Ässäfanit – mistä kaikki alkoi?

[leroy]

onhan meillä bussikuski...

Täällä kirjoittelee niin nuoria kiekkoskidejä että hieman hävettää lähteä kääntämään historian lehtiä noin viisi sivua alkuunpäin. !960-luvun ( hui, miettikää) alkupuolella sain Karhujen ansiosta lähtemättömän kiintymyksen kotikaupunkini parhaaseen lätkäjoukkueeseen. Silloin oli Juhannuslehdossa kaikki katsomot sellaisia joissa piti laatikon tapahtumia seisten seurata. Lauteet tärisivät ja meteli kantautui kauas kun Anssi Salonen kiidätti kiekkoa laidallaan.
Täyttymys tuli -65 kun nallet voittivat mestaruuden. Sitten tuli RU-38 jota aidosti inhosin. En oikeastaan muista miksi, se vain oli niin paska.
Osittaisen dementian runtelema aivolohkoni työstää väkisinkin sellaista muistikuvaa että -71 kun Ässät vei mestaruuden niin joukkue itse asiassa oli viimeinen halliton mestari maassamme. Joo olihan siellä ne kaaret päällä mutta avonaisista päädyistä tuuli vinkui sisään. Siis eihän se vielä ollut halli? Joukkueessa pelasi mm. varmaan koko uransa parhaan kauden kurvaillut Alpo Suhonen.
Sitten mennään tuohon asiaan johon otsikossa viittaan. SM-liigan ensimmäinen kausi oli 75-76 niinkuin varmasti muistetaan. TPS otti avausmestaruuden ja Ässät oli kolmas. Mutta tuohon kauteen liittyy yksi tosi merkillinen juttu. Nimittäin Ässät vei Tepsiä Porissa runkosarjan ottelussa 14-0. Oli hyvä ettei siihen aikaan täytelty tulosvetokuponkeja, olis saattanut olla koko valtakunta sekaisin mikäli oikeita lappuja olisi löytynyt. Tämän teurastuksen jälkeen eivät porilaiset enää jaksaneet edes ilkkua tepsin pelaajille. Kuitenkin turkulaisten pukukopin ovella päivysti pieni joukko joita lähinnä kiinnosti minkä näköisiä pelaajia kopista työntyy tuollaisen nöyryytyksen jälkeen. Odotus palkittiin pian ja ekana ovesta tuli kyseisellä tepsin mestaruuskaudella All-star pakiksi valittu Timo Nummelin. Tietenkin piti yhden juipin hihkasta Numpalle et kui te lainkaa ossaatte kottii. Nummelin räväytti kunnon naurun ja kääntyi kysyjään päin todeten:"Onha meil bussikuski perkele!" Niin et sen niminen kuski oli turkulaisil siihe aikaa. Jotenkin tämän episodin läheltä nähneenä pidin Numppaa aina kovana pelimiehenä.

 

[Jack Ace]

Ennen divarikautta pyörein hallilla lähinnä pulloja keräten ja kioskeilta niistä palkaksi purkkaa tai lätkäkarkkeja pureskellen. Eipä ne pelit niinkään kiinnostaneet. Joskus seurasin peliäkin, jos vaikka sattui kiekko putoamaan lähelle, niin saisi elvistellä pihapeleissä.

Ensimmäiset pelit jotka oikein katsomalla katsoin alkoi sitten divarikaudella. Kyllä siinä pienellä jätkällä (niinkuin iso olisin nyt) paskat pärähti housuihin liigakarsinnoissa, kun alhaalla seisomakatsomossa yritin katsoa peliä ja JoKP:ia vastaan pata tempaisi maalin. Oli se meteli valtava! Mitähän silloin mahtoi olla katsomassa porukkaa? 7000-7500 ainakin.

Ja sitten ne 90-luvun legendaariset playoffit pääkaupunkimme joukkueita vastaan. Ässänä läpi Helsingin!

Toivottavasti tänä vuonna taas...

 

[Jerkkola]

Ensimmäiset pelit jotka oikein katsomalla katsoin alkoi sitten divarikaudella. Kyllä siinä pienellä jätkällä (niinkuin iso olisin nyt) paskat pärähti housuihin liigakarsinnoissa, kun alhaalla seisomakatsomossa yritin katsoa peliä ja JoKP:ia vastaan pata tempaisi maalin. Oli se meteli valtava! Mitähän silloin mahtoi olla katsomassa porukkaa? 7000-7500 ainakin.

