Aa, tällainen ketju. Enkä ole kirjoittanut tähän mitään? Outoa.
Mulle ensimmäisenä ketjun otsikosta tulee mieleen Queen. Periaatteessa kyseessä on yhtye, josta minun pitäisi tykätä. 70-luvulta ponnistavaa kitarapohjaista rockia alkujaan, sittemmin kokeilevampaa tavaraa genrerajoista piittaamatta. Taitavasti soitettua ja laulettua. Kaikki palikat periaatteessa kohdallaan. Silti ei vaan sytytä, miksi? Mietitään.
- Biisit. Onhan niillä hittejä, mutta oikeasti hyvät biisit on aika vähissä. Ja olen kyllä kuunnellut koko tuotannon läpi, kun yrittämällä yritin etsiä syitä pitää tästä monien rakastamasta orkesterista. Aika moni albumi oli sitäpaitsi hätäisesti kasatun oloinen. Hitti kärkeen ja perään 35 minuuttia huttua.
- Nimimerkki Freddie Mercuryn lauluääni. Monet pitävät ja arvostavat, mutta minulle herran äänenväri aiheuttaa samoja tuntemuksia kuin haarukka, joka raapii lautasen pohjaa. Yliammuttu camp-tyyppinen oopperakailotus ei ole minun makuuni.
- Monipuolisuus. Usein hyve, mutta Queenin tapauksessa hahmottomuus ja oman identiteetin puute kääntyy jo itseään vastaan. Kun kokeilee koko ajan kaikkea, ei oikein voi keskittyä kunnolla mihinkään. Adhd-bändien kuningatar.
- Julkisuuskuva. Minusta rockbändillä pitää olla tietty asenne, ja siihen ei kuulu Charlesien ja Eltonien kanssa kaulailu tuhansilla kekkereillä, päärien nuoleskelu ja muu keikarointi. Lemmyä ei noissa nähty, ja siksipä esimerkiksi hän on arvoasteikossani hitusen Freddietä korkeammalla. Mutta niin se taitaa olla, että lähes jokaisessa britissä elää sisäsyntyisenä tuo kuninkaallisille nöyristely. Niin ne kesyttivät Jaggerin ja McCartneynkin, sir-arvonimellä. Lennonia eivät, se lähti Amerikkaan ammuttavaksi. Eivätkä Keithiä, joka on usein sanonut että nuo ”kunnianosoitukset” saa survoa haitariin, ja joka piikittelee Mickiä edelleen tittelistä. Enkä usko että kateuttaan.