Aerosmith – ilmasepät Bostonista

[Pavlikovsky]

Näinköhän jaksavat olla eläkkeellä kovinkaan kauaa. Saippuaoopperaa tämän bändin ympärillä on riittänyt aina eri käänteineen ja milloin on lähdetty soololevyjen tekoon ja milloin tauolle ja moneskohan lopettamisilmoitus tämäkin on. Tylerin ja Perryn uskottavuus ainakin on mennyt näistä jäähyväiskiertueista täysin. Aerosmith on juuri sellainen yhtye, joka sopii muottiin "no vedetäänpäs vielä kerran pojat...", joten en olisi huolissani. Spinal tap-hommaa oikein isoin kirjaimin. Sinänsä homma toimii edelleen tällä remmillä ainakin lavalla ihan salonkikelpoisesti. Klassikot saavat edelleen arvoistaan käsittelyä, vaikka kilometrit näkyvät jo itse kenenkin kunnossa ja naamassa. Helsingissä 2014 yhtyeen nähneenä en voi sanoa että olisin kovin pettynyt ollut, joten kyllä tämä rokkikone kannattaa vielä tsekata.

 

[oiler99]

Eivät nuo eläkkeelle edes ole jäämässä. Syksylle suunniteltu USA:n kiertue on siirretty tuonnemmas ja bändi keskittyy uusien biisien tekemiseen seuraavaa levyä varten.

Aerosmith Postpone American Tour Plans to Work on New Album

 

[Pavlikovsky]

Eivät nuo eläkkeelle edes ole jäämässä. Syksylle suunniteltu USA:n kiertue on siirretty tuonnemmas ja bändi keskittyy uusien biisien tekemiseen seuraavaa levyä varten.

Aerosmith Postpone American Tour Plans to Work on New Album

Vihaan itse tätä sanontaa, mutta nyt poikkeuksellisesti sitä tämän yhtyeen kohdalla aion käyttää. Eli mitäs mä sanoin marraskuussa:

Näinköhän jaksavat olla eläkkeellä kovinkaan kauaa. Saippuaoopperaa tämän bändin ympärillä on riittänyt aina eri käänteineen ja milloin on lähdetty soololevyjen tekoon ja milloin tauolle ja moneskohan lopettamisilmoitus tämäkin on. Tylerin ja Perryn uskottavuus ainakin on mennyt näistä jäähyväiskiertueista täysin. Aerosmith on juuri sellainen yhtye, joka sopii muottiin "no vedetäänpäs vielä kerran pojat...", joten en olisi huolissani. Spinal tap-hommaa oikein isoin kirjaimin. Sinänsä homma toimii edelleen tällä remmillä ainakin lavalla ihan salonkikelpoisesti. Klassikot saavat edelleen arvoistaan käsittelyä, vaikka kilometrit näkyvät jo itse kenenkin kunnossa ja naamassa. Helsingissä 2014 yhtyeen nähneenä en voi sanoa että olisin kovin pettynyt ollut, joten kyllä tämä rokkikone kannattaa vielä tsekata.

 

[nummenkallio]

Onhan Aerosmith hyvä bändi, mutta jos totta puhutaan, niin Dream Onia eivät ole koskaan pystyneet ylittämään ainakaan taiteellisesti. Ja tämä bändin ylivoimainen taidonnäyte tuli jo vuonna 1973 eli ihan uran alussa.

Ja älkää käsittäkö väärin, tykkään bändistä ja olin viimeksikin sitä katsomassa.

 

[nummenkallio]

Ja juuri kuuntelen Aerosmithin Rocks-levyä. Vuodelta 1976, ja se oli hyvä vuosi. Silloin ilmestyi esim. Kissin Destroyer ja minä synnyin. Onhan tuo ihan vitun kovaa kamaa, paikoitellen yllättävänkin raskasta tavaraa. Esimerkiksi Nobody´s Fault on ihan hiton kovaa tykitystä. Mutta ei Eero Seppä näitä enää soita livenä, jotain Dream Onia lukuun ottamatta, aina ne soittaa vain niitä ysärin pöksynkasteluballadeja. Se on suuri tragedia, kun bändi unohtaa oman hienon historiansa. Aerosmithillä on vitun hieno back-kataloogi, jonka se on täysin unohtanut MTV-paskan kustannuksella.

