Japanilla oli vuoden 1988 Thayer Tutt Trophya ennen hyvin murheelliset ajatukset valloillaan. Se oli pelannut ja hävinnyt myös erikoisestikin Ranskalle Olympiakarsintapaikkansa. Japani oli ensin hävinnyt normaalisti 3-7 ja sitten voittanut sen 3-1, mutta Olympiakarsinnassa ei pelattu kuitenkaan alun perin aiottua kolmatta ottelua karsinnan katkaisuotteluna vaan olympiapaikka ratkaistiin maalierojen perusteella ja niitähän Ranskalla oli enemmän joten se pääsi Talviolympialaisiin 1988 ja Japani ei.
Japani oli kärsinyt Olympiakarsinnassa myös siitä, että sillä ei ollut parhaimpia pelaajiaan käytettävissä ja lisäksi Japanin paras maalivahti Katsunori Hirano oli loukkaantunut ja niin ikään myös Takeshi Iwamotokin.
Siten vielä ensimmäisen Olympiakarsinnan ottelun aikaan Japanilla oli torjumassa maan Pääsarjan paras maalivahti ja tuloksena siitä oli sitten katastrofi joka olisi voinut olla suurempikin. Sittemmin Iwamoto ehti sentään toiseen otteluun, mutta ei kuitenkaan Hirano. Ja se ratkaisi kaiken. Siten Japani palasi vuoden 1987 C-sarjan voittajana Thayer Tutt Trophyyn pelaamaan muiden Talviolympialaisiin pääsemättömien maiden kanssa viimeistä kertaa. Japani oli nousemassa luonnollisesti toki sentään edes B-sarjaan vuodeksi 1989.
Japani oli edelleen joukkueena kuitenkin jääkiekon kansainvälisellä mittapuulla ainakin B-sarjaan kuulunut ja kuuluva maa. Japanilla oli kuitenkin omat ongelmansa ja mikäli Japani todella olisi päässyt Calgaryyn 1988 niin sillä olisi ollut Ranskan tapaan todennäköisesti hyvinkin vaikeaa joskin parhaimmalla mahdollisella miehistöllään juurikin masentuneet Jääkarhut eli Norjan Japani olisi hyvinkin voinut voittaa ja ehkä jonkun muunkin huonosti pelanneen maan, mutta toisaalta 11:sta sijan paremmalla puolella Japania olisi ollut hyvin hankala nähdä Talviolympialaisissa vuonna 1988.
Lisäksi Japani olisi todennäköisesti jonkun yksittäisen ottelun Ranskan tapaan voinut pelata Calgaryssa 1988 erinomaisenkin hyvin taitotasoon nähden, mutta silti se ei olisi kyennyt säilyttämään tasoaan. Japanin osalta maan jääkiekkoilijoiden tapa tehdä työtään oli varsin omaperäinen, mutta samalla valmennuksella oli vastaavasti omat ongelmansa saada tehokkaasti kaikkea irti pelaajista.
Puolustus Japanilla ei jääkiekossa taitotason erot huomioon ottaen ollut yleensä mitenkään huono, mutta silti välillä maalivahdit Katsunori Hirano ja Takeshi Iwamoto olivat varsin ylityöllistettyjä työssään. Hirveästi mokailuja eivät niin puolustus tai maalivahditkaan saaneet tehdä mikäli Japani todella halusi olla huippumaa jääkiekossa. Lupaavia hyökkääjiäkin maalla oli ja Norio Suzuki oli kiistämätön nopeuspelaaja vertaansa vailla joukkueessa. Kaze no Supiido näin sanoakseni kehuiksi...
Valitettavasti Suzukia ei ollut saatavilla elintärkeisiin Ranskaa vastaan pelattuihin karsintaotteluihin ja sekin näkyi. Japanilla oli muihin Aasian jääkiekkomaajoukkueisiin nähden paras tekniikka ja taitotaso, mutta loukkaantumisherkkyys ja yleensäkin kokoluokan pelaajisto oli Japanilla Kiinaan ja Pohjois-Koreaan verrattuna välillä suhteellisessa kestävyydessä mitaten yleistä ensimainitun osalta ja vaatimatonta muutoin kokoluokan arviota ajatellen.
Mitään todella varmoja tuuraajia ei loukkaantumisten varalle aina löytynyt ja missään nimessä joukkueeseen ei Thayer Tutt Trophyn kaltaiseen turnaukseen haluttu myöskään Nippon All-Starsin eli B-maajoukkueen pelaajia. Ainoa pelko Japanin pelaajistossa oli väistämätön huippupelaajapolven vanhentuminen ja kiistämättömien uusien johtopelaajien löytyminen vaikka keski-ikä joukkueella oli menettelevän hyvä vielä ainakin vuonna 1988.
