Vanhapuuma
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- JYPinkylä, Suomen maajoukkueet, IF Gnistan
Pitää vielä Pink Floydista sanoa, että olisi pitänyt ehkä jäädä silti listalta pois. The Wall oli minullekin pitkään vähän "käsittämätön" mestariteos, mutta itse asiassa, kun sitten kuuntelin sitä toissa kesänä uudestaan, se soi melkein koko ajan autossa ja nappikuulokkeista. Vähän liikaa tosin niitä ihme medley-rämpytyksiä, mutta itse biisit oikeastaan aika hemmetin hyviä. En ole yltiö Syd Barrett-fani, mutta kyllähän noi alkuaikojen levyt oli kovaa kamaa. Ja myöhemmin sitten Obscured by Clouds ja Atomheart Mother ovat tiukkoja, nyt on menossa Wish You Were Here ja Animals-kausi. Kyllä ne sieltä, ja vähitellen.
Mutta lueskelin uudestaan tätä ketjua läpi, ja pakko vielä jatkaa, koska tämä on aika hauska aihe tosiaan!
Eli David Bowie. Tuplalevy hittejä on todella tiukkaa kamaa melkein alusta loppuun, mutta yksittäisiä levyjä siitä sankasta joukosta kun kuuntelee, niin voivoi. Esimerkkinä par excellence "Heroes", nimikkobiisi aivan huippuhitti ja yksi tiukimmista, mutta muu levy jopa täyttä kuraa. Tähän Berlin-eraan muutenkin pätee sama.
Rush. En ole käsittänyt kulttiarvoa, mutta olen vieläkin valmis antamaan mahdollisuuden. Ehkä kuunnellut liian vähän, se on mahdollista. Soundit liian kasaria, joku siinä tökkii. Neil Pearth kieltämättä huippurumpali, ja minä tykkään niistä lehmänkellokilkatuksistakin.
Neil Young kuuluu kyllä - tavallaan - musamakuuni, mutta jotenkin en jaksa oikein kuunnella samaa nasaalihkoa ääntä kovinkaan pitkään. CSNY:n Déjà Vu aivan käsittämättömän kova levy ja tuskin Youngista huolimatta, pikemminkin päin vastoin. Kuuntelen kyllä, mutta vähän ehkä jäänyt pieneksi mysteeriksi - edelleen.