MiracleFromEast
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- SaiPa
Bandiera oli kyllä Bon Joviin aivan väärä mies alun perinkin. Southside Johnnyn bändissä ukko oli aikoinaan saatanan kova perusrock-rappaaja, jonka soittotyyliin Chuck Berry -henkiset yksinkertaisemmat soolot istuivat kuin viiden metrin halko vanhaan mummoon, mutta Jovissa ne muutaman nuotin bendaukset överillä tremolo-efektillä höystettynä aiheuttivat lähes poikkeuksetta järkyttävää myötähäpeää.
Ja tottahan se tosiaan on, että Jonin ääni on nykyään siinä kunnossa, ettei puheensakaan kuulosta enää normaalilta, ja "laulaessa" ulos tulee lähinnä onnetonta pihinää ja hönkimistä vailla minkäänlaista vireen tai rytmin häivääkään. Viime kesänä äijän huhuttiin käyneen äänihuulileikkauksessa, mutta ainakin loppuvuodesta someen ilmestyneiden muutaman videotervehdyksen perusteella JBJ kuulostaa nyt vielä epäterveemmältä kuin viime keväänä, kun kunnollista puheääntäkään ei meinaa enää irrota.
Tässä asiassa syitä ja seurauksia pitää kuitenkin lähteä tutkimaan jo viime vuosituhannen puolelta. Jonhan aloitti julkisesti tupakoinnin vuonna 1994 Moonlight and Valentino -leffan kuvaustauoilla, koska tunsi olonsa pitkästyneeksi. These Days -kiertueella minkäänlaisia ääniongelmia ei vielä ollut, mutta Destination Anywhere -levyn ilmestymisen aikoihin äijän ääneen alkoi tulla ihmeellinen aiempaa "tukkoisempi" sävy, joka ei sinällään vaikuttanut äänialaan, mutta muutti perussoundia huomattavasti ohuemmaksi ja nasaalimmaksi - ikään kuin Jonilla olisi ollut koko ajan lievä flunssa päällä.
Crush-levyllä Jonin ääni on yleisesti ottaen edelleen kunnossa, mutta miehen ylärekisteri on ohentunut entisestään, ja ysärilevyjen puhtaiden korkeiden äänien sijaan suurin osa levyn ylä-äänistä on vedetty raspilla, kenties heikentyneen perussoundin peittämiseksi (Save The World -biisin lopussa kuullaan viimeistä kertaa studio-olosuhteissa Jonin tavaramerkiksi noussut pitkä korkea nuotti, joka kuitenkin kuulostaa huomattavasti vaivalloisemmalta kuin ysärin parhaina päivinä). Levyn julkaisua seuranneella kiertueella Jon alkoi järjestelmällisesti laulaa nenäänsä myös keskirekisterissä, ylä-äänet muuttuivat kesän 2001 viimeisiin stadikkakeikkoihin mennessä entistä enemmän huutamiseksi kuin laulamiseksi, ja Bounce-levyllä biisitkin muuttuivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta aiempaa helpommin laulettaviksi.
Bounce-kiertueen alettua keväällä 2003 Jon alkoi käytännössä heti kärsiä ylärekisterinsä etenevästä heikkenemisestä ja joutui harventamaan mm. Alwaysin esittämistä noin yhteen keikkaan kuukaudessa. Kesän Euroopan-kiertueella ääni sitten räjähtikin tuon ajan mittapuulla varsin pahasti ja loppuvuodesta -03 ilmestynyt This Left Feels Right baritoni-asteikolle viritettyine vanhojen hittien versiointeineen olikin selkeä indikaattori siitä, että Jon itse tiedosti menettäneensä merkittävän osan äänialastaan.
Vuosina 2005-06 (lähes yksinomaan helppoja biisejä sisältäneen) Have A Nice Day -levyn ja sitä seuranneen kiertueen aikana Jonin ääniala jatkoi edelliskiertueen mukaista temppuilua; välillä mies pystyi vetämään Keep The Faithin tai These Daysin ilman isompia ongelmia, mutta yleensä ei. Kyseisellä rundilla bändi myös veti Bed Of Rosesista ja Alwaysistä ainoastaan noita em. This Left Feels Right -levyn versioita Jonin säästellessä ääntään setin muihin korkealta laulettavaksi tarkoitettuihin täkyihin.
Vuonna 2007 tapahtui jotain ihmeellistä. Yhtäkkiä Jon tuntui saaneen helvetinmoisen itsevarmuusbuustin ja ylsi jälleen suurimpaan osaan vanhojen hittien ylimmistäkin nuoteista, jopa Livin' On A Prayerin sooloa edeltävää korkeaa "liiviin' oon a praaayyyeeer" -kohtaa myöten. Itseluottamuksen kasvaessa settiin alettiin vuoden 2008 puolella palauttaa pikkuhiljaa vanhoja vaikeita biisejä, kuten Damned, Hey God, This Ain't A Love Song, I Believe ja lopulta myös alkuperäiset versiot Alwaysistä ja Bed Of Rosesista. Sama linja jatkui vuosina 2010-11 The Circle/Greatest Hits -kiertueella, jolla rotaatioon palautettiin Get Readyä (soitettu edellisen kerran 1989), Let It Rockia (soitettu edellisen kerran 1991) ja Something To Believe Iniä (soitettu edellisen kerran 2003) myöten likipitäen kaikki loputkin vanhat livesuosikit, joiden esittämisestä Jon oli aikoinaan luopunut erinäisistä mm. äänellisistä syistä.
Vuonna 2013 Jon tuntui aloittaneen Because We Can -kiertueen ilman sen suurempia äänenavauksia ja korkeat äänet tuottivat jälleen pitkästä aikaa hankaluuksia. Richien lähdön jälkeen kiertueen settilistoihin ilmestyi jälleen suuri osa edelliskiertueiden äänellisesti vaativista herkuista, mutta tällä kertaa ne eivät enää sopineetkaan Jonin äänelle. Tämä väkisin yrittäminen ilta toisensa jälkeen kostautui lopulta siten, että äijä räjäytti jälleen äänensä tuhannen paskaksi eikä ole sen koommin toipunut, vaikkakin vuosina 2017-18 muutamilla This House Is Not For Sale -rundin keikoilla koettiin rohkaisevia hetkiä miehen yltäessä ajoittain jälleen korkeampiin nuotteihin (toki lähinnä huutamalla kuin henkensä hädässä). Vuoden 2021 lopulla sairastettu, lievänä mainostettu korona keuhko-oireineen lienee ollut pitkäaikaiselle ketjupolttajalle viimeinen niitti, ainakin viime vuoden kiertueen videoista päätellen - en usko, että mies toipuu minkäänlaiseen siedettävään laulukuntoon enää koskaan, edes studiotekniikan avustuksella.
Viimeksi muokattu:
