Pavlikovsky
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Led Zeppelinillä on oma ketjunsa, AC/DC:ltä löytyy oma ketjunsa, Deep Purplella niitä on useampiakin, Black Sabbathista on kirjoiteltu useamman sivun verran, progeilut, bluesit, kaikille löytyy ketjunsa. Aerosmithilla, tuolla rockin yhdellä suurimmista bändeistä ei ole omaa ketjua täällä jatkoajan aktiivisessa yhteisössä, jossa rock-musan tietämys on poikkeuksellisen kovalla tasolla. Tehdäänpä tähän poikkeus ja rustataan ajatuksia ensi kesänä Suomeen saapuvasta bändistä oman ketjun arvoisesti.
Aerosmith, tuo "jenkkien popeda", niin kuin nimimerkki Evil taannoin muistaakseni asian totesi, on myynyt globaalisti urallaan jo 150 miljoonaa levyä ja ollut monelle nykypäivän yhtyeelle esikuvana mitä tulee ylipäätään rockiin. Lukuiset hitit, ihmissuhdeongelmat, päihdeongelmat, ristiriidat, menestys ja muut tapahtumat ovat sävyttäneet Aerosmithin uraa, kovin tutun kuuloista kauraa pitkän linjan rock-bändeille. Aerosmith on bändi, joka kulminoituu Toxic Twinsiin eli Joe Perryyn ja Steven Tyleriin unohtamatta kuitenkaan uskollista rytmiryhmää takana, joka on pysynyt suhteellisen yhtenäisenä näiden kahden mielipiteitä jakavan henkilön takana. Aerosmith jakaa muutenkin mielipiteitä. Joillekin se on ärsyttävä hittihakuinen bilebändi missä Tylerin pelkkä äänen kuuleminen aiheuttaa pahoinvointia, toisille se on ollut vuosikymmenestä toiseen rollari-hengessä rullaava raaka bluespohjainen rock-bändi.
Tässä asiassa on monta totuutta. Aerosmithista on nimittäin moneksi. Bostonin ilmasepiltä taipuu niin raaka vanhan liiton rock`n roll (The Rocks-albumi), vahva blues (Honki` On Bobo-albumi), stadion rock (Permanent Vacation-albumi), erilaiset voimaballaadit sekä helposti lähestyttävä kevyempi pop-vivahteinen rock (Get A Grip). Tämänkaltainen monipuolisuus on ollut bändin vahvuus ja selittää pitkälti suosiota, toisaalta tämä on ollut myös bändin heikkous. Ei ole olemassa mitään tietynlaista Aerosmith-soundia ja bändillä ei olekaan todellakaan kahta samanlaista levyä, kun noin samanikäiseltä AC/DC:ltä niitä löytyy noin 16 ja Motörheadilta myös se noin parikymmentä. Kieltämättä Tylerin ja Perryn vahvuus on ollut biisinteossa ja jokaiselta levyltä pystyy kuulemaan sen mikä tätä kaksikkoa on kulloinkin kiinnostanut yhtään muita bändin jäseniä väheksymättä kappaleiden teossa. Aerosmith on kuitenkin käyttänyt melko paljon bändin ulkopuolisia henkilöitä musiikin teossa, joten kaikkea kunniaa ei aivan pidä antaa biiseistä Tylerille ja Perrylle.
Ajattelin käydä tiiviisti bändin historian levy levyltä ostajan opas-meiningillä.
Aerosmith (1973)
Debyyttialbumi oli raaka kokonaisuus, josta bändi ammensi kuitenkin tulevaa tyyliään eli bluesvoittoista rockia. Hitteinä loppuunkulutettu, huhujen mukaan Joe Perryn lähes vihaama Dream On sekä Mama Kin. Tosin Mama Kin nousi vasta 1976 soittolistojen kärkeen. Kelpo levy, mutta parempaa oli tulossa.
Get Your Wings (1974)
70-luvun hengessä levytystahti oli tätä päivää tiuhempaa. Musiikillisesti edistystä edelliseen ja tämä levy jo myi paremmin. Bändin The Yardbirds-vaikutteet pystyy tältä levyltä ja A Train Kept A Rollin` onkin coveroituna. Tiivis ja yhtenäinen albumi, josta mukavaa boogieta löytää heti avausraita A Same Old Song And Dance-biisistä lähtien. Jack Douglas aloitti bändin tuottajana tällä albumilla ja yhteistyö kesti neljä seuraavaa albumia.
Toys In The Attic (1975)
Tästä alkoi yhtyeen menestyksekäs kansainvälinen ura sekä kilpailu sen aikaisia jättiläisiä Led Zeppeliniä sekä Rollareita kohtaan, kertoo paljon bändin suosiosta. Levy täynnä erinomaista Aerosmith-maista rockia, joka sai laajalti radiosoittoa. Sinkkuina julkaistiin mainio-encore veto Sweet Emotion sekä hienosti svengaava Walk This Way. Tähteys oli alkanut.