 

[nummenkallio]

Kyllä 70-luvun Aerosmith on kova. Duunasin siitä taulunkin. Ihan mahtavaa settiä.

Maailmassa ei ole monta niin kovaa vokalistia kuin nuori Steven Tyler. Armotonta svengiä, räppäystä (Walk This Way! muistakaa!), tiukkaa rääkymistä, matalaa mörinää, kaunista balladityyppistä laulamista jne. Kyllähän Stevenillä oli aika tuhdit viihdykkeet käytössä, mutta vittu että on kova jätkä! Menee kaikkien aikojen top 5 laulajiin.

 

[Pavlikovsky]

Kyllä 70-luvun Aerosmith on kova. Duunasin siitä taulunkin. Ihan mahtavaa settiä.

Maailmassa ei ole monta niin kovaa vokalistia kuin nuori Steven.

Nuori Robert Plant pääsi lähelle, jollei vaaksan verran ohitsekin, mutta makuasioita nämä ovat. Molemmat ammentivat inspikset bluesin alkulähteiltä, mikä kuuluu heidän ja monen aikalaisen tuotannossa näihin päiviin asti.

Mutta olihan Aerosmith 70-luvulla aivan hillitön rokkiorkka ja jälki oli selvää. Paljon rakentui Tylerin viiltävän äänen varaan, mutta olihan siellä upeita Perryn ja Whitfordin riffittelyjä ja svengaavan leikitteleviä biisirakenteita, joista pystyi puhumaan menestyskappaleena heti. Erinomaista blues rockia ja välillä tarjottiin raskaampaakin tenhoa, kuten Rocksilla voi kerrasta toiseen huomata.

Näinä päivinä yhtye on menettänyt jo identiteettiään ja poppoo on jonkinlainen museoajelu itsestään epästabiilina itsenään eri sekoilujen ja kohujen myötä, mutta noin rautaisella pohjustuksella ei legendojen tarvitse mitään selitellä.

 

[Turha Kaukalo]

Lähti Toys In The Attic soimaan. En ole erityinen 70-luvun musiikin (hyi vittu sitä punkiakin) fani, mutta Aerosmith on loistava.

 

[nummenkallio]

Nuori Robert Plant pääsi lähelle, jollei vaaksan verran ohitsekin, mutta makuasioita nämä ovat. Molemmat ammentivat inspikset bluesin alkulähteiltä, mikä kuuluu heidän ja monen aikalaisen tuotannossa näihin päiviin asti.

No joo, tottakai Robert Plant on loistava vokalisti, yksi kaikkien aikojen parhaita hänkin. Ja ukko oli tosi kovassa vedossa pari vuotta sitten Porissakin. Mutta jos puhutaan näistä herroista nuorena, niin Plant laulaa ehkä vielä puhtaammin ja voimakkaammin, mutta Tylerin eduksi lasken taas sen, että hän on laulajana ketterämpi ja moni-ilmeisempi. Esimerkiksi Walk This Way, You See Me Crying ja Nobody´s Fault esittelevät, mihin nuori Tyler venyy. Ensimmäisessä Steven räppää kauan ennen räppiä, toisessa hän kuulostaa yläkähinöissään Macy Grayltä ja kolmannessa hän menee juuri Robert Plantin tontille. Ja kyllähän hän aina kuulostaa silti omalta itseltään.

Mutta olihan Aerosmith 70-luvulla aivan hillitön rokkiorkka ja jälki oli selvää. Paljon rakentui Tylerin viiltävän äänen varaan, mutta olihan siellä upeita Perryn ja Whitfordin riffittelyjä ja svengaavan leikitteleviä biisirakenteita, joista pystyi puhumaan menestyskappaleena heti.