Satutko yhtään muistamaan, mitä tuosta kyseisestä JoKP-pelistä tuli? Saattoi nimittäin olla meikäläisen ensimmäinen lätkämatsi paikanpäältä nähtynä.

 

[Jack Ace]

Satutko yhtään muistamaan, mitä tuosta kyseisestä JoKP-pelistä tuli? Saattoi nimittäin olla meikäläisen ensimmäinen lätkämatsi paikanpäältä nähtynä.

3-2 Ässät voitti.
http://tarvola.satakuntatalo.fi/kapa/nousu/peli.html

Perskuta. Siellä oli katsojia 7667! Ihme, että kuulemma kuului Ässien maalit Tiilimäen kespalle asti...

 

[Jerkkola]

3-2 Ässät voitti.
http://tarvola.satakuntatalo.fi/kapa/nousu/peli.html

Perskuta. Siellä oli katsojia 7667! Ihme, että kuulemma kuului Ässien maalit Tiilimäen kespalle asti...

Ei tainnut olla tuo matsi. Muistaakseni ensimmäinen pelini päättyi Ässien murskavoittoon. Eikä ollut kauden avausottelu.

 

[TosiFani]

Muistelet saman karsintasarjan viimeistä ottelua 11.3.1990 eli nousun ratkaisutta ottelua. Päättyi 9 - 4 ja yleisöä oli 7838.

 

[coinguru]

Meikkikseen kiekkokärpänen iski muistaakseni kaudella 1983-1984. Sen muistan satavarmasti,että ekan pelin kun olin katsomassa Ässät voitti 11-2 ja vastassa oli sen ajan kova luu Tappara. Maaleja tuli solkenaan ja tunnelma hornankattilassa oli mahtava. Olin myyty pikkunuija kertalaakista. Mukavat muistot myös välieräsarjasta Kärppiä vastaan. Raksilassa tuli kunnolla turpaan, mutta tarvittavat jatkoaikavoitot täällä Porissa, huipentumana Ismo Villa läpiajomaali kohti finaalia. Tarinaa piisaisi loputtomiin, mutta tuossa nuo päälimmäiset ensimuistot ja syyt miksi juuri ÄSSÄT!

 

[Jerkkola]

Muistelet saman karsintasarjan viimeistä ottelua 11.3.1990 eli nousun ratkaisutta ottelua. Päättyi 9 - 4 ja yleisöä oli 7838.

Kiitos muistutuksesta. Tuo taisi olla juuri oikea peli. Ellen aivan pieleen muista, Korpisalo teki upean läpiajo-/rankkarimaalin kyseisessä matsissa (Tosin kyseessä saattoi olla jokin toinenkin peli.. Tuppaa yli 15 vuoden takaiset, lapsena hankitut, muistot hämärtymään)

 

[korkki]

Kiitos muistutuksesta. Tuo taisi olla juuri oikea peli. Ellen aivan pieleen muista, Korpisalo teki upean läpiajo-/rankkarimaalin kyseisessä matsissa (Tosin kyseessä saattoi olla jokin toinenkin peli.. Tuppaa yli 15 vuoden takaiset, lapsena hankitut, muistot hämärtymään)

Korpisalo ei pelannut vielä tuolla kaudella Ässissä ;) Tosifanin tarkoittamassa pelissä Heinäsen Jokke teki kolme maalia...

 

[Jerkkola]

Eli sekoittelen pelejä mielessäni keskenään :) No eipä ole ensimmäinen kerta.

 

[Mallikas]

Ässät veivät mukanaan !

Oma kiekko innostukseni alkoi divari kaudella todenteolla olin tosin sitä ennen käynyt Isossamäessä muutamia matseja katsomassa isäni sekä pappani kanssa mutta tuolla kaudella sen voi sanoa todenteolla alkaneen. Toki Ässät ovat olleet aina tärkeä osa esim. pihapeleissäni. Olin kaverini kanssa katsomassa kauden ensimmäistä kotiottelua taisi olla Espoota vastaan ja porilaiset voittivat jos oikein muistan niin 10-4 tai jotain sinne päin. Kauden aikana tuli käytyä katsomassa useita pelejä ja tietenkin vuoden huipennusta eli karsintoja JoKP:ta vastaan. Minulla on muistona kaudesta itse tekemäni pieni viiri sekä nauha 1-2 erästä Joensuusta.

