Kaikki alkoi käsittääkseni syksyllä -93, jolloin isäni vei minut ensimmäistä kertaa peliin. Olin 7-vuotias. Muistan, kuinka istuimme seisomakatsomon yläpuolella, taisi olla ylin rivi koko hallista. Kaikki näytti niin suurelta ja meteli oli kova. Vastassa oli Kiekko-Espoo, Ässät voitti muistaakseni 10-2 tai 10-1. Tämän jälkeen kinusin peliin pääsemistä melkein joka viikonloppu.
Asuimme 30km päässä Porista, ja peleihin meneminen riippui siitä, milloin isällä oli aikaa ja halua lähteä. Kävimme pääasiassa lauantaisin ja sunnuntaisin paikan päällä, muut pelit kuuntelin radiosta. Peleihin menimme aina jo tuntia ennen. Muiden ala-asteikäisten poikien kanssa vaihdeltiin Sisu-kortteja ennen pelin alkua. Jääkiekkokortit olivat kova juttu tuolloin, v. 94-96, meidänkin luokallamme melkein kaikki pojat niitä keräsivät.
Hallissa oli tuolloin se sama haju, joka siellä nykyäänkin on. Sama sisääntulomusiikki, puitteet muutenkin hyvin samanoloiset kuin tuolloin 90-luvun puolivälissä. Rakastan tätä kaikkea.
Helmikuussa -96 Otevrelin halvaantuminen oli kyllä kova isku. Alle 10-vuotiaana en oikein meinannut käsittää, että miten jotain näin hirveää voi yksittäiselle ihmiselle tapahtua. Tuosta sitten alkoikin Ässien alamäki. Vuosituhannen vaihteen paikkeilla ei tullut käytyä niin aktiivisesti peleissäkään, omat harrastukset veivät teinipojan aikaa hyvin paljon. Mutta muistan nuo vuodet kaikkein synkimpinä Ässä-vuosina. Hallissa aivan hiljaista, tappioita illasta toiseen, ei valonpilkahduksiakaan.
Kausi 2005-2006 sytytti oman kannattajuuteni samanlaiseen, ellei jopa kovempaan liekkiin, kuin mitä lapsena oli ollut. Tuolloin minulla oli jo ajokortti ja kävin katsomassa enemmän pelejä kuin varmaan kolmena edeltäneenä kautena yhteensä. Huuma oli uskomaton.
Radio Pori ja Jussi Aho ovat kyllä erittäin iso osa minun kannattajuuttani. Vuosien varrella olen kuunnellut kaikki mahdolliset pelit radiosta, joita en ole paikan päälle päässyt näkemään. Parin viime kauden aikana on kuitenkin tullut osteltua pelejä Urholtakin, tosin niissä selostaja on usein niin huono, että radiolähetys melkein nousee edelle, vaikkei kuvaa näekään.
Kevät 2009 oli kauheata aikaa. Playout-pelit olivat jäätävää kuraa, kaikkien aikojen surkeimpia kokeiluja liigahistoriassa. Karsinnat meni pelonsekaisin tuntein. Kolmannen pelin jälkeen näytti jo siltä, että kyllähän tämä hoidetaan, kunnes Sport voittikin neljännen pelin. Viidennen pelin tappion jälkeen jouduttiinkin aivan hirveään paikkaan kuudenteen peliin. Kuuntelin tuota peliä radiosta, muistaakseni olisi ollut työvuoro tuolloin illalla, mutta sain sen vaihdettua pois. Ässät johti pitkään 0-2, kunnes Sport nousi tasoihin, muistan ajatelleeni, että tässäkö tämä nyt ihan oikeasti on. Severi ja Eero kuitenkin hoitivat homman ja 7. peli Porissa oli hieno kokemus. Muistan kuinka sunnuntaina 12.4.2009 kävelin ulkona, aurinko paistoi, lumi suli koko ajan, oli kevättä ilmassa ja pahin mahdollinen oli jäänyt tapahtumatta.
Hypätäänpäs sitten tähän hetkeen. Uskomaton talvi ja kevät takana. Kaverin kanssa tossa naureskeltiin, että jos olis vaikka ollut jossakin onnettomuudessa tammikuun puolivälissä, sen jälkeen koomassa kolme kuukautta ja vaikka eilen herännyt elävien kirjoihin, niin eihän tätä nyt uskoisi todeksi. Kausi, joka vaikutti kaikkien aikojen flopilta, päättyikin mestaruuteen. Täysin uskomatonta.
