Amorphis tuli nähtyä tässä lauantaina niinkin eksoottisessa paikassa kuin leppävirtalaisessa liikuntasalissa, jossa soittivat yhdessä Lost Societyn sekä Lazy Bonezin kanssa. Kelpo metelöintiähän nuo esittivät. Lost Society oli kuin aloitteleva Megadeth pakollisine maneereineen thrash-heavyn pauloissa ja Lazy Bonez esitti hieman kypsempää hevirockia johtuen jo soittajien varttuneemmasta iästä. Isot peukut kummallekin.
Amorphiksesta jäi aika tyhjä olo. Odotin uusia biisejä kuin kuuta nousevaa ja ne kuultiikin pakollisien ohjelmanumeroiden lisäksi. Se, että Amorphiksen keikan jälkeen on tyhjä olo on periaatteessa hyvä ja huono. Hyvää siinä on se, että bändi on takaa laadun musiikkinsa soittamalla biisit aika yks yhteen kuin levylläkin, ihan kuin metronomi juoksisi siellä jossain takana. Kitara soivat lujaa ja tarkasti, Etelävuoren basso mouruaa uhkaavasti ja Recheberger takoo niin tanakasti kuin tällaiseen musaan kuuluukin. Joutsen jyrisee aina yhtä tunnistettavasti ja koko hommasta paistaa täsmällisyys, pedanttisuus ja kliinisyys. Se kuka tulee Amorphiksen keikalta hakemaan vain musiikkinsa, niin sen se myös saa, sillä sivuraiteille ei eksytä. Kaikesta huokuu se, että Amorphis on maailmanluokan bändi. Siinä missä Lazy Bonezin Tommi Salmela voi tarinoida kuivia vitsejään minuuttikaupalla, niin Joutsen on etäisempi ison maailman tyyliin, koska yhtye on siellä töissä. Kansan pitää saada mitä se haluaa, koska nykyään tästäkin voi reklamoida (lue: Chuck Berryn tapaus Suomessa).
Toisaalta Amorphiksen keikalta on turha hakea mitään musikaallisia yllätyksiä niin kuin ei myöskään itse show-puolesta, vaikka tavallaan musiikki siihen raamit antaisikin. Ymmärrän, että leppävirtalainen liikuntasali on väärä paikka pyroille ja en niitä kaipaakaan, mutta tuntuu, että bändi vetää vitosvaiheella joko tietoisesti tai tiedostamatta vaikka kutonenkin olisi käytettävissä. Juuri tämä puuttuva seikka voi olla se, mikä ei nosta välttämättä ainakaan mun kohdalla Amorphiksen keikka-arvostelua ihan sinne kymppiin saakka, vaikka siihen materiaalin puolesta olisi aihettakin. Tätä ei pidä käsittää väärin, en kaipaa mitään teennäisiä "we love you"-juttuja saati puuduttavia sooloja, mutta tietynlaista liikkumavaraa biiseihin kaipaisin. Yhtye voisi käyttää kerättyä karismaansa paremmin hyödykseen, tästä voisi Kilmisterin Lemmy vaikka pitää oppitunnin, mutta toisaalta hyvä näinkin, sillä tämä kaikki on Amorphiksen tavaramerkki siinä missä Status Quolle valkoiset tennarit ja Billy Gibbonsille texasilainen partareuhka.