Nousun jälkeen Ässien peleistä on tullut tärkeitä tapahtumia ja niissä on tullut vierailtua useita satoja kertoja. Yksittäisistä peleistä makeimpia ovat olleet taistelut play offeissa, sekä raumalaisia vastaan unohtaa ei sovi myöskään Tihonovin ensimmäistä ottelua TPS:ää vastaan.

Hallilla käymisestä sekä Ässien kanssa elämisestä on tullut tapa, joten hallilla tulee oltua aina kun ei ole tuhannen kilometrin päässä.

 

[IkuinenPata]

Minun tarinani.

On luminen talvi 1994. Päivä hämärtyy iltaan pohjoisessa, pienessä kunnassa lähellä oulua. Pikkupoika hymyilee leveästi, ja kurkottaa katsellaan ovenraosta kohti oman kodin pihatietä, jossa katulamput kimaltavasti valaisevat muuten niin hämyistä joulumaisemaa. Kotipihassa olevassa pihakatoksessa seisoo rappismaali, joka uskollisena odottaa pikkumiestä taas tositoimiin pihalle mailoinensa ja kiekkoinensa. Poika on juuri saanut lahjaksi joulupukilta uuden jääkiekkomailan, jonka vuoksi ovenraosta kumpuava hymy kantaa pihapiirille asti.

"Mennäänkö pelaamaan rappista?" Naapuruston pojat huutelevat. Niin se aina meni. Yleensä myös pienen pojan isoveli osallistui rappispeleihin, joissa ei annettu tuumaakaan periksi. Pelin vetäessä pauloihinsa myös pienen poikien idolit pääsivät selostuksissaan poikien rappispeleihin mukaan. "Jagr tulee ja harhauttaa, mutta Selänne karvaa kiekon, ja karkaa läpi, ja tekee maaaaliiiin". Oli Jagria, Selännettä, Lindrosia, Burea jne. Ainoa ongelma peleissä oli, että muilla olivat nimet, mutta tällä pienellä pojalla ei ollut ketään. Hän oli vasta 7-vuotias. Hän tahtoi myös sellaisen, jota kysyessään hän sai vastaukseksi isoveljeltään nuo lähtemättömät sanat, "Sä voit olla Karri Kivi".

Siihen aikaan Suomessa, varsinkin Oulussa oli menossa TPS-Jokerit -buumi, kaikki fanius ja kannatus liittyi niihin joukkueisiin, ketkä pärjäsi. Esimerkiksi Kärpistä ei ollut pienten poikien peleissä tietoakaan. Oli Jokerilippiksiä, TPS-pipoja jne.. Ne olivat parasta silloin. Tuo pieni poika oli liian nuori ymmärtämään niitä asioita, hänelle riitti se, että hän sai olla Kivi. Sen jälkeen hänelläkin oli tarkoituksensa piha peleissä.

Pihapelit jatkuivat vuodesta toiseen. Poika varttui ja alkoi ymmärtämään myös jääkiekosta enemmän. Kivi oli siihen asti tehnyt lukemattomat maalit pihapeleissä, mutta eräänä päivänä poika havahtui ja kysyi isoveljeltään uteliaasti: "Missä joukkueessa Karri Kivi pelaa?". "Hän pelaa Ässissä, Porin Ässissä", kuului vastaus. Silloin jokin muuttui Oululais-pojan sydämessä. Hänellä ei ollut enää vain sydän, Hänellä oli Patasydän.

Vuodesta -96 eteenpäin kannatus oli yksinäistä, ei ollut muita samanlaisia. Kaikki kuuluivat muihin joukkueisiin. "TPS on paras, eiku Jokerit.." Niin se aina meni, mutta tämä poika pysyi vankkumattomana kannassaan. Ei ole TPS, eikä Jokerit, Se on Ässät. Porin Ässät. Niinä aikoina hän luki paljon myös isoveljelleen tullut jääkiekkolehteä, josta hän omin käsin veisteli A4 -paperille oman joukkueensa. Yleensä siihen kuului kirjoitettuna kaikki Ässien pelaajat, uutiset, kuvat jne. Sitä jatkui vuodesta toiseen, myös pelien seuraamiset tulivat siinä vaiheessa mukaan kuvioihin. Silloin kun kiekkokierros Ylesuomella alkoi klo 18.30, poika makasi sängyllä pimeässä huoneessa ja kuunteli. Välillä muiden pelien selostuksia, ja sitten taas Jouko Färd, Isomäki. Kaikki tulokset laitettiin paperille ylös, yhdenkään pelin tulos ei saanut jäädä välistä.

