Kaikki joukkueet pelaavat kaksi kertaa toisiaan vastaan ja sen lisäksi neljä lohkonsa omia joukkueita vastaan.
Jos nyt oikein ymmärsin, niin yhteensä tulee 6 ottelua oman lohkon porukoita vastaan. Tällöin ottelumääräksi tulisi 6*6+7*2=50. Vaikea nähdä 10 ottelun pudotusta nykyiseen.
Tällaisella lohkojaolla toivoisin syntyväksi lisää rakkaita vihollisia (ottelumäärien vuoksi), ja sitä kautta lisää yleisötuloja.
Jokerit ja HIFK ovat tällä kaudella kohdanneet 7 kertaa ja ainakin yleisön reaktio on ollut pääsääntöisesti tätä vastaan. Samoin esimerkiksi Bluesia vastaan otteluita tulisi vain yksi nykyistä enemmän, eikä ainakaan nykyisellä viidellä matsilla Bluesin kohtaaminen tunnu oikein miltään.
Vähän jäi myös arveluttamaan tuo jako... Pohjoinen-etelä jaolla raja pitäisi olla jossakin Hämeenlinnan tietämillä jotta joukkuemäärä saataisiin tasoihin. Mitenköhän paljon juuri rajan tuntumassa olevia joukkueita korpeisi matkakulujen selvä kohoaminen Kuopion ja Oulun takia? Itä-länsi suunnassa Helsinki olisi melko tarkasti rajaviiva, länsipuolelta löytyy Ässät, Lukko, TPS, Blues, HPk, Ilves ja Tappara nopeasti katsottuna. Tuntuisi kohtuullisen älyttömältä luottaa tuollaiseen maantieteelliseen jakoon; Helsingin ja Espoon kannalta olisi kohtuullisen oleellista pelata samassa lohkossa. Toki Kärppien avulla Blues voitaisiin saada itälohkoon, mutta enpä näkisi tuotakaan kauhean pitkäjänteisenä: tällöin taas rajajoukkueille matkakustannukset voisivat olla kohtuullisen vittumaisia.
Sitä paitsi tuo sarjajärjestelmä ei pahemmin tue karsintoja. Jos nyt esimerkiksi Ässät tippuisi Jokipojille, itä-länsi kärsisi samoin tein tasapainon heilahtaessa melko rajusti. Taas vituttaisi rajajoukkueita ja samalla tuo mainitsemasi "rakkaiden vihollisten" ryhmä ei pysyisi kovinkaan tasaisena rajajoukkueille. Vastaava ilmiö olisi esimerkiksi Rokin tiputtaessa Jokerit.
Jos pitäisi fantasioida, niin itse oma toiveeni olisi
* 12+12 joukkueen sarjat, jokainen joukkue SM-liigan alaisuudessa. Tällöin esimerkiksi TV-sopimus voitaisiin tehdä koskemaan molempia sarjoja, välttää lisenssilunastukset ja vastaavat. Tämä taas mahdollistaisi pienemmät taloudelliset erot sarjojen välillä ja tätä kautta tukisi nousua ja tippumista.
* Kuusinkertainen sarja molempiin. Tällöin jokaisen joukkueen minimipelimääräksi tulisi 66. Säälipleijarit voidaan unohtaa, 8 parasta ylemmän sarjatason joukkuetta pleijareihin (paras 7:stä) ja 4 huonointa karsimaan neljän alemman sarjatason parhaan kanssa, kohdaten kaksi kertaa jokaisen. Tällöin ylemmän sarjan heikoimmat joukkueet pelaisivat 66+7*2=80 ottelua ja finaalijoukkueet maksimissaan 66+7+7+7=87. Nykyisellään säälipleijarit mukaan lukien joukkue voi pelata 60+3+7+7+7=84 ottelua. Ero ei siis olisi valtava.