Japanin jääkiekkokulttuurissa tietynlainen huvittava perusongelma ainakin huippumaiden osalta A-sarjan mittakaavaa käyttäen oli myös se, että Japanin jääkiekon pelaajatuotanto oli hyvin kapeaa todellisten huippupelaajien osalta ja se tuotti pikemminkin kokonaisia kentällisiä pelaajia joiden tuotemerkki tuntui olevan tasainen puurtaminen hyvässä pelihengessä eikä siten saatu tarvittavia ratkaisijoita tasoilleen. Siten yksikin joukkueeseen lisämiehenä tullut huippupelaaja oli Japanille tervetullut kuten esimerkiksi Thayer Tutt Trophyyn saapunut Atsuo Kudo.
Japanilla alkoi kuitenkin olla aikaisempiin vuosikymmeniin nähden uutta kunnianhimoa jääkiekossa 1980-luvun lopulla ja vuoden 1988 aikana se aloittikin lyhytaikaisen todellisen huippunousun joka päättyi valitettavasti jo niinkin aikaisin kuin vuonna 1992 ja silloinkin Japanin osalta tavallaan väärä joukkue nousi MM-kisojen A-sarjaan eli silloinen Nuorten Maajoukkue alle 20-vuotiaiden osalta. Japanilla oli kuitenkin huonona pelipäivänä taipumusta joko luovuttaa pelinsä tai muuten vain leipääntyä.
Välillä Japanin terävä pelityyli toi tosin mieleen monia 1-Divisioonan tai SM-Liigan pelijoukkueita kuten Lukon, HPK:n, HIFK:n tai Jokerit eräänlaisina köyhän miehen versioina. Tosin vain välillä ja monta astetta tietenkin hitaampina 1980-luvun lopun jääkiekon pelityylejä arvioiden.
Japanilla oli toki myös hyvät puolensakin jääkiekossa. Vuonna 1988 Japanin omat aseet sen maajoukkueessa oli äärimmäisen hyvä kyky laukoa kiekkoa keskittyneesti ja tarkasti, loistavaa laukausten vetovoimaa joiltakin pelaajilta kuten Toshiyuki Sakailta, yksittäisistä muista pelaajista ainakin Atsuo Kudo oli loistava voittamaan aloituksia niin kulmasta kuin keskialueeltakin, Kunio Takagi hallitsi kenttää kokonaisesti tekniikkapelaajana ja Norio Suzuki olikin sitten joukkueen virallinen nopeuspelaaja vertaansa vailla kuten jo aiemminkin keroin.
Ainoa muu huono puoli oli sitten välillä oleva uskomaton ailahtelevuus ja tason heittelehdintä silloin kuin sitä ei olisi tarvittu ja muutamaan aiempaan vuoteen nähden joillakin yksittäisillä pelaajilla alkoi olla joukkueessa hieman hitaampi yleisolemus kuin aikaisempina vuosina.
Japani oli kuitenkin maajoukkue vertaansa vailla B-sarjan jääkiekossa 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa juurikin viihdyttävyytensä, maalintekotaitonsa, puolustuksensa, aloitusten lisäksi myös muissakin erikoistilanteissa niin ylivoimalla kuin alivoimallakin ja lopulta tietenkin uskomattoman nopeuspelaamisensa johdosta mihin oli vaikea lähes minkään paitsi A-sarjassa pelaavan maan yltää ja välillä heilläkin olisi ollut hämmästeltävää. Ja mikäli Japani joinakin päivinä oli satunnaisesti hidas reagoimaan muuttuviin olosuhteisiin niin siinäkin tapauksessa pelaajien sisukkuus toi takaisin moninkertaisesti sen mitä Japani muutoin menetti jääkiekossa. Tehokkuus joukkueella oli siis suurta.
Japanin osalta yksi heikkous vielä kuitenkin oli eli se oli jossain määrin turhankin riippuvainen pelkästä nopeudestakin sillä jo keskitason kiekkoilijalla ominaisuudet heikkenivät selvästi nopeustaidon ja teknisen kiekonkäsittelyn taidoissa ja puhumattakaan sitten varsinaisista joukkueen isokokoisista kiekkoilijoista.
Japanin osalta 1988 Thayer Tutt Trophy oli alustavasti siis näytönpaikka koska sen piti Virallisena Olympiakarsijana näyttää muidenkin maiden suuntaa ja ennen kaikkea osoittaa myös muidenkin maiden kuin vain A-sarjan maiden kuulumista Talviolympialaisiin. Japani enimmäkseen onnistuikin tässä hyvin, mutta harvat epäonnistumiset olivat myös karmeitakin.
