Siis ei helvetti, kirjotin just taas yhen rakkausrunon mun täst ns. ensirakkaudesta. En tiiä mikä vittu mun aivoja risoo ku sorrun kerta toisensa jälkeen ikävöimään tätä samaa ihmistä ja pian ennen kuin huomaankaan, oon runoillu 24 rivin edestä sangen herkkiä riimejä muijasta, joka mun on pitäny unohtaa lopullisesti vaan joku 69 miljoonaa kertaa.
Välil sitä oikeesti toivois et tää mun pitkään jatkunu sinkkuus loppuis vihdoin, sillä se lienee nyt ainut tapa kääntää lopullisesti uusi lehti elämässä etten enää sorru näihin ajoittaisiin aivopieruihin hetkellisen kaipuun vallatessa mieleni. Romantikon sydän ja vuosia kestävä sinkkuus on huono yhdistelmä, sen mä kyl sanon. Don't be like me.
PS. Pidän kuitenkin tämänkertaisen runon henkilökohtaisena enkä siis julkaise sitä tuolla runoketjussa, vaikkakin olen nyt sinne osittain
@Punamusta nkin aktiivisuuden ansiosta viime aikoina julkaissut useasti riimejäni. Mutta johan taas vituttaa tämä legendaarinen "tyhmästä päästä kärsii koko kroppa" ilmiö. Miten ihmeessä yksi muija voi sekoittaa pasmat vuosiksi ja yhä vuosiksi? Voin ihan rehellisesti sanoa, että en haluaisi ajatella häntä enää sekuntiakaan, mutta jokin kumma minut silti ajaa kerta toisensa jälkeen ikävöimään ja haaveksimaan. Huohhelis.
No niin, vuodatukset vuodatettu. Kiitän, kuittaan ja koitan pikkuhiljaa mahdollisuuksien mukaan painua tästä nukkumaan. En kyllä tiedä miten tuo tulee onnistumaan, kun eilenkin venyi tonne aamuseittemään asti. Lupaan kyllä itselleni korjata rytmini heti kunhan Stanley Cupin finaalit on taputeltu. Mahollisen työllistymisenkin kannalta parempi, että ei nyt ihan mopo karkaisi käsistä taas näiden valvomisien kanssa.