* Jos karsintasarjassa ei selviä nousijat/säilyjät pisteiden perusteella, mieluiten pelattaisiin uusintaottelu paremman maalieron omaavan joukkueen kotikentällä kuin lähdettäisiin vertailemaan maalieroa. Tällöin maaliero ei olisi täysin hyödytön, mutta yksikään joukkue ei saisi liian suurta eroa kohdatessaan esimerkiksi päätöskierroksella jo mahdollisuutensa menettäneen tai paikkansa lunastaneen joukkueen.
* Joukkueille ottelutapahtuman järjestyksestä (lipputulot, jne.) saadut tulot omaan käyttöön ja "pleijaripotit" ja muut tasailut voidaan unohtaa. Tämä kannustaisi joukkueita omistamaan hallinsa, koska isoista halleista saisi nykyistä enemmän tuloja itselleen.
* Jos joku joukkue ei pysty pysymään pystyssä (ajautuu esimerkiksi konkurssiin), sarjaa jatketaan 12+11 jaolla siihen asti, kunnes amatöörisarjoista mukaan ilmoittautuu lisenssin ostoon pystyvä joukkue, jonka talous on kunnossa ja jonka urheilullinen kyky menestyä mitataan tasonmittauksissa alemman sarjatason viimeisiä joukkueita vastaan. Tällöin ei muodostu pakkoa kituttaa mukana taloudellisesti repaleisia joukkueta ja sarjaa ei tarvitse typistää pidemmäksi aikaa. Lähtökohtaisesti sarjaan tuleva joukkue voisi pelata vaikka kaksinkertaisen sarjan kolmen alemman sarjatason viimeisimmän joukkueen kanssa, vaatimuksena sijoittua vähintään kolmanneksi. Tällöin uuden joukkueen kyky paikata vanhaa saataisiin todettua ilman, että tältä odotettaisiin valmistautumisaikaan ja -kykyyn nähden ylisuuria asioita.
* Toinen vaihtoehto voisi olla nuorten maajoukkueen kokoamisen vakituisemmaksi ryhmäksi alemmalle sarjatasolle. Vastaavaa toimintaa on hiukan esimerkiksi Slovakiassa, jossa hiukan vastaavalla konseptilla toimiva porukka on osallistumassa (tai yrittämässä osallistua) Venäjän kovatasoisempaan sarjaan.
* Sopimuksen omaavien pelaajien siirto sarjatasojen välillä vaatisi liigan juryn hyväksynnän tai ennalta sovittujen siirtokorvausten maksamista. Tällöin loukkaantumisista kärsivä joukkue voisi lainata toiselta joukkueelta pelaajia mukaansa, mutta selkeät farmikuviot voitaisiin eliminoida.
* Tietyn minimipalkan yli tienaavia pelaajia olisi mahdollista myydä toisiin joukkueisiin NHL:n tyyliin. Minimipalkka sen takia, että NHL:n minimipalkan sijaan meillä on mukana käytännössä ilmaiseksi pelaavia junnuja. Samoin pelaaja tiedostaisi helpommin palkan ja vaadittujen esitysten välisen yhteyden. Siirrot hyväksytettäisiin jonkun kolmannen seuran valittaessa sarjan juryssa, aivan kuten lainasopimuksetkin. Tämänkin tarkoituksena olisi estää räikeimmät tapaukset, mutta samalla pitää treidauskäytäntö mahdollisimman selkeänä: tämän takia vain valituksesta voitaisiin tarkistaa kauppa. Tässäkin tapauksessa todistusvelvollisuus olisi valittajalla ja juryn tarkoituksena olisi vain päättää oikeuttavatko todisteet kaupan estämisen.
* Koska varsinkin treidauksessa on helvetin vaikea sanoa aluksi onko kauppa tasapainossa vai ei, pitäisi juryn muodostua asiansa osaavista henkilöistä. Mukana voisi olla esimerkiksi muutama pelaajayhdistyksen edustaja, sarjan puheenjohtaja ja taloudesta vastaava henkilö. Tällä tavoin varmistettaisiin se, että siirtoja ei arvioitaisi pelkästään pelaajien tämän hetkisten statsien tai palkan puolesta.
