Apulanta on ollut lempibändini teiniajoista lähtien. Yhtyeen kaikki aikakaudet eivät kuitenkaan uppoa minuun. Niistä vanhoista kolmen soinnun punk-rähinöistä tai Attackin teinipopista en niin välitä (vaikka onhan noissakin hetkensä), kun taas AKKM:llä alkoi olla jo vähän itua, vaikka se turhan tasapaksu kokonaisuus olikin. Kultaisin kulta-aika sijoittui karkeasti arvioituna vuosille 2000–2007, mutta Kuutio ja etenkin KKP olivat myös oikein kelpo tavaraa. Vuoden 2012 jälkeen bändin musan taso on kuitenkin romahtanut – ehkäpä Tonin henk.koht. elämän käänteet selittävät, miksi rappeutumisprosessi alkoi juuri tuolloin. Kusituto-albumi ja sitä edeltäneet (Poltettu karma, Mä nauran tälle) ja seuranneet (etenkin Elämänpelko, Tivoli, Toinen jumala) biisit ovat olleet enimmääkseen yhdentekeviä niin melodisesti kuin etenkin lyyrisesti. Ikävä sanoa näin, mutta uskoakseni perheellistyminen on turmellut Tonin sanoittajantaidot tai ainakin heikentänyt niitä roimasti. Aiemminhan hänellä oli kertomansa mukaan tapana repiä sanoitusideansa eroista, mielenterveysongelmista ja muista henkilökohtaisen elämänsä ongelmista. Nyt kun asiat ovat tiettävästi hyvin, hänellä ei tunnu olevan mitään sanottavaa, vaan lyriikat koostuvat peräkanaa sijoitetuista sivistyssanoista tai muusta yhdentekevästä jorinasta, josta on turha haaveillakaan löytävänsä mitään syvempiä merkityksiä. Make Nu Metal Great Again -EP:n biiseistä tykkäsin kyllä musiikillisesti ja Kusitutolta Loppunäytös oli hieno sävellys, mutta noidenkin kipaleiden lyriikat edustivat valitettavasti sitä samaa höttöä kuin uusi Apis ylipäätään. Poikkeuksena mainittakoon Kusitutolta Sun pitäis luovuttaa, Sun kohdalla ja Valot pimeyksien reunoilla sekä sen jälkeiseltä ajalta ainakin 60 uutta ongelmaa. Nuo ovat ihan kelpo asiaa kaiken kaikkiaan, eli sanoitukset toimivat myös.
Tuohon nähden en odottanut uutta Sielun kaltainen tuote -levyä mitenkään innosta syyhyten, mutta varovaisen kiinnostuneena kuitenkin. Fiilikset tosin lörähtivät maan poveen kuultuani pari päivää ennen platan ilmestymistä, että eihän sillä olisikaan kuin neljä uutta biisiä ja muut olisivat niitä pahimmillaan jo kolme vuotta sitten ilmestyneitä vanhoja tuttuja. Yhteensäkin vain yhdeksän biisiä ja niistä yli puolet aikaisemmin kuultua kamaa. Plaah. Aika tavalla Tonilla on tainnut mennyt runosuoni tukkoon, kun ei tuon enempää uutta musaa irronnut.
Silti levy on tullut kuunneltua nyt kolme kertaa, joten tässä biisikohtaiset ruodinnat tämänhetkisten tunnelmien perustella:
Sielun kaltainen tuote: Biisi sekoittelee nu metallia ja punkia, myös tempo vaihtelee äkkiväärästi ja aika sekava kokonaisuus tämä on muutenkin. Lyriikka tuntui aluksi yhdentekevältä ja ehkä hieman vieläkin, mutta on se avautumaan päin ja järjenhiven on jo löytynyt. Ihan oivaltava kuvaus tuo "sielun kaltainen tuote". Kappale ei kuulu levyn parhaimpiin, mutta ei huonoimpiinkaan. Keskitasoa, sanoisin.