Seuraavassa viestissä kirjoitan enemmän Japanin tapahtumia Thayer Tutt Trophyn osalta vuodelta 1988.
Japani oli kärsinyt Olympiakarsinnassa myös siitä, että sillä ei ollut parhaimpia pelaajiaan käytettävissä ja lisäksi Japanin paras maalivahti Katsunori Hirano oli loukkaantunut ja niin ikään myös Takeshi Iwamotokin.
Siten vielä ensimmäisen Olympiakarsinnan ottelun aikaan Japanilla oli torjumassa maan Pääsarjan paras maalivahti ja tuloksena siitä oli sitten katastrofi joka olisi voinut olla suurempikin. Sittemmin Iwamoto ehti sentään toiseen otteluun, mutta ei kuitenkaan Hirano. Ja se ratkaisi kaiken. Siten Japani palasi vuoden 1987 C-sarjan voittajana Thayer Tutt Trophyyn pelaamaan muiden Talviolympialaisiin pääsemättömien maiden kanssa viimeistä kertaa. Japani oli nousemassa luonnollisesti toki sentään edes B-sarjaan vuodeksi 1989.
Japani oli edelleen joukkueena kuitenkin jääkiekon kansainvälisellä mittapuulla ainakin B-sarjaan kuulunut ja kuuluva maa. Japanilla oli kuitenkin omat ongelmansa ja mikäli Japani todella olisi päässyt Calgaryyn 1988 niin sillä olisi ollut Ranskan tapaan todennäköisesti hyvinkin vaikeaa joskin parhaimmalla mahdollisella miehistöllään juurikin masentuneet Jääkarhut eli Norjan Japani olisi hyvinkin voinut voittaa ja ehkä jonkun muunkin huonosti pelanneen maan, mutta toisaalta 11:sta sijan paremmalla puolella Japania olisi ollut hyvin hankala nähdä Talviolympialaisissa vuonna 1988.
Lisäksi Japani olisi todennäköisesti jonkun yksittäisen ottelun Ranskan tapaan voinut pelata Calgaryssa 1988 erinomaisenkin hyvin taitotasoon nähden, mutta silti se ei olisi kyennyt säilyttämään tasoaan. Japanin osalta maan jääkiekkoilijoiden tapa tehdä työtään oli varsin omaperäinen, mutta samalla valmennuksella oli vastaavasti omat ongelmansa saada tehokkaasti kaikkea irti pelaajista.
Puolustus Japanilla ei jääkiekossa taitotason erot huomioon ottaen ollut yleensä mitenkään huono, mutta silti välillä maalivahdit Katsunori Hirano ja Takeshi Iwamoto olivat varsin ylityöllistettyjä työssään. Hirveästi mokailuja eivät niin puolustus tai maalivahditkaan saaneet tehdä mikäli Japani todella halusi olla huippumaa jääkiekossa. Lupaavia hyökkääjiäkin maalla oli ja Norio Suzuki oli kiistämätön nopeuspelaaja vertaansa vailla joukkueessa. Kaze no Supiido näin sanoakseni kehuiksi...
Valitettavasti Suzukia ei ollut saatavilla elintärkeisiin Ranskaa vastaan pelattuihin karsintaotteluihin ja sekin näkyi. Japanilla oli muihin Aasian jääkiekkomaajoukkueisiin nähden paras tekniikka ja taitotaso, mutta loukkaantumisherkkyys ja yleensäkin kokoluokan pelaajisto oli Japanilla Kiinaan ja Pohjois-Koreaan verrattuna välillä suhteellisessa kestävyydessä mitaten yleistä ensimainitun osalta ja vaatimatonta muutoin kokoluokan arviota ajatellen.
Mitään todella varmoja tuuraajia ei loukkaantumisten varalle aina löytynyt ja missään nimessä joukkueeseen ei Thayer Tutt Trophyn kaltaiseen turnaukseen haluttu myöskään Nippon All-Starsin eli B-maajoukkueen pelaajia. Ainoa pelko Japanin pelaajistossa oli väistämätön huippupelaajapolven vanhentuminen ja kiistämättömien uusien johtopelaajien löytyminen vaikka keski-ikä joukkueella oli menettelevän hyvä vielä ainakin vuonna 1988.
