Fistfull of Dynamite-elokuvaa ei nyt millään muotoa voi kuvailla syvälliseksi, ainakaan jos vertaa jos aiemmin mainittuihin Leone teoksiin. Leonelta löytyy kyllä muita ajatuksia herättäviä ja monella tasolla liikkuvia teoksia, kuten One Upon A Time In America, jossa riittää kyllä "syvyyttä" monen elokuvan edestä.

imho leonella on 3 elokuvaa, joita voi sanoa syvällisiksi:
1. once upon in a time in the west
mielenkiintoinen leffa, mutta sankareista vain harmonica on ajatuksia herättävä. juoni on aika vaikeasti seurrattava, mutta loppupeleissä leffa on aika suoraviivainen, kun sen on pari kertaa katsonut.

2. once upon a time in america
en tätä heti ajattellut, sillä se on niin erilainen verrattuna muihin leonen elokuviin.
epäilemättä todella hyvä elokuva, mutta gangsterielokuvaksi se on aivan liian pohdiskeleva (verrattuna esim. godfatheriin) ja juuri se mielestäni vähän laskee sen tasoa.

3. fistfull of dynamite
sekä coburnin että steigerin hahmot ovat sankareina mielenkiintoisia, myös niiden välisen suhteen kehittyminen on kiinnostava. elokuvassa on aika paljon toiminta verrattuna esim. juuri once upon a time in americaan ja sen takia se saattaa vaikuttaa pinnalliselta. juoni on kuitenkin selkeästi monimutkaisempi ja
syvällisempi kuin once upon a time in the westissa. itse asiassa olet varmaan oikeassa
että once upon a time in america on syvällisempi elokuva, mutta se on ehkä liiaan syvällinen gangsterielokuvaksi, joten pidän fistfull of dynamitesta enemmän.

dollaritrilogian leffoja ei voi mielestäni kutsua erityisen syvälliseksi, vaikka hyviä elokuvia ovatkin.

 

[Mats Bedö]

Olen miettinyt tuota joskus myös. Uskoisin, että yksi syy siihen on se, että kehitysvammaista esittäessään, näyttelijä on erityisen kaukana roolihahmossaan omasta itsestään.

Kylla kylla. Naissa rooleissa korostuu hyvin paljon myos ns "aaneton naytteleminen" eli elkeet ja sita kautta se todellinen nayttelijan taito: Miten tuon asian esille ilman vuorosanoja.

Kun olet selvasti myos tallaisten elokuvien fani, niin suosittelen naita kahta jo aiemmin mainitsemaani leffaa: Radio ja I Am Sam (jossa on myos seksipommi Michelle Pfeiffer silman ilona ;-)).

 

[lihaani]

Sotaelokuvista Full Metal Jackett on kietova sekoitus kuvauksellisesti puhdasta taide-elokuvaa ja tapahtumiltaan raadollisimmista raadollisinta kuvausta sodan ja sotakoneiston hulludesta.

Ja kaikki tämä ilman mitään tekotaiteellista tendenssiä. Jokeri, Elukka , Kasipallo, alokasajan kouluttaja ja muu porukka ovat niin luontevia kuin olla voi. Juuri kun äijämäinen huumori vetää suuta hymyyn, niin yllättävä ja turhantuntuinen kuolema panee miettimään tämän kaiken mielettömyyttä.

Niitä harvoja muodoltaan täydellisiä elokuvia ilman näiden usein pitkästyttävää ulkokohtaisuutta.

 

[Snakster]

Dead Poets Society teki aikanaan todella lähtemättömän vaikutuksen. Varmaan siinä yhdistyi sellainen tietynlainen rajojen rikkominen ja hieno nuorten kundien kulttuurin oivaltaminen ja haltuunotto. Ja draamaahan ja dramaattisia käänteitä siitä ei puuttunut myöskään.

Monien mainitsema Hiiriä ja ihmisiä oli muuten todella hyvä, mutta kun olin ennen leffan näkemistä lukenut kirjan noin viidesti, niin se ei mitenkään tajuntaa räjäyttänyt. Kirja sen sijaan oli sellainen, että luin sen samantien heti perään uudestaan.