Sen ajan parhaita lahjoja, mitä Isoveli pystyi pikkuveljelle antamaan oli, kun hän oli palannut etelästä luokkaretkeltä takaisin kotiin ja hänen päälakeaan koristi uusi, violettivalkoinen Jokerit - Lippalakki, antoi hän lahjapussin pojalleen jonka sisältä paljastui mustapunainen ÄSSÄT -Lippalakki. Sen hymyn aitoutta ei kukaan voi epäillä, kun lakki ensimmäistä kertaa aseteltiin huolellisesti päähän. Ja siinä oli 8 raitaa, tietenkin. Se oli Aito.

Vuodet vieri, poika siinä mukana. Tuli ajat, ja kausi 2000-2001, silloin Aurinkokuningas Juhani Tamminen nosti Kärpät SM-liigaan, ja Kärpät -buumi oli valtava Oulussa. Oikeastaan siitä lähtien alkoi Kärpät -Dynastia, joka kesti todella pitkään. Kaikki nuoruuden TPS ja Jokerit faniudet oli unohdettu, Nyt oli Kärpät, oman kaupungin Joukkue. Myös siihen aikaan 13-vuotias poika seurasi liigaa tiiviisti, niin myös kärppien tekemisiä. Ässät pelasi heikosti, ja Kärpät kukoisti. Kysymykset kaveripiireissä toistuvat kerta toisensa jälkeen: "Oletko oikeasti Ässäfani vai pelleiletkö vain?" Ei hän pelleillyt, hän tiesi mitä oli, eikä toisen joukkueen menestyminen sitä muuksi muuttanut. Hän oli valinnut oman tiensä jo kauan kauan sitten. Niihin aikoihin myös poika sai ensimmäiset kosketuksensa omaan joukkueseen reaalimaailmassa. Kärpät-Ässät Oulussa ensimmäistä kertaa Livenä, ja pelin jälkeiset nimikirjoitukset kaikilta Ässäpelaajilta. Se oli huikea tunne. Yhteenkuuluvuuden tunne. Ei Ässät juurikaan oulussa siihen aikaan pärjännyt, mutta näkeminen riitti pojalle. Jari Korpisalo, Curtis Sheptak, Eric Perrin, Pasi Peltonen jne...


Kausi 2005-2006. Kaikkien asiantuntijoiden arvoiden mukaan Ässien piti olla taas sijoilla 11-14, tietenkin. Missäpä muualla. Se kausi oli tämän varhaisteinin ikimuistoisimpia kokemuksia. Puhuttiiin hullusta Matt Nickersonista, oli Marko Kivenmäkeä, Kirstian Kuuselaa ja Aki Uusikartanoa. Ässät loisti, taisteli ja pelasi viimeiseen hikipisaraan. Välierä Kärpät-Ässät oli jotain uskomatonta. Kärpät-Ässät, Oulu vs. Yksi varhaisteini. Molemmat taisteli ja se tunne, kun Iso ja Uljas Kärpät kaatui ja Ässät oli finaalissa. Finaalissa. "Meiltä loukkaantui Bäckström, sen vuoksi voititte" jne.. Paljon poika kuuli monenlaista, mutta tiesi, että sillä ei ollut enää väliä. Miten tai millä tavalla, Ässät oli finaalissa. Vain se merkitsi. Sen finaalisarjan aikana poika sai kokea valtavia tunnepuuskia moneen suuntaan, Matti Kaipaisen viime hetken tasoituksen, ja Jesse Saarisen JA.maalin 2.finaalissa. Ne oli hetkiä, jotka tekivät pojan patasydämestä vain entistä vahvemman. Se oli voitettu Hopea. Ikimuistoinen Hopea.