Kyllä, kyllä. Nostetaan nyt silti esiin vielä ne kaksi muutakin, eli Tom Hamilton ja Joey Kramer. Tomppa on erinomainen basisti, jonka taidot pääsevät esille esimerkiksi Sweet Emotionissa. Legendaariset kuviot. Aerosmithin vaalealla jättiläisellä olisi ollut taitoa revitellä enemmänkin. Joey Kramer on taas vähän kuin Ian Paice Deep Purplessa, se huomaamattomin kaveri, joka on kuitenkin se koossa pitävä liima. Eipä noista kukaan ole oikeasti korvattavissa, vaikka Perry ja Whitford vähän aikaa poissa olivatkin.

Lähti Toys In The Attic soimaan. En ole erityinen 70-luvun musiikin (hyi vittu sitä punkiakin) fani, mutta Aerosmith on loistava.

Loistava valinta. Toys In The Attic on levy, jolla ei ole yhtään huonoa biisiä. Ei yhtään. Sillä ei ole oikeastaan yhtään huonoa sekuntia. Nämä takavuosikymmenien levyt ovat hienoja juuri siksikin, että ne ovat sen 35-40 minuuttia timantinkovaa tavaraa, eikä mitään turhaa. Tekniset rajoitteet ovat joskus hyvästä. Cd:n myötä tämä hieno formaatti tavallaan tuhoutui. Sitä ensiluokkaista tavaraa saattaa edelleen olla tuon vanhan lp:n verran, mutta kun nykyään pituudelle ei ole enää noin tiukkoja rajoitteita, niin levyille voi tunkea puolet ihan joutavaa paskaa. Ennen joutui tiivistämään, ja se tiivisti biisejäkin. Se oli vain hyvästä. Siksi niin monet klassikkoalbumit ovat vanhoja, yllätys yllätys.

Ja 70-luku on tosiaan paljon muutakin kuin punkkia. Yksi hyvä johdatus sen ajan musiikkiin on Sofia Coppolan elokuva The Virgin Suicides. Sieltä löytää sen hyvän 70-luvun musiikin jäljille.

 

[nummenkallio]

Aerosmith, tuo "jenkkien Popeda", niin kuin nimimerkki Evil taannoin muistaakseni asian totesi...

Tartun tähän. Olen kyllä nauranut makeasti tälle määritelmälle, sillä se on hauska. Jotain paikkansa pitävää siinä on. Se ei vain tule bändien oikein minkään aikojen tuotannosta tai historiasta, se voi tulla korkeintaan bändien nykytilasta. Siinä Aerosmith ja Popeda ovat lähellä toisiaan, kumpikin oman maansa kovimpia rockbändejä ikinä, vanhoilla päivillään nauttimassa arvostusta, vanhoina leppoisan pulskeina.

Ihan helvetin hauska vertaus tuo on silti. Naurattaa hitosti. Enkä tiedä miksi. Ja sanotaan nyt se, että tykkään kyllä Popedasta omalla perverssillä tavallaan.

 

[nummenkallio]

Kiertuetta pukkaa:

Before retiring Aerosmith plans 50 year world tour

Sitten myös Suomeen, kiitos. Ja ne soitettavat biisitkin voisivat olla sieltä 40-50 vuoden takaa. Niistä vasta tulisikin timanttinen setti.

 

[Antt1s]

Kiertuetta pukkaa:

Before retiring Aerosmith plans 50 year world tour

Sitten myös Suomeen, kiitos. Ja ne soitettavat biisitkin voisivat olla sieltä 40-50 vuoden takaa. Niistä vasta tulisikin timanttinen setti.

Eikä Hämeenlinnaan, kiitos. Olympiastadioininkin pitäisi olla tuolloin valmis joten toiveissa olisi Olympiastadion tai Jaffala.

 

[jake styles]

Eikä Hämeenlinnaan, kiitos. Olympiastadioininkin pitäisi olla tuolloin valmis joten toiveissa olisi Olympiastadion tai Jaffala.

Ei Aerosmith kyllä stadikkaa onnistuisi Suomessa täyttämään millään. Ei nuo edelliset Hartwall-keikatkaan ole tainneet ihan loppuunmyytyjä olla.

 

[Pavlikovsky]

Ei Aerosmith kyllä stadikkaa onnistuisi Suomessa täyttämään millään. Ei nuo edelliset Hartwall-keikatkaan ole tainneet ihan loppuunmyytyjä olla.