Morfiini: Varmasti paras biisi sitten KKP-levyn! Tässä on sitä vanhaa tuttua kulta-aikojen henkeä. Todella vahvatunnelmainen nu metal -rykäisy, joka onnistuu olemaan samanaikaisesti sekä herkkä että raju. Jollakin tavalla tämä tuo mieleen EVOEI-suosikkini Trauman. Lyriikka on yksi Apiksen harvoista aidoista rakkauslauluista – yleensä ne tuppaavat kääntymään enemmän sinne anti-rakkauslaulujen sektorille. Tästä nimenomaisesta aiheesta Tonilla on selvästi sanottavaa, sillä lyriikassa on oikeasti järkeä, se ei ole pelkkää sananhelinää eikä siinä ei ole sellaista väkisin vääntämisen makua kuin nyky-Apiksessa niin usein. Verrattuna rakkauslauluihin ylipäätään tässä tekstissä on positiivisella tavalla aika erikoislaatuinen tulokulma. Yleensähän rakkauslauluissa käsitellään sitä biisin ”kohdetta” pelkkänä objektina, joka tarjoaa sanoituksen kertojalle eli puhujalle jonkinlaista hyödykettä joko esteettisellä tai henkisellä tasolla. Morkussa taas tekstin puhuja miettii asioita sen kohteen näkökulmasta ja pyrkii tukemaan tätä elämän myrskyissä. Kaunista. Tämä biisi tulee helposti pantua uudemman kerran soimaan levyn pyörähdettyä loppuun ja onpa sitä tullut välillä kuunneltua ihan yksittäisenä palanakin. Hieno viisu.
60 uutta ongelmaa: Tästä pidin heti ensi kuulemalta kun se vedettiin Ruutu-livessä silloin ensimmäisenä koronavuonna. Valmis sinkkuversio tuntui aluksi oudon laahaavalta, mutta pianhan siihen tottui ja biisistä sukeutui paras Apis-hitti vuosiin. Kertsi on erinomaisen tarttuva. Teknohommelit toimivat tässä kipaleessa ihan hyvin nu metal -sointuihin yhdistettyinä. Lyyrisestikin paras Apis-hitti vuosiin. Siinä palataan mielenterveyspuolen tematiikkaan, joka toimii yleensä ja niin toimii kyllä tässäkin. Ei ole pelkkää sananhelinää.
Kämmenen kuva poskeen: Ihan ok biisi. Sanoituksesta on löydettävissä järjenhivenkin, vaikka se hieman tyhjän jorinan puolelle uhkaakin lipsua. Teknorevittelyt eivät tee tässä oikein vaikutusta.
3D-kriisit: Tätä on tullut kuunneltua aika paljon, mutta harvemmin ajatuksen kanssa. Lyriikka on taas sen tason homma, ettei Toni varmaan itsekään ymmärrä sitä. Ihan nokkela nimi kyllä kappaleella ja pidän sinänsä sanasta "dissektoida", mutta muuta järkeä tuosta tekstistä ei hakemallakaan löydy. Melodia on itsessään ihan nätti, mutta soundimaailma on makuuni turhan konepuuroinen. Kertsi toimii hyvin, mutta etenkin säkkäreissä ne ylimääräiset hälyäänet häiritsevät. Biisi tuokin hieman mieleen Plastikin, jonka biisit olivat sinänsä vahvoja sävellyksiä mutta toimivat melodiat uhkasivat hukkua konepuuron ja kakofonian alle. Vähän samaa ongelmaa tässäkin on havaittavissa, mutta ihan ok raita kuitenkin.
Lokin päällä lokki: Tätä biisiä ei olisi levylle ensinkään pitänyt mielestäni laittaa. Kun se kerran oli jo Make Nu Metal Again -EP:llä, niin mitä ihmeen järkeä kierrättää samaa kappaletta usealla julkaisulla. Tosi hyvä biisi kyllä muuten, mutta lyriikka vähän tekotaiteellinen ja olen kyllästynyt tähän koko kappaleeseen jo.
Diagnoosi: Tämä on tällainen hakkaava punk-kaahaus, jollaisista en yhtään pidä. Liian nopea makuuni. Kuuntelen musiikkia aika lyriikkapainotteisesti ja makustelen laineja mielelläni kaikessa rauhassa, joten jos tempo on liian hätäinen, koko hommasta ei tule mitään. Vaikka eipä silti, ei tuo sanoitus kovin kummoinen ole muutenkaan. Yleensä mielenterveysaiheiset lyriikat tosiaan toimivat, mutta tässä ei ole oikein mitään fiksua tulokulmaa tuohon teemaan. "Suihketta kainaloon" -kohta on järisyttävän korni eikä mielestäni palvele mitään tarkoitusta. Kuulostaa ihan sellaiselta "rivit tuli täyteen, mutta riimit ei" -tyyppiseltä ratkaisulta, jollaisia ei Apiksen biiseissä yleensä ole kuultu. Tai ehkä tuossa oli jostakin syystä väkisin haluttu luoda intertekstuaalinen yhteys Mikko Alatalon Maalaispoika oon -kappaleeseen, mutta en kyllä käsitä miksi.
