No siis näitähän on niin monta, että lienee turha edes yrittää kaikkia mainita, joten valitsenpa muutaman tärkeimmän rakkaudenkohteen.
Ensimmäiseksi tule mieleen suosikkiohjaajani Alfred Hitchcockin ehkä se kaikkein täydellisin ja samalla viihdyttävin elokuva Takaikkuna. Näin sen ensi kertaa tv:stä suurin piirtein kymmenen ikäisenä ja samantien se teki lähtemättömän vaikutuksen. Täydellinen idea, tirkistely, ketäpä meistä se ei kiehtoisi. Hitchcockin oivaltavan ohjauksen myötä katsojat pääsevät kokemaan tapahtumat pääosaa esittävän Jimmy Stewartin silmin ja kun mukana on ehkäpä valkokankaan historian täydellisin kaunotar Grace Kelly ihastuttavassa roolissa, niin tämän elokuvan parissa viihtyy ja jännittää aina vaan uudestaan. Takaikkunan tunnelmaa ei mielestäni mikään leffa ole pystynyt saavuttamaan ja pelkästään sen värimaailma on jotain ainutlaatuista.
Trillereiden ystävä kun olen, niin myöskin seuraava elokuva menee siihen kategoriaan. Takaikkunan kanssa Seitsemällä tosin ei ole juuri mitään yhteistä. No ehkä sen verran, että visuaalisesti tämäkin on loistotyötä, mutta ensimmäisenä tämän elokuvan osalta ihailen kuinka hienosti tässä on luotu oma maailmankuvansa. Se7enin maailma on synkkä ja täysin vastenmielinen maailma, jolla ei tunnu olevan edes toivoa paremmasta...sen varmaan kuuluisa loppukohtauskin osoittaa. Toisaalta tässä erinomaisen Morgan Freemanin hahmon loppusitaatissa kimaltele pieni toivonpilke: Ernest Hemingway once wrote, "The world is a fine place and worth fighting for." I agree with the second part.
Ihailen myös elokuvan juonenkuljetusta ja näyttelijäsuorituksia. Aika pitkälle täydellinen elokuva tämä on minulle, sillä tästä tuntuu löytävän aina hienoja uusia puolia uusilla katselukerroilla.
Kolmantena valitsen elokuvan, jonka näin ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan verrattain myöhään, itse asiassa pari vuotta sitten. Elokuva itse on kuitenkin kovin iäkäs, sillä Charlie Chaplinin Kaupungin valot valmistui jo 1931. Chaplinia voi hyvällä syyllä pitää elokuvahistorian suurimpana nerona ja tässäkin elokuvassa asiasta saadaan riittävästi viitteitä. Chaplin ei suostunut alistumaan äänielokuvien suosion alle, vaan piti itsepintaisesti Kulkuri-hahmonsa mykkänä (kuten myös vielä viisi vuotta myöhemmin Nykyajassa, jossa tosin käytettiin osittain muuten jo puhetta). Kaupungin valoissa ratkaisu toimii loistavasti ja täytyy ihailla sitä, miten jouhevasti perfektikkona tunnetun Chaplinin ohjaama elokuva etenee kohtauksesta toiseen. Ja millaisista kohtauksista puhutaan; omasta mielestäni nyrkkeilykohtaus on kaikkien aikojen hauskinta Chaplinia kun taas kuuluisa loppukohtaus on edelleen kaikkien aikojen koskettavin koko leffahistoriassa (Yes, I can see now.). Nuo kaksi kohtausta ovatkin oivia esimerkkiä kuvaamaan elokuvaa, joka on hykerryttävän hauska mutta äärimmäisen koskettava.