Leffa, josta ei poistunut varmaan yhtään kuivasilmäistä ihmistä oli Kurosawan Dersu Uzala, jonka pienehkönä kävin äidin kanssa katsomassa.

Vaikuttavin länkkäri Rio Bravo ja sotaleffoista yksi hienoimmista on Zulu.

Viime aikaisista vaikutuksen ovat tehneet jo mainittu Monsters Ball ja Amores Perros.

 

[Ted Raikas]

Kun olet selvasti myos tallaisten elokuvien fani, niin suosittelen naita kahta jo aiemmin mainitsemaani leffaa: Radio ja I Am Sam (jossa on myos seksipommi Michelle Pfeiffer silman ilona ;-)).

Kyllä, olen tuollaisten elokuvien fani. Pistetäänpäs korvan taakse nuo mainitsemasi nimikkeet, vaikuttavat erittäin kiehtovilta.

 

[Trenchtown]

Falling down - Rankka päivä

Falling down (http://www.imdb.com/title/tt0106856/ ), pääosissa Michael Douglas ja Robert Duvall, ohjaus Joel Schumacher.

Sen kummempia selittämättä, suosittelen.

 

[ms.qvist]

Muitakin vaikuttavia ja koskettavia elokuvia löytyy, kuten Unelmien sielunmessu, Perikato etc. mutta yllämainitut ovat ehkäpä ne kaksi koskettavinta ja vaikuttavinta leffaa jotka olen nähnyt.

Kun ei muutakaan tekemistä ole niin jatketaan nyt näiden muidenkin minuun vaikutuksen tehneiden elokuvien pientä esittelyä - en tokikaan käy kaikkia läpi koska minuun on tehnyt tavalla tai toisella (positiivisen siis) vaikutuksen niin kovin moni leffa.

Perikato on mielestäni loistelias kuvaus kokonaisuus huomioon ottaen Adolf Hitlerin viimeisistä päivistä, etenkin juurio Bruno Ganz Adolf Hitlerinä itsenään tekee maanisen loistavaa työtä kuvatessaan Hitlerin viimeisiä hetkiä - leffan jälkeen jos on mahdollisuus katsoa Traudl Jungen (Hitlerin sihteeri) haastattelu niin leffasta saa vieläkin enemmän irti vaikkakin leffa itsessään perustuu paljolti myös Jungen kokemuksiin. Mutta leffassa itsessään juuri maaninen ja hetkittäin jopa psykoottinen Ganzin Hitler on vaikuttava hahmo kaikella tapaa - lainkaan nyt muuten kehumatta Hitleriä persoonana.

Unelmien sielunmessu ei todellakaan jättänyt minua kylmäksi kun sen ensimmäistä kertaa näin, alussa filmaus tuntui hetkittäin itsetarkoitukselliselta mutta mitä pidemmälle kuva eteni sitä oivallisemmin nopeat leikkaukset soveltuivat leffaan ja loivat juuri tietynlaisen psykoottisen verkon leffan ympärille. Leffan "loppuhuipennus" on kaikella tapaa karmiva ja lienee yhdellä kertaa myös oivallinen kuvaus siitä millaista erinäisten addiktioiden valtaan joutuneiden ihmisten elämä voi pahimmillaan olla. Siinä liikutaan hulluuden rajamailla yhdistettynä mielipuoliseen fyysiseen tuskaan.

Robert De Niro on ollut monessa loistavassa leffassa mukana mutta yhä edelleen kaksi leffaa on tavalla toisella vaikuttavuudessaan muiden yläpuolella - toinen on Taksikuski ja toinen Kuin raivo härkä. Kummassakin leffassa on raivoa vaikka muille jakaa. Kun ensimmäistä kertaa näin Raging Bull'in joskus 80-luvulla olin myyty.

Nyt kuitenkin lienee pakko lopettaa tai muutoin tästä ei todellakaan tule loppua, minuun vaikutuksen tehneitä elokuvia on vaikka kuinka - listaa näiden muutamien esittelemieni elokuvienkin jälkeen voisi jatkaa vaikka kuinka. Alkuun voisi nostaa Sergio Leonen Dollari trilogian tai Huuliharppukostajan (mikä nimenä itsessään on kuitenkin tavallaan hyvin osuva leffalle vaikka se samalla jättääkin leffasta itsestään paljon kertomatta).

vlad.