Näin etäkannattajana pitää olla tyytyväinen, kun pääsi seuraamaan kolme finaaliottelua paikan päällä. 3 harjoitus-, 19 runkosarja- ja 6 playoff-ottelua on hyvä määrä, kun ottaa huomioon, että etäisyys Poriin on 250km ja työ kiireistä. Tammikuun 26. jälkeen tämä kausi oli jotain, mitä en ikinä uskonut näkeväni kulkiessani yhteistä matkaa Porin Ässien kanssa. Odotukset nousi koko ajan, ja jo helmikuussa näytti siltä, että jos näin pelataan, niin ei meitä kukaan pysäytä. Runkosarjan loputtua löin kaverini kanssa 100€ vetoa Ässien mestaruuden puolesta. Kaverille siis siinä kohtaa edullinen veto, mukana 10 joukkuetta. Kova oli luotto Pataan ja tällä kertaa se kannatti.
Tämä kevät herkisti minut täydellisesti. Kyyneleitä valui jo Ässien varmistettua finaalipaikan. Siitä eteenpäin olen ollut herkällä mielellä päivästä toiseen. Kurkkua alkaa karhentaa, kun vain ajattelen Ässiä, omaa kannattajuuttani, kaikkia näitä vuosia, kuinka olen kasvanut tämän seuran mukana, tyttöystävät vaihtuneet, kaveripiiri muuttunut, asuinpaikat vaihtuneet useampaan kertaan, elämässä pidempiä alakuloisia vaiheita ja välillä parempiakin vaiheita. Yksi kuitenkin on ja pysyy. Mitä tahansa on elämässäni tapahtunutkaan, niin Ässiä olen seurannut aina.
Jo viime lauantain finaalipeli Porissa oli aivan upea. Sain kunnian olla paikan päällä maanantaina Tampereella 5. finaalissa, 108.59 on aika jonka muistan ikuisesti. Se pääty räjähti, tunne oli aivan uskomaton. Siinä kohtaa tajusin, että jumalauta nyt se on tosi lähellä, mitä on odotettu yli 20 vuotta. Ajelin Tampereelta kotiin, nukkumassa olin kolmen jälkeen. Sitten seitsemältä ylös ja töihin, kyllä väsytti. Mutta olo oli mahtava. Tiistai-iltana tajusin, että ei tässä mitään mestaruutta vielä ole voitettu, jouduin tosissani ravistelemaan itseäni. Keskiviikon peliä en harmikseni päässyt seuraamaan paikan päälle, kaikkia työjuttuja on ei pysty sumplimaan siten, että pystyisi lähtemään jo alkuiltapäivästä. Katselin peliä urheilubaarissa Helsingin keskustassa, siellä oli n. 10 Tapparan kannattajaa ja valehtelematta yli 100 Patahenkistä ihmistä. Kertoo mielestäni aika paljon tämän kaiken merkityksestä ihmisille. Loppusummerin soidessa menetin kontrollin hetkeksi, kyyneleet vaan valuivat, se oli sellaista itkun ja huudon sekamelskaa. Tuntemattomat tulivat halaamaan. Soittelin läheisilleni koko illan, ja yhtään puhelua en pystynyt puhumaan herkistymättä. Harmikseni jouduin lähtemään ajoissa kotiin nukkumaan, koska torstaikin oli pirun tärkeä työpäivä. Uni ei kuitenkaan tullut, lämmitin mestaruussaunan puolen yön aikaan ja saunan jälkeen kävin yksikseni Patapaita päällä ulkona kävelemässä. Siellä minä olin, hiljaisessa kaupungissa, yksinäni, unelmani kanssa. Se unelma oli totta.
Eilen ja tänään on kuitenkin iskenyt harmitus. Olen suorastaan surullinen, etten päässyt kokemaan keskiviikon peliä paikan päällä, enkä myöskään pääse lauantaina torijuhliin. Tuolloin on hyvän ystäväni häät toisella puolella Suomea, enkä niitäkään oikein voi jättää väliin. Haluaisin todella olla mukana näkemässä Porin ja Satakunnan hurmosta, mutta minkäs teet. Olen käyttänyt Ässien mukana kulkemiseen aivan uskomattoman määrän aikaa ja paljon rahaa oltuani etäkannattajana jo 7 vuotta. Ja nyt en saa olla mukana kokemassa tätä ainutlaatuista loppuviikkoa. Onko ketään muita, joilla on samanlainen tilanne ja päällimmäinen tunne tällä hetkellä surullisuus siitä, ettei pääse paikan päälle kokemaan tätä kaikkea? Kyllä tämä tästä kuitenkin taas iloksi muuttuu, tiedän sen.