Nimenomaan. Rotenbergin pikkuluzhniki oli juuri ja juuri sopiva paikka tuohon 2014 keikkaan. Keikan pelasti yhtyeen rapeimmat menopalat settilistassa, koska muuten tunnelma oli jotenkin ontuvaa. Joku Helsingin jäähalli olisi oikea paikka. Turhat ballaadit vaan takavasemmalle setistä ja tilalle särmikkäimmät rokkenrollit. Sen tämä rokkikone osaa parhaiten.

 

[nummenkallio]

Turhat ballaadit vaan takavasemmalle setistä ja tilalle särmikkäimmät rokkenrollit. Sen tämä rokkikone osaa parhaiten.

Siitä olen samaa mieltä, että 90-luvun MTV-balladit helvettiin setistä, mutta You See Me Crying tai Home Tonight saisi tulla kyllä ihan mieluusti. Noista ainakaan ensin mainittua Aerosmith ei ole soittanut livenä kuin kerran-pari historiansa aikana. Ja nuo 70-luvun balladit ovat ihan oikeasti hyviä.

Setin rungoksi Toys In The Attic ja Rocks, ja niiden lisäksi yksittäisiä biisejä muilta 70-luvun levyiltä, niin olisi kyllä kova. Ja keikan viimeiseksi biisiksi tietenkin Dream On.

 

[pernaveikko]

Nyt on sellainen bändi mistä olen valmis maksamaan keikkalipun hinnan yhden biisin takia. Enkä edes tiedä muita, mutta varmasti hyvää rokkia ja kova keikka.

Tässä kohtaa pitää muuten taas kerran ihmetellä miksi ihmeessä pitäisi juuri Suomeen tulla, että voi mennä keikalle. Odotellaan päivämääriä ja katsotaan mihin hyvin pääsee.

 

[eriatarka]

Googlailin löytyykö Aerosmithista ketjua ja näköjään on. Kiitos @Pavlikovsky kattavasta avauksesta.

Kyseessä on minulle ehkäpä kaikkein rakkain bändi. Aloin diggailla Aerosmithia 12-13-vuotiaana, kun joskus kesällä -93 kaveri soitatti Get A Gripiä. Samoihin aikoihin nauhoitin jostain radio-ohjelmasta biisejä mm. Billy Idolin "Shock to The system" ja samalla c-kasetille tarttui Cryin', jota aloin diggailla kybällä. Myös Livin' On The Edge:n musavideo tuli tutuksi MTV:llä. Syksyllä täytin 13 ja synttärilahjarahoilla ostin Get A Grip -cd:n. Myöhemmin syksyllä lainasin kaverilta Pump-cd:n ja nauhoitin kasetille. Joululahjaksi sain Permanent Vacation -cd:n.

Vuoden 1994 aikana hankin kaikki loput levyt: helmikuussa Lillehammerin olympialaisten aikoihin Rocks (josta olin lukenut ylistyssanoja), kesällä Ruisrockin keikan jälkeen Toys In The Attic, alkusyksystä samalla levykauppareissulla Draw The Line ja Get Yours Wings, myöhemmin syksyllä bändin debyyttilevy, Rock In A Hard Place, Night In The Ruts, Done With Mirrors ja joulukuussa myös Pump cd:llä (laitoin kuitin talteen cd:n kansilehtiseen ja siellä se on vieläkin, päiväys 12.12.1994). 1994 sain joululahjaksi Big Ones:in.

Myöhemmin alkuvuonna 1997, kun myin mopon, ostin Classic live CD:t, Bootleg liven ja epämääräisen ja harvinainen Smokin' Guns -cd:n, jota olin hypistellyt levykaupassa tovin. Nine Lives tuli tietysti hankittua julkaisupäivänä ja olin myös bändin keikalla Hartwall Areenalla toukokuussa -97 (taisi olla ensimmäisiä konsertteja siellä).