Pojasta kasvoi nuori mies, joka odotti menestystä myös jatkossa, olihan siihen täysin perustellut syytkin. Edelliskauden Hopea, ja Ässien parempi taloudellinen tilanne. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan, ja koitti palaaminen kohti SM-liigan pohjaa. Sijat 14.13.14.... joka konkretisoitui kaudella 2008-2009. Ässät pelasi silloin elämästä ja kuolemasta, Karsintasarjaa Vaasan Sportia vastaan. Myös mies ymmärsi silloin, että nyt pelataan isommista asioista kuin esimerkiksi mestaruudesta, nyt pelataan Ässien tulevaisuudesta. Siihen aikaan Sport tarjosi omilla nettisivuillaan streamin, jolta pystyi näkemään kaikki ottelut, ja niitä myös mies jännitti. Kynnet lyheni, sydän pamppaili. Toivo, epätoivo kilpailivat keskenään miehen sydämessä, kumpi voittaa. Se oli lähellä, tolpan päässä, eli muutaman sentin päässä. Silloin tuli paljon tukea myös Oulun kavereilta, he ymmärsivät tuskan, ja Isoveli oli myös seuraamassa osittain pelejä. Se oli kai tarkoitettu menevän niin, Siitä alkoi Ässien uusi aikakausi, siitä pelastuminen avasi portit tulevaisuudelle, menestymiselle.

Pari kautta hyvin pelanneena, Ässät pelaa tällä kaudella Elämänsä Kevättä. Kausi 2012-13, Ja Ässät pelaa Mestaruudesta Tampereen Tapparaa vastaan. Myös tämä Miesfani on seurannut taukoamatta Ässien tietä kohti menestystä. Vääjäämättä hän myös jää mietteisiinsä, ja muistelee kokonaisuudessaan omaa Ässäfaniutta, sitä laajaa ympyrää jota on vuodesta -94 kierretty. Sattumaa tai ei, Ässät on voiton päässä mestaruudesta, jota valmentaa pikkupojan lempipelaaja Karri Kivi, josta kaikki aikoinaan lähti. Miehellä vallitsee sama tunne, kuin pienellä pojalla silloin kauan sitten, joka kurkkasi ovenraosta hymyillen uusi maila kädessään, ja tuntee sisällään sen saman, jonka moni muukin Ässäfani omalla tavallaan sisällään tuntee. Ympyrä on sulketumassa.

*rappis = piha/katulätkä oululaisittain*

-IkuinenPata-

Halusin kertoa oman tarinani, ja toivon, että se innoittaa myös muita faneja kertomaan omista taustoistaan ässäfaniuteen. Tiedetään kuitenkin, että Ässiltä löytyy faneja paljolti porin lisäksi myös muista paikkakunnista. Tämä on oikea hetki tuoda tätä yhteishenkeä esille. Kiitos kun luitte, olemme kaikki yhtä.

 

[Burns Red]

Uskomaton tarina! Lakki päästä. Vetää kyllä niin sanattomaksi, että jätän oman tarinani myöhemmälle, sen verran loistavat pohjat vedit!

 

[Zaari]

Mä en oikeastaan edes tiedä mistä se mulla on alkanut, mutta huikee kirjotus!

 

[jukero]

Mä en oikeastaan edes tiedä mistä se mulla on alkanut, mutta huikee kirjotus!

Samoin. "Synnyin Poriin ja pidän jääkiekosta, joten minulle ei annettu vaihtoehtoa" kai omani yksinkertaistettuna.

Ja mainio avauskirjoitus kyllä! Hienoa luettavaa näin välipäivän odottavissa tunnelmissa. Toivottavasti joku muukin jaksaa rustata omansa. Tuon ikäpolven ei-turkulaisia TPS-faneja ja ei-helsinkiläisiä Jokerit-faneja tunnen kyllä itsekin riittävän monta..

 

[Lätkäjope]

Lyödään oma lusikkakin soppaan vaikka ketjun aloittajan postaus oli kyllä aika huikea aloitus. Harmikseni oma ulosanti kirjoituksellisesti ei ole mitään parasta, vaikea saada päässä olevat tunteet paperille. Koitetaan kuitenkin.

Ikää on tällä hetkellä vasta 23 vuotta mutta niin kauan kun opein jääkiekon säännöt olen sitä seurannut ja Ässille elänyt sekä hengittänyt.