Rocks (1976)
Tämän levyn ansiosta bändi nousi suurille stadioneille. Allekirjoittaneen mielestä bändin paras levy ja sellaiseksi myös suurella suurella todennäköisyydellä tulee jäämään. Koko platta täynnä raakaa rockia ja Tyler on äänensä kanssa elämänsä vedossa. Avausraita Back In The Saddle näyttää heti kaapin paikan. Yleisesti albumia pidetään rock-genristön yhdestä parhaimmista enkä yhtään epäile. Tältä levyltä et löydä yhtään huonoa biisiä.
Draw The Line (1977)
Ja taas mentiin heti seuraavana vuonna. Bändi otti musiikillisesti taka-askeleen vaikkei kyseessä todellakaan ole huono levy. Albumi ei myynyt samalla tavalla, vaikka levyllä on rokkaava nimikkobiisi sekä monia muita erinomaisia rock-raitoja. Bändin ongelmat alkoivat kuitenkin tästä, Perryn ja Tylerin päihdeongelmat olivat totta, mutta eivät kuitenkaan häirinneet tämän albumin tekoa.
Night In The Ruts (1979)
Bändin välit olivat rakoilleet pahemman kerran ja tästä seurauksena tuittupää kitaristimme Joe Perry otti ja lähti pystyttäen vain oman bändinsä, Joe Perry Projectin. Studioon hankittiin Jimmy Crespo stuntiksi, jotta saataisiin levynteko valmiiksi. Kaikesta kuulee kuitenkin bändin huonon kemian. Albumi oli musiikillisesti paha pettymys, tosin sitä se oli myös kaupallisesti. Hyvin kesyä rockia kaikin puolin, mutta yhtyeen fanina se löytyy kyllä hyllyltä.
Rock In A Hard Place (1982)
Bändin suosio maailmalla oli lopahtanut ja Tylerkin oli ehtinyt ajaa moottoripyörällä ulos maantieltä. Ennen levyntekoa toinen kitaristi Brad Whitford kyllästyi bändin syöksykierteeseen ja teki Perryt. Tilalle tuli Rick Dufay, molemmat kepin vinguttajat siis originaalikokoonpanosta olivat jo nostaneet kytkintä. Rock In A Hard Place on uskottavampi ja parempi levy kuin edeltäjänsä, mutta ei nostanut juuri yhtyeen osakkeita juuri mihinkään. Nimikkobiisin pelastaa Tyler hienolla vokalisoinnilla, muuten aika perusrokkia. Bändin oikeiden kitaristien poissaolo näkyi ja etenkin kuului.
Jatkuu.....
Aerosmith, tuo "jenkkien popeda", niin kuin nimimerkki Evil taannoin muistaakseni asian totesi, on myynyt globaalisti urallaan jo 150 miljoonaa levyä ja ollut monelle nykypäivän yhtyeelle esikuvana mitä tulee ylipäätään rockiin. Lukuiset hitit, ihmissuhdeongelmat, päihdeongelmat, ristiriidat, menestys ja muut tapahtumat ovat sävyttäneet Aerosmithin uraa, kovin tutun kuuloista kauraa pitkän linjan rock-bändeille. Aerosmith on bändi, joka kulminoituu Toxic Twinsiin eli Joe Perryyn ja Steven Tyleriin unohtamatta kuitenkaan uskollista rytmiryhmää takana, joka on pysynyt suhteellisen yhtenäisenä näiden kahden mielipiteitä jakavan henkilön takana. Aerosmith jakaa muutenkin mielipiteitä. Joillekin se on ärsyttävä hittihakuinen bilebändi missä Tylerin pelkkä äänen kuuleminen aiheuttaa pahoinvointia, toisille se on ollut vuosikymmenestä toiseen rollari-hengessä rullaava raaka bluespohjainen rock-bändi.
Tässä asiassa on monta totuutta. Aerosmithista on nimittäin moneksi. Bostonin ilmasepiltä taipuu niin raaka vanhan liiton rock`n roll (The Rocks-albumi), vahva blues (Honki` On Bobo-albumi), stadion rock (Permanent Vacation-albumi), erilaiset voimaballaadit sekä helposti lähestyttävä kevyempi pop-vivahteinen rock (Get A Grip). Tämänkaltainen monipuolisuus on ollut bändin vahvuus ja selittää pitkälti suosiota, toisaalta tämä on ollut myös bändin heikkous. Ei ole olemassa mitään tietynlaista Aerosmith-soundia ja bändillä ei olekaan todellakaan kahta samanlaista levyä, kun noin samanikäiseltä AC/DC:ltä niitä löytyy noin 16 ja Motörheadilta myös se noin parikymmentä. Kieltämättä Tylerin ja Perryn vahvuus on ollut biisinteossa ja jokaiselta levyltä pystyy kuulemaan sen mikä tätä kaksikkoa on kulloinkin kiinnostanut yhtään muita bändin jäseniä väheksymättä kappaleiden teossa. Aerosmith on kuitenkin käyttänyt melko paljon bändin ulkopuolisia henkilöitä musiikin teossa, joten kaikkea kunniaa ei aivan pidä antaa biiseistä Tylerille ja Perrylle.