1994 tuli tosiaan mentyä Ruisrockiin katsomaan bändiä ja aika haltioituneena olin n. 10 metriä lavasta, kun idolini paljastuivat verhon laskeuduttua ja ensimmäisen biisin (Eat The Rich) lähdettyä käyntiin. Samana kesänä tuli valvottua ja katsottua suorana Aerosmithin esiintyminen Woodstock '94 tapahtumassa. Joskus varmaan keväällä -94 oli MTV:llä Aerosmith Weekend ja VHS:lle nauhoitin monta musiikkivideota (Sweet Emotion, Lightning Strikes, Rag Doll, Janie's got a gun jne.) sekä Making of Pump -dokkari.

Suosikkilevy Rocks, siitä ei kahta sanaa. Rats In The Cellar ja Combination kolahtivat 13-vuotiaana isosti. Get A Grip on ehkä kuitenkin rakkain levy, koska siihen liittyy niin vahvoja nostalgisia muistoja, eka tyttöystävä seiskaluokalla jne. Itselleni rakkain biisi on joka tapauksessa Seasons Of Wither. Muita henkilökohtaisia/rakkaita stygejä Deuces Are Wild (kuuntelin juuri ennen vihkimistäni), Blind Man, No More No More, Shut Up And Dance, Simoriah, Reason A Dog, Chip Away The Stone.

Edit. Laitetaan tähän loppuun vielä bändin vierailu SNL:ssä Wayne's World -sketsissä ennen niitä elokuvia:
Wayne's World: Aerosmith - SNL

 

[Pavlikovsky]

Googlailin löytyykö Aerosmithista ketjua ja näköjään on. Kiitos @Pavlikovsky kattavasta avauksesta.

Kiitos paljon. Bostonin pahojen poikien orkka on edelleen mulle hyvin tärkeä ja mielellään katsastaisin karpaasien nykyvauhdinkin jos sopiva event tulisi ajankohtaiseksi. Merkityksellinen kerronnan ovat pystyneet Aerosmithin jäsenet luomaan sinullekin, kun olet selvästi käynyt elämäsi eri vaiheita yhdessä synkronissa bändin eri vaihdeiden, levyjen julkaistusajankohtien ja keikkojen myötä. Mutta näinhän ne menevät muidenkin artistien kohdalla. Muistijäljet ja tunnesiteet nivoutuvat hyvin emotionaalisesti spesifeihin levyihin ja jopa kappaleisiin, hyvä ettei kappaleen eri rakenteisiin!

Aerosmith oli ihan hiton tiukka rokkikone parhaimmillaan. Nimenomaan oli, koska nykyisellään yhtye keskittyy lähinnä saippuaoopperaan ja julkaisut ovat sellaista vähän varmistelua. Livenäkin bändi uhkaa luisua vähän menneiden aikojensa tribuuttitulkiksi, vaikka käypään menoon höyryä vielä löytyy. Yhtä sun toista on sattunut bändille, mutta jos karismaattisimmat bändin kulmakivet olisivat pysyneet pystyssä vähemmillä liuoittimilla ja jos bändiä olisi johdettu paremmin, olisi 2000 - luku ja 2010 - lukukin voinut olla levytyksellisestikin toisenlaista.

 

[eriatarka]

Mutta näinhän ne menevät muidenkin artistien kohdalla. Muistijäljet ja tunnesiteet nivoutuvat hyvin emotionaalisesti spesifeihin levyihin ja jopa kappaleisiin, hyvä ettei kappaleen eri rakenteisiin!

Monesti tietyt biisit tai levyt ovat itselle rakkaita juuri siitä syystä, että niihin liittyy nostalgisia muistoja: hetkiä, ajankuvia, tapahtumia. Ja monelle ne bändit, joita on alkanut kuunnella n. 13-19-vuotiaana eli yläasteen ja ylioppilaaksi kirjoittamisen (tai muu toisen asteen tutkinto) välillä, tulevat olemaan rakkaimpia loppuelämän.

 

[BaronFIN]

Toisaalta se mikä näissä kavereissa on hienoa, on jatkuvuus. Ovat olleet elämänmittaisella matkalla itseni kanssa ja vain silloin syntyy myös niitä elämänmittaisia muistoja. On todella hankala nähdä jonkun Panic at the Discon!, Fallout Boyn tai Imagine Dragonsin olevan vielä vedossa tästä eteen päin 5, 10, 15, 20 tai 30 vuoden kuluttua.