Japanin jääkiekkokulttuurissa tietynlainen huvittava perusongelma ainakin huippumaiden osalta A-sarjan mittakaavaa käyttäen oli myös se, että Japanin jääkiekon pelaajatuotanto oli hyvin kapeaa todellisten huippupelaajien osalta ja se tuotti pikemminkin kokonaisia kentällisiä pelaajia joiden tuotemerkki tuntui olevan tasainen puurtaminen hyvässä pelihengessä eikä siten saatu tarvittavia ratkaisijoita tasoilleen. Siten yksikin joukkueeseen lisämiehenä tullut huippupelaaja oli Japanille tervetullut kuten esimerkiksi Thayer Tutt Trophyyn saapunut Atsuo Kudo.
Japanilla alkoi kuitenkin olla aikaisempiin vuosikymmeniin nähden uutta kunnianhimoa jääkiekossa 1980-luvun lopulla ja vuoden 1988 aikana se aloittikin lyhytaikaisen todellisen huippunousun joka päättyi valitettavasti jo niinkin aikaisin kuin vuonna 1992 ja silloinkin Japanin osalta tavallaan väärä joukkue nousi MM-kisojen A-sarjaan eli silloinen Nuorten Maajoukkue alle 20-vuotiaiden osalta. Japanilla oli kuitenkin huonona pelipäivänä taipumusta joko luovuttaa pelinsä tai muuten vain leipääntyä.
Välillä Japanin terävä pelityyli toi tosin mieleen monia 1-Divisioonan tai SM-Liigan pelijoukkueita kuten Lukon, HPK:n, HIFK:n tai Jokerit eräänlaisina köyhän miehen versioina. Tosin vain välillä ja monta astetta tietenkin hitaampina 1980-luvun lopun jääkiekon pelityylejä arvioiden.
Japanilla oli toki myös hyvät puolensakin jääkiekossa. Vuonna 1988 Japanin omat aseet sen maajoukkueessa oli äärimmäisen hyvä kyky laukoa kiekkoa keskittyneesti ja tarkasti, loistavaa laukausten vetovoimaa joiltakin pelaajilta kuten Toshiyuki Sakailta, yksittäisistä muista pelaajista ainakin Atsuo Kudo oli loistava voittamaan aloituksia niin kulmasta kuin keskialueeltakin, Kunio Takagi hallitsi kenttää kokonaisesti tekniikkapelaajana ja Norio Suzuki olikin sitten joukkueen virallinen nopeuspelaaja vertaansa vailla kuten jo aiemminkin keroin.
Ainoa muu huono puoli oli sitten välillä oleva uskomaton ailahtelevuus ja tason heittelehdintä silloin kuin sitä ei olisi tarvittu ja muutamaan aiempaan vuoteen nähden joillakin yksittäisillä pelaajilla alkoi olla joukkueessa hieman hitaampi yleisolemus kuin aikaisempina vuosina.
Japani oli kuitenkin maajoukkue vertaansa vailla B-sarjan jääkiekossa 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa juurikin viihdyttävyytensä, maalintekotaitonsa, puolustuksensa, aloitusten lisäksi myös muissakin erikoistilanteissa niin ylivoimalla kuin alivoimallakin ja lopulta tietenkin uskomattoman nopeuspelaamisensa johdosta mihin oli vaikea lähes minkään paitsi A-sarjassa pelaavan maan yltää ja välillä heilläkin olisi ollut hämmästeltävää. Ja mikäli Japani joinakin päivinä oli satunnaisesti hidas reagoimaan muuttuviin olosuhteisiin niin siinäkin tapauksessa pelaajien sisukkuus toi takaisin moninkertaisesti sen mitä Japani muutoin menetti jääkiekossa. Tehokkuus joukkueella oli siis suurta.
Japanin osalta yksi heikkous vielä kuitenkin oli eli se oli jossain määrin turhankin riippuvainen pelkästä nopeudestakin sillä jo keskitason kiekkoilijalla ominaisuudet heikkenivät selvästi nopeustaidon ja teknisen kiekonkäsittelyn taidoissa ja puhumattakaan sitten varsinaisista joukkueen isokokoisista kiekkoilijoista.
Japanin osalta 1988 Thayer Tutt Trophy oli alustavasti siis näytönpaikka koska sen piti Virallisena Olympiakarsijana näyttää muidenkin maiden suuntaa ja ennen kaikkea osoittaa myös muidenkin maiden kuin vain A-sarjan maiden kuulumista Talviolympialaisiin. Japani enimmäkseen onnistuikin tässä hyvin, mutta harvat epäonnistumiset olivat myös karmeitakin.
Seuraavassa viestissä kirjoitan enemmän Japanin tapahtumia Thayer Tutt Trophyn osalta vuodelta 1988.