Olen aina tykännyt käydä yksin peleissä ja kaikilla on varmasti jonkinlainen rutiini peli-iltoina. Omani oli yleensä se että hallilla piti olla tasan tunti ennen matsin alkua. Siitä kahvikupposen kanssa röökille ja sitten istumaan seisomakatsomoon ja hämmästelemään. Tämän jälkeen höyrymakkaralle, röökille, kuselle ja sitten istumaan ja odottamaan vielä tyhjänä olevaan seisomakatsomoon.

Aina sinne hallille piti mennä siihen tiistain SaiPa peliinkin tuntia ennen vaikka se 30-45min odottelua oli hermoja raastavaa. Pelipaita päällä istuttii yksinään käytännössä tyhjässä hallissa ja odoteltiin pelin alkamista. Tämä oli kuitenkin hetkiä, ja paikkoja minkä sijasta en olisi missään muualla maailmassa.

En tosiaan muista kuinka vanha olin kun hurahdin lopullisesti Ässiin ja annoin joukkueen viedä miehen mukanaan. Mitään valehtelematta, tai itseään glory huntteriksi tituleeraamalla 2006 oli se viimeinen pisara mikä sytytti liekin joka ei tule koskaan sammumaan. Sitä ennen se kyti siellä taustalla ja 2006 jälkeen kaikkeni olen henkisesti, ja parhaiten omaksuvallani tavalla fanittamalla antanut elämäni Porin Ässille.

Porista muutto tapahtui jokunen vuosi sitten ja ainoa asia mitä kaipaan on Isomäen tunnelma, ne rituaalit ja yksin peleissä käyminen. Toki kymmeniä pelejä on silti reissattu edes takaisin ja vieraspelit käyty aina katsomassa kun ne tuossa vieressä ovat olleet.

Hyppy tähän hetkeen : Olen nähnyt paikanpäällä yhden matsin tänä vuonna, johtuen siitä että muutin viime kesänä ulkomaille väliaikaisesti. Kävin tammikuun tienoilla porissa katsomassa Ässät-Kärpät ( voitto!!! ). Loput peleistä menneet TV:n välityksellä.

Olen samalla surullinen, sekä onnellinen. Eniten surettaa että hetki jota olen odottanut koko elämäni tulee silloin kun ei ole mahdollisuutta nähdä pelejä paikanpäällä. Ei ole mahdollisuutta nähdä sitä mistä olen unelmoinut, ja kuvitellut miltä se hetki näyttää kun Ässien kapteeni nostaa pokaalin suorille käsille ja Isomäki ulvoo suoraa huutoa, miehet itkee ja jääkiekkomaailmaan on järjestys palautettu.

Toki tuo surullisuus jää toiselle sijalle kun se mestaruus tulee. Mestaruudessa ei ole kyse yhden miehen finaali-unelmasta vaan koko kansa, porin sekä organisaation saavutuksesta jota ei pysty edes sanoin kuvailemaan. Tulen huomenna ( rukoilen että ruutu.fi näyttää pelin ja toimii ) istumaan sohvallani Armian paita päällä, punainen irokeesi päässä kynsiäni pureskellen.

Tässä kohtaa alussa mainitsemani kirjoitustaidon puute astuu kuvaan sillä ei mitään hajua mitä olen ylle kirjoittanut tai onko tämä "tarina" mitenkään johdonmukainen :D

Yksi asia on kuitenkin erittäin selvä. Ässien voittaessa mestaruuden, yksi suurimmista unelmistani käy toteen.

Te jotka siellä paikalla olette, olen kateellinen, mutta en voisi onnellisempi olla puolestanne. Huutakaa niin paljon kuin sydänmestänne ja sielustanne ikinä lähtee. Huutakaa niin että tänne TV:n välitykselläkin tulee kylmät väreet pelkästään huudoista. Huutakaa Porin Ässät mestariksi vuosimallia 2012-2013.

Minä kiitän, minä kuittaan ja en nuku ensi yönä.

Punamustavalkoinen - Rakkautemme ikuinen.

 

[Bruins]

Korttelikiekko vuosimallia 1977, kotikaupungin sarjassa 4 joukkuetta josta yksi Ässät. Sain patapaidan päälle. Ylpeänä 10 v jannu peilin edessä ihailemassa patalogoa. Ja heti seuraavana vuonna mestaruus ! Vanhemmat tilasivat talvitakin jonka hihaa koristeli Finnish Champions 1978 teksti joka kului pesussa pois. Takki on vieläkin mutsin kellarissa. Olin koulun ainoa Ässäfani. Mutta ylpeä sellainen. Myötä ja vastoinkäymisissä on patasydän sykkinyt rinnassa. Aina ja ikuisesti. Joutunee ensi viikolla toteuttamaan lupauksen: tatuoijalla käynnin. Ylpeänä !