Ajattelin käydä tiiviisti bändin historian levy levyltä ostajan opas-meiningillä.
Aerosmith (1973)
Debyyttialbumi oli raaka kokonaisuus, josta bändi ammensi kuitenkin tulevaa tyyliään eli bluesvoittoista rockia. Hitteinä loppuunkulutettu, huhujen mukaan Joe Perryn lähes vihaama Dream On sekä Mama Kin. Tosin Mama Kin nousi vasta 1976 soittolistojen kärkeen. Kelpo levy, mutta parempaa oli tulossa.
Get Your Wings (1974)
70-luvun hengessä levytystahti oli tätä päivää tiuhempaa. Musiikillisesti edistystä edelliseen ja tämä levy jo myi paremmin. Bändin The Yardbirds-vaikutteet pystyy tältä levyltä ja A Train Kept A Rollin` onkin coveroituna. Tiivis ja yhtenäinen albumi, josta mukavaa boogieta löytää heti avausraita A Same Old Song And Dance-biisistä lähtien. Jack Douglas aloitti bändin tuottajana tällä albumilla ja yhteistyö kesti neljä seuraavaa albumia.
Toys In The Attic (1975)
Tästä alkoi yhtyeen menestyksekäs kansainvälinen ura sekä kilpailu sen aikaisia jättiläisiä Led Zeppeliniä sekä Rollareita kohtaan, kertoo paljon bändin suosiosta. Levy täynnä erinomaista Aerosmith-maista rockia, joka sai laajalti radiosoittoa. Sinkkuina julkaistiin mainio-encore veto Sweet Emotion sekä hienosti svengaava Walk This Way. Tähteys oli alkanut.
Rocks (1976)
Tämän levyn ansiosta bändi nousi suurille stadioneille. Allekirjoittaneen mielestä bändin paras levy ja sellaiseksi myös suurella suurella todennäköisyydellä tulee jäämään. Koko platta täynnä raakaa rockia ja Tyler on äänensä kanssa elämänsä vedossa. Avausraita Back In The Saddle näyttää heti kaapin paikan. Yleisesti albumia pidetään rock-genristön yhdestä parhaimmista enkä yhtään epäile. Tältä levyltä et löydä yhtään huonoa biisiä.
Draw The Line (1977)
Ja taas mentiin heti seuraavana vuonna. Bändi otti musiikillisesti taka-askeleen vaikkei kyseessä todellakaan ole huono levy. Albumi ei myynyt samalla tavalla, vaikka levyllä on rokkaava nimikkobiisi sekä monia muita erinomaisia rock-raitoja. Bändin ongelmat alkoivat kuitenkin tästä, Perryn ja Tylerin päihdeongelmat olivat totta, mutta eivät kuitenkaan häirinneet tämän albumin tekoa.
Night In The Ruts (1979)
Bändin välit olivat rakoilleet pahemman kerran ja tästä seurauksena tuittupää kitaristimme Joe Perry otti ja lähti pystyttäen vain oman bändinsä, Joe Perry Projectin. Studioon hankittiin Jimmy Crespo stuntiksi, jotta saataisiin levynteko valmiiksi. Kaikesta kuulee kuitenkin bändin huonon kemian. Albumi oli musiikillisesti paha pettymys, tosin sitä se oli myös kaupallisesti. Hyvin kesyä rockia kaikin puolin, mutta yhtyeen fanina se löytyy kyllä hyllyltä.
Rock In A Hard Place (1982)
Bändin suosio maailmalla oli lopahtanut ja Tylerkin oli ehtinyt ajaa moottoripyörällä ulos maantieltä. Ennen levyntekoa toinen kitaristi Brad Whitford kyllästyi bändin syöksykierteeseen ja teki Perryt. Tilalle tuli Rick Dufay, molemmat kepin vinguttajat siis originaalikokoonpanosta olivat jo nostaneet kytkintä. Rock In A Hard Place on uskottavampi ja parempi levy kuin edeltäjänsä, mutta ei nostanut juuri yhtyeen osakkeita juuri mihinkään. Nimikkobiisin pelastaa Tyler hienolla vokalisoinnilla, muuten aika perusrokkia. Bändin oikeiden kitaristien poissaolo näkyi ja etenkin kuului.
Jatkuu.....