Ted Raikas kirjoitti:
Leffa ei petä millään akselilla.
Eräs hyvän elokuvan tunnuspiirteistä on se, että sen jaksaa katsoa useamman kuin yhden kerran. Hyvät, pahat ja rumat on tällainen. Olen katsonut sen ainakin neljä kertaa.
Ted Raikas kirjoitti:
Muistelisin vaan, että Clint olisi jo tullut aiemmin tunnetuksi? Eikös Hyvät, pahat ja rumat ollut tämän Leone/Eastwood westerntrilogian viimeinen osa? Aiemmat oli Vain muutaman dollarin tähden ja Kourallinen dollareita?
Niinhän se oli. Hyvät, pahat ja rumat oli trilogian viimeinen osa ja samalla paras, joten kai tätä silti voidaan pitää Eastwoodin lopullisena läpimurtoja.
Nämä italowesternit loivat uudenlaisen "genren" lännenfilmeille. 1960-luvun alkuun asti lännenelokuvat olivat yleensä olleet sellaisia, joissa näyttelijöiden roolijako oli selvä: oli hyviksiä ja pahiksia, jotka taistelivat keskenään, ja lopussa hyvikset voittivat. Leonen dollaritrilogia muutti tätä perinteistä asetelmaa paljon, sillä Leone ei jaotellut rooleja ainakaan selvästi hyviksiin ja pahiksiin. Oli joukko ihmisiä, jotka koettivat selviytyä vanhan lännen usein kovassa ja armottomassa todellisuudessa parhaansa mukaan, eivätkä keinot olleet aina kovin kunniallisia.
Dollaritrilogian elokuvissa väkivalta oli myös aikaisempaa rajumpaa ja "kunniattomampaa". Selkäänampumiset olivat tavanomaisia, ja "kunnialliset" kaksintaistelut loistivat poissaolollaan. Vanhemmissa westerneissä väkivaltaa glorifioitiin ja ihannoitiin, mutta Leonen elokuvissa se oli brutaalia, veristä, rumaa.
Leonen trilogiaa ja varsinkin Hyviä, pahoja ja rumia voidaan pitää myös pasifistisena elokuvana. Hyvä esimerkki on kohtaus, jossa "hyvä" Blondie katselee sivusta kun konfederaation ja unionin joukot teurastavat toisiaan, ja tämä kylmäverinenkin tappaja joutuu tokaisemaan, että "i've never seen men wasted so badly". Ja minkä vuoksi kaksi armeijaa tappoi toisiaan satamäärin? Yhden ainoan sillan. Blondie ja Tuco sitten räjäyttivät tämän sillan tuusannuuskaksi, ja jonka kuolemaa tekevä unionin joukkojen komentaja näkee viimeisenä näkynään.
Elokuvassa on paljon koskettavia tai muuten liikuttavia kohtauksia muitakin. Eräs tällainen on, kun Tuco tapaa pappi-veljensä konfederaation sotasairaalassa. Toinen tällainen on, kun Angel Eyes ja unionin kersantti pahoinpitelevät Tucoa unionin vankileirillä samalla, kun muut vangit laulavat taustalla.
Elokuvan lopetus ansaitsee kuitenkin erityismaininnan. Tucon hapuileva pyrähtely hautausmaalla etsien aarteen kätkevää hautakiveä, samalla kun taustalla soi Morriconen The Ecstacy of Gold, on huikea. Ja ennen muuta se kuuluisa lopputaistelu, jossa Blondie, Tuco ja Angel Eyes asettuvat hautausmaan keskellä olevalle pyöreälle aukiolle. Taustalla soi nyt Morriconen The Trio. Lähikuvat vaihtuvat nopeasti miehestä toiseen, ja lopullinen ratkaisu tuntuu viipyvän ikuisuuden, kunnes Angel Eyes vetää... mutta Blondie on nopeampi. Onneton Tuco raukka yrittää vielä ampua Blondien, mutta tämä onkin tyhjentänyt Tucon aseen tätä aikaisemmin.