 

[PataJaska]

Pitäydyn nyt sitten otsikon hengen mukaisesti lähinnä vain menneessä, en niinkään tässä hetkessä, enkä varsinkaan tämän meneillään olevan tilanteen spekuloinnissa..

Perusporilaisella perheellämme ei koskaan ollut mitään kosketuspintaa jääkiekkoon lajina. Itsekin olin ala-aste ikäisenä kiinnostunut voittopuolisesti aivan muista asioista: musiikista, näyttelemisestä harrastajateatterissa.. ylipäätään voisi sanoa että enemmänkin kulttuurista. Isäni toimi kuitenkin tuohon aikaan ns. täydennyspoliisina, eli henkilönä joiden päätehtävänä oli avustaa poliisia erilaisissa siviilikriisinhallinnallisissa tehtävissä. Noh, koska tällaisia tehtäviä oli lopulta kovin vähän, toimivat monet täydennyspoliisit kakkosharrastuksenaan järjestyksenvalvojina erilaisissa yleisötapahtumissa. Kuten erään Porin Ässät nimisen urheiluseuran "päätuotteessa", SM-liiga otteluissa. Muistelisin että isä aloitti järjestyksenvalvojana jäähallilla suunnilleen kaudella '94-'95, eli kaudella jolloin Ässät voitti pronssia (olin paikanpäällä todistamassa tuota ottelua, olin tuolloin 13v). Ja kun isäukko kerran oli hallilla töissä, niin sehän tarkoitti sitä että minä ja pikkuveli pääsimme ilmaiseksi peleihin, eikä tätä mahdollisuutta tietenkään voinut jättää käyttämättä, olimme kuitenkin molemmat ainakin etäisesti kiinnostuneita myös lätkästä jo aiemminkin. Ainakin 2-3 kautta kävimme ilmaiseksi ennen kuin asiaa alettiin kunnolla kontrolloimaan. Siinä vaiheessa olimme kuitenkin jo niin koukussa siihen tunteeseen, ja varmaan jo suunnillen siihen ominaistuoksuun mikä hallissa oli, että jatkoimme peleissä käymistä ja maksoimme kiltisti vähistä viikkorahoistamme. 2000-luvun alussa isä lopetti järkkärihommat, mutta siinä vaiheessa alkoi sitten jo olla omaakin rahaa jolla peleissä käydä..

Muistelen että ihastuin jääkiekon seuraamisessa, ja siis seuraamisessa nimenomaan paikanpäällä, ennen kaikkea siihen että se herätti minussa aitoja tunteita. Aivan samalla tavalla kuin edellä mainituista musiikista tai teatterin tekemisestä, sain siitä valtavat henkiset "kicksit" aivan alusta asti. Nyt olen jo vuosia asunut pois Porista, rakentanut elämäni tänne Hämeen sydänmaille, menossa täällä naimisiin ja ostamassa vakituista asuntoa. Olen siis jäämässä tänne "pysyvästi" (pysyvästi toki aina heittomerkein varustettuna, eihän elämästä tiedä). Ässien kotipeleissä en pysty enää käymään kuin.. sanotaan nyt keskimäärin alle kymmenessä per kausi, mutta en silti katso sitä ongelmaksi. Nettiradion kautta pystyn edelleen samaan ne aivan samat tunteet kuin silloin pikkupoikana keväällä 1995. Sydän tietää mitä sydän rakastaa, ja sehän on tärkeintä eikös juu..

 

[DiamondDoll]

Olen Ässäfani jo kolmannessa sukupolvessa. Edesmennyt pappani oli kova kiekkomies ja isäni vieläkin isompi. Iskän sylissä ensimmäiset patakokemukset kaudelta 1989-1990 jolloin pelattiin ykkösdivarissa ja sieltä noustiin takaisin liigaan. Olin tuolloin kaksivuotias tytön tyllerö.