Väärät kädet tms: Yhdentekevää paskaa. Olen tämän biisin kuunnellut aika monta kertaa yhteensä, mutta en silti muista siitä muuta kuin että lyriikoissa mainitaan sana ”jeesus” ja että biisin loppuvaiheessa räpätään, mikä ei lainkaan istu Apiksen musaan (no Vihollinen on ihan ok).
Varjoksi varjolle: Tämä viisu on kaunis mutta vähän tylsä. Ei yllä yhtyeen herkimpien tai mahtipontisimpien balladien tasolle missään nimessä. Apiksen levynlopetukset ovat muutenkin tupanneet olemaan tällaista vähän rauhallisempaa kamaa, joten tämä sopii kyllä hyvin siihen jatkumoon. Lyriikka on taas pelkkää jorinaa.
Yhteenvetona mainittakoon, että oli tämä kyllä Apiksen nykytilaan peilattuna yllättävänkin hyvä levy. Olen jo tässä vaiheessa ehtinyt kuunnella platan useampaan otteeseen kuin Kusituton tässä viimeisen 7 vuoden aikana. Mielestäni Sielun kaltainen tuote on myös ainakin Attackia ja Ehjää parempi, eli ei tämä ainakaan ihan häntäpäähän sijoitu ranking-listallani. Yhtyeen kolmanneksitoista albumiksi kyseessä on harvinaisen raikkaan tuntuinen tapaus. Levy on myös monipuolinen – musiikkityyleinä se sekoittaa ainakin teknoa, nu metallia, punkkia ja räppiä – ehkä jopa vähän liiankin kanssa. Toki on hyvä, etteivät biisit ole liian samasta puusta veistettyjä (kuten vaikka AKKM:llä ja EVOEI:llä), mutta kokonaisuus on nyt hieman sillisalaattimainen. Ei se kuitenkaan paljoa häiritse. Erityisen positiivista on, ettei levy ole yhtään toisinto aikaisemmista, niin kuin Apiksen levyt eivät kyllä yleensäkään ole olleet (paitsi Kolme oli aikamoinen kopio Kolmesta ja Hiekka Heinola 10:stä). Ihailtavaa, ettei bändi ole jäänyt veivaamaan sitä samaa vanhaa iänikuista, vaan melkein jokaisella platalla on tapahtunut jalostumista johonkin suuntaan. Tälle nimenomaiselle julkaisulle oli saatu uusia tuulia erityisesti jonkinlaiseksi bändin lisäjäseneksi pestatun DJ Infektion juttujen muodossa.
On kuitenkin ikävää, että Sielun kaltainen tuote spoilaantui ikävästi jo ennen ilmestymistään, kun melkein puoleen biiseistä (Väärät kädet, 60 uutta ongelmaa, Lokki, 3D-kriisit) oli ehtinyt kyllästyä jo kauan ennen kuin tästä platasta oli tietoakaan. Kämmenen kuva poskeen sentään julkaistiin vain hieman aiemmin kuin itse albumi, joten siinä on vielä jonkin verran uutuudenviehätystä. Mitä niihin kokonaan ennenkuulemattomiin biiseihin (Morfiini, Diagnoosi, Sielun kaltainen tuote, Varjoksi varjolle) sitten tulee, niin ne olivat Morkkua lukuun ottamatta aika yhdentekevää kamaa. Eli uusia biisejä saanut olla paljon enemmän ja ne olisivat saaneet olla parempia. Nyt nimeomaan suurin osa parhaista kipaleista oli niitä, joita ei enää ensinkään jaksaisi kuunnella. Surettaa ajatellakin, kuinka kovaa levy olisi voinut iskeä, jos Morfiinin lisäksi Lokki, 60 uutta ongelmaa ja vaikkapa 3D-kriisitkin olisivat uusia tuttavuuksia. Väärät kädet -kipaleesta nyt ei ole niin suurta väliä, kun se on ihan suolesta muutenkin.
Joka tapauksessa levy oli posiitivinen yllätys. Jatkan tutustumista.
Ovatko muut pitäneet levystä? Mitenkäs vaikka
@FASlapsi ja
@UnenNukkuja, oletteko kuunnelleet ja miten on kolahtanut?