Itse kasvoin isoveljen luukuttaessa Pumpia, fiilistelimme kavereiden kanssa Get a Gripia yläasteen kynnyksellä ja lukiossa vein ensimmäisen tyttöystäväni / nykyisen vaimoni Nine Livesin keikalle, missasimme 2007 keikan kun tuo oli yhdeksännellä kuulla raskaana, mutta korvasimme sen edellisellä rundilla ja mukana oli 12v poika joka soittaa rumpuja tänä päivänä musiikkilukiossa innostuttuaan Joey Kramerin kannuista tuolla keikalla.

Siitä vaan yrittämään New Agen wannebe rokkarit. Kyllähän näistä aika joskus tulee jättämään, mutta my god mikä reissu se on ollut Woodstock ’69:stä tähän päivään (jannut olivat silloin itse festariyleisönä ja asettivat tavoitteet itselleen).

 

[eriatarka]

Hiljattain törmäsin netissä Jim Vallancen nettisivuun. Vallance on ollut kirjoittamassa monia Aerosmithin stygejä mm. The Other Side, Rag Doll, Eat The Rich, Deuces Are Wild. Yllätyin kun kuuntelin Vallancen demoa Other Sidesta, en tullut koskaan ajatelleeksi, että biisien pohjat ovat olleet jo demo-versioina noin valmiita. Steven Tyler ainoastaan vaihtanut säkeistön kertosäkeeksi ja päinvastoin sekä kirjoittanut laulumelodian. Lisäksi en tiennyt, että kyseisestä biisistä on sittemmin myönnetty sävellyskrediitit biisintekijäporukalle Holland-Dozier-Holland, kun uhkasivat oikeusjutulla plagioinnista.

 

[torreira#11]

Aerosmith julkaisi ensi kesäksi Euroopan kiertueen paikkakuntia. Tuossa on vielä hyvin välipäiviä mihin voisi Suomen keikankin buukata. Toivottavasti toteutuu...

Tarkemmin laskien, niin ei siellä taida ollakaan, kuin kahdelle lisäpäivälle tilaa, kun miettii pappojen keikkatahtia. Lähellä on, että tämä täytyy lähteä vielä kerran katsomaan, vaikka Eurooppaan. 50 vuotta hei...

 

[Pavlikovsky]

Ei Aerosmith Pearl Jamin tapaan Suomea ole vieroksunut kuin kissa veden varaan joutumista, mutta ei ilmaseppien visiitti täällä itsestäänselvyys ole. Perusvarma tekijä Aerosmith yhä on lestissään vaikka Tylerin äänestä on luonto ja liuottimet leikanneet ison kakkusiivun pois. Toxic twins kannattelee kuitenkin edelleen. Haluaisin että bändi vetäisi vain pelkkää 70-lukulaista, mutta turha toivo, naisväkikin pitää saada ballaadeilla keikalle sytkärit liehuen. Tämä kannattaa käydä tsekkaamassa Baltian alueellakin jos ei Suomeen kolahda.

 

[torreira#11]

Arvioisin tuota keikka-aikataulua tutkiessani, että eivät tule Suomeen tällä kertaa, joten reissua saattaa hyvinkin pukata. Äkkiseltään katsoen Praha, Krakowa tai Wien kiinnostavimmat.

70-luvun materiaali on timanttia, ja itsekin haluaisin painoituksen keikkaseteissä olevan siellä. Sieltäkin voisi kaivella niitä vähemmän livenä kuultuja helmiä, kuten vaikka Round and Round, Nobody's Fault ja Adam's Apple.

Kaksi edellistä Suomen vierailua Hartwallilla tulikin nähtyä. Joe Perrykin näyttäisi olevan paremmassa kuosissa kuin pari vuotta takaperin. Joey Kramerilla on nähtävästi pahoja terveydellisiä ongelmia, ja kaikenlaisia huhuja on liikkeellä. Rummuissa onkin ollut Vegasin keikoilla Jack Douglasin poika. Toivotaan, että alkuperäinen kokoonpano vielä nähtäisiin lauteilla.

 

[BaronFIN]

Lontoo ja O2 -areena. Ei ehkä halvin, mutta tuttu kaupunki ja metro helppo kuin mikä.