Musta Nuoli. koko teksti:
Tuo on tietysti yksi näkökulma asiaan ja varmasti osa muusikoistakin ajattelee samoin. Itse kuitenkin olen tyytyväinen, että Amorphis kuulostaa Amorphisilta, Motorhead Motorheadilta, AC/DC AC/DC:ltä, Kotiteollisuus Kotiteollisuudelta jne jne. Jos näin ei olisi, niin tuskin kuuntelisin kyseisiä orkestereita laisinkaan.
Siinä vaiheessa kun rock -orkesterit alkavat harjoittaa taiteellista puoltaan, äänestän yleensä lompakollani toiseen suuntaan. Ja minä olen vielä niitä harvoja, joka aina ostaa kaupasta CD-levyt ja DVD:t.
Saa bändi toki kuulostaa omalta itseltään, oma soundi on tärkeää, mutta niin on myös tietyn luomisvaiheen ja -kauden läpikäyminen. Sen täytyy polttaa itsensä loppuun, ja mitä roihuavampaa tämä polttoprosessi on niin yleensä sitä intensiivisempää jälkeä tulee.
Otetaan nyt vertailuksi vaikkapa Slayer. Reign In Blood, South Of Heaven ja Seasons In The Abyss kuulostavat kaikki Slayeriltä, niissä ovat kaikki Slayerin elementit, mutta levyinä ne ovat hyvin erilaisia. RIB kaahaa tuhatta ja sataa, SITA on hitaampi tempoltaan mutta erittäin synkeätunnelmainen. Kaikissa näissä levyissä bändi on halunnut tehdä jotain muuta kuin edellislevyn kaltaisen ja tyylisen levyn. Vai olisiko Slayerin pitänyt tehdä kaikki levynsä saman RIB-kaavan mukaan eli alle puolen tunnin kiekkoja maksimitemmolla, jossa Slayer olisi kuulostanut Slayeriltä?
Muuttuminen ei tietysti ole mikään itseisarvo, eikä aina tarvitse hakea mitään suurta luomisen tuskaa, esimerkiksi vihasin henkilökohtaisesti suuresti Metallican Load/Reload-vaihetta enkä edelleenkään sitä arvosta. Toisaalta en olisi myöskään halunnut, että bändi olisi tehnyt saman levyn yhä uudestaan ja uudestaan, ja löysihän sekin bändi taas oman identiteettinsä Death Magnetic -levyllä noin 17 vuoden odysseian jälkeen.
Paikallaan junnaaminen on yleensä osoitus siitä, että tankki on tyhjä ja mukavuusalue saavutettu. Silloin tulee sitä tuttua ja turvallista joka ei enää hetkauta kuulijaansa hyvässä eikä pahassakaan, mutta onpahan kuitenkin tutun kuuloista. Vähän kuin kävisi tutussa ruokapaikassa ottamassa aina sen saman annoksen, joskus vähän eri juomalla. Kyllähän se maistuu ja siitä maksaa, mutta ei se mitään muistijälkiä jätä.
Minäkin ostan cd-levyjä edelleen. Ostan perinteisesti myös esimerkiksi Slayerin, Iron Maidenin. Motörheadin ja vastaavien uutukaiset, mutta onhan se vähän kannatusmielessä tai kokoelman täydentämismielessä ostamista. Slayerkin olisi voinut lopettaa 1994 Divine Intervention jälkeen enkä olisi jäänyt musiikillisesti kaipaamaan yhtään ainutta sen jälkeen tullutta levyä.
Ykköskategorian klassikkobändit ovat oma lukunsa, ne silti pyrin ostamaan. Vahvat perusbändit ovatkin sitten toinen juttu, jos sävellyskynän terä tuntuu liiaksi tylstyvän. Olen jo jättänyt ostamatta Amorphiksen, Kotiteollisuuden ja monen muun samaa kaavaa toistavan orkesterin tuoreimpia albumeita, tai sitten ostan niitä joskus myöhemmin käytettyinä/alennuksella. Parhaat levyt ovat varhaisempia levyjä, joten kuuntelen ennemmin niitä. Uudet levyt eivät enää saa hämmennettyä vanhoista aineksista mitään sellaista uutta, mikä ylittäisi vanhat saavutukset.
Suomenkielistä metallia soittaneista yhtyeistä arvostan ehkä eniten Trio Niskalaukausta, joka teki sen, mihin suurimmalla osalla ei ole kanttia: se lopetti kun se huomasi saavuttaneensa sen, mihin sen tyylilajilla voi päästä. Jäljelle jäi kova biisiperintö ja kaunis muisto. Rahallisesti varmasti kova isku, bändi olisi voinut kiertää isoilla lavoilla ja päästä listakärkisijoituksille vielä useasti, mutta taiteellisesti aivan oikea päätös. Samaa toivoisin myös Kotiteollisuudelta ja nykyisin myös Viikatteelta (ja Amorphikselta, jos eivät jotenkin uusiudu). Eivät ne tietysti lopeta, mutta paras anti on jo kaukana takana.