Niin kauan kuin pelataan voittoa tavoittelevaa urheilua, ei pelkät pelaajien vaistot ja yksilötaitojen kehittäminen aikuisiän ammattilaisurheilussa voi olla tie menestykseen, vaan niitä kehitetään juniori ikäluokissa!
Eikä tuo ole Törmäsenkään pelikirjan ainoa sivu. Pelaajien ja pelin nopeutumisesta on kuitenkin puhuttu viime vuosien aikana paljon ja siihen suuntaan laji on menossa. Toki parhaiten rikkovasta ja ääritaktisesta pelityylistäkin suoriutuvat joukkueet (Tappara) menestyvät myös tulevaisuudessa, mutta jos tuo Törmäsen aikakaudella tullut
liigahistorian ensimmäinen runkosarjan voitto tai maajoukkuepelit ei riitä todisteeksi myös erilaisen, nopeamman, tavan toimimisesta, niin ehkäpä viime kauden KalPan esimerkki vahvistaa mielikuvaa. Rosteri oli luokkaa 10. sija, mutta vauhti nostikin aiemmin äärihitaat kuopiolaiset finaaleihin.
Minä en usko, että sen enempää KalPa viime kaudella kuin HIFK toissa kaudella olisi saavuttanut yhtään parempia tuloksia vaihtamalla peliään hitaammaksi tai mihinkään muuhunkaan suuntaan. Ainoastaan omien vahvuuksien käyttäminen vieläkn laadukkaammin olisi voinut kupin kääntää. Tappara on hionut nykyistä pelitapaansa pidempään kuin yksikään muu joukkue omaansa. Urheilujohdossa ja valmennuksessa on ollut jatkuvuutta ja pitkäjänteisyyttä.
On kuitenkin aika yksinkertaista matematiikkaa, että kiekonriiston saaminen hyökkäysalueella mahdollistaa huomattavasti todennäköisemmin maalipaikan, kuin oman maalin takana saatu kiekonriisto. Vallitsevan (/vallinneen) trap -kulttuurin murtaminen kontrollilähdöillä olisi vuosi vuodelta vaikeampaa, kun trapista tulee pelaajille selkäytimestä tulevaa suorittamista ja viilautuu tehokkaammaksi. Näin ollen pelin nopeasti kääntäminen (laadukkaasti) onkin yhtäkkiä yksi parhaista keinoista murtaa sumppu, kun vastustaja vanhasta tottumuksesta lähtee asettelemaan trappiaan. Urheilun evoluutio nyt on suht yksinkertaista: joku keksii toimivan konseptin, muut apinoivat niin pitkään, että joku keksii keinot tuon konseptin murtamiseen. Ajoittain nämä uusia asioita keksivät ja yrittävät joukkueet näyttävät urpoilta, mutta ideaa jalostamalla siitä saattaa silti ajan saatossa tulla se seuraava aallonmurtaja.
Viime kausi oli kaikin puolin malliesimerkki HIFK:hon pinttyneestä tavasta: mukavoitumisesta. Samaan kuoppaan putosi Törmänen, joka edelleen luotti itseohjautuvuuteen ja pelikirjasta katosi yllättävyys. Samaan kuoppaan putosi Tom Nybondas, joka ei kasannut "olematonta pelikirjaa" tukevaa joukkuetta, vaan otti tietoisen riskin esimerkiksi ykkössentterin suhteen. Samaan kuoppaan putosi hopeakauden runkomiehistö, joka ei viittä vaille nappikauden jälkeen raatanut itseään yhtä napsua eteenpäin, vaan luuli pärjäävänsä hyvillä pohjilla. Kaikki epäonnistuivat omassa pestissään.