Kiekkoa käydään iskän kanssa yhdessä katsomassa tänäkin päivänä ja voin sanoa yhteisen Patafaniuden olevan suuri syy siihen että mulla on niin läheiset ja rakkaat välit faijaan. Monta tuhatta tuntia on yhdessä käytetty parhaan mahdollisen viihteen seuraamiseen livenä Isomäessä ja hitsauduttu todella läheiseksi isä-tytär duoksi.

Nykyään asustan Keski-Suomessa mutta aina mahdollisuuksien mukaan hurautan autolla Poriin Isomäen pyhättöön. Vuorotyö sairaanhoitajana ei aina anna mahdollisuuksia mutta kun sellainen tulee, se käytetään. Kaikki JYPiä vastaan pelatut pelit katsotaan aina paikanpäältä vaikka siten että pitää polvillaan rukoilla työkaverilta vuoronvaihtoa. Mieheni, joka ei kiekkoa seuraa, pitää faniuttani lähinnä mielisairauteen rinnastettavana asiana. Padan mukana kuitenkin eletään, joskus se on helvettiä ja joskus niin huikeata ettei sanoja löydy kuten tällä hetkellä.

 

[TosiFani]

1970-luvulla isä vei peleihin ja puistossa pelattiin lätkää yömyöhään, siitä se lähti. Isomäen Legendan alku tuo lämpimän tunteen sydämeen, niinhän se meni.

 

[Miksu]

Hassua, juuri tänään mietin kävelyllä ollessani omaa Ässäfaniuttani ja mistä kaikki on alkanut. Näemmä tätä on laajemmaltakin liikkeellä, mistä lie johtuu. Kiitokset täältäkin nimimerkille Ikuinen Pata hienosta tarinasta.

Ensimmäisen kerran muistan olleeni pelissä joskus 80-luvun alkupuolella, kauhean tarkkaa muistikuvaa vuodesta, tai sen puoleen itse pelistäkään ei ole. Sen muistan, että olimme seisomassa nykyisen D-katsomon paikalla ja ottelun avausmaalin teki Christian Ruuttu. Olin sen verran nuori tuolloin, että suurempaa innostusta ei vielä päässyt syntymään. Pelin kohokohta oli Milkkis-juoma.

Vaikka satunnaisesti kävinkin pelejä seuraamassa, niin voi sanoa että Ässä-fani minusta tuli vasta divarikaudella. Olin tuolloin 14-vuotias, ja silloin Karjarannan Shelliltä sai peleihin lastenlippuja ilmaiseksi. Aluksi pääasia peleissä käymiseen oli kavereiden kanssa ajan viettäminen, mutta pikkuhiljaa kipinä syttyi. Hauska muistikuva muuten tuon ajan peleistä, silloinhan hallia ympäri pystyi kävelemään kaukalon tasalla. Ja hallissa näkyi paljon tyttöporukoita, joita ei peli näyttänyt kiinnostavan ollenkaan. Tytöt kävelivät kaukalon vierestä hallia ympäri koko pelin ajan ja nähdessään tuttuja katsomossa, pysähtyivät juttelemaan.

Mutta siis, koukussa Ässiin on tullut oltua tuo reilut 20 vuotta eikä tästä enää irti pääse.

 

[Vellihousu]

Olen kirjoittanut aiheesta jopa kaunokirjalliseksi luokiteltavan tekstin, mistä lyhyttä ja tylsää referaattia tässä.

Meidän perheemme on maalta, Pohjanmaan ytimestä. Muutimme Poriin kun olin tarha-ikäinen, mutta taustasta johtuen sellaiset asiat kuin jääkiekko, porilaisuus ja Ässät eivät olleet mitään itsestäänselvyyksiä. Käänne tapahtui kaudella 86-87. Radio Pori oli aloittanut lätkälähetyksensä ja eräänä talvi-iltana töistä tullut isäni oli rojahtanut vanhempieni parisänkyyn ja laittanut hetken mielijohteesta kelloradion päälle. Koska itse olin kovasti isäukon perään (äijä oli paljon poissa kotoa joten otin kaiken irti niistä hetkistä jotka sain olla hänen kanssaan), kömmin hänen viereensä makaamaan ja kuulin tietysti mitä radiossa oli tarjolla. Sieltä tuli Ässien peli Jari-Tapani Koskisen intensiivisen eläytyvänä selostuksensa. Siitä se sitten lähti: ensimmäiseen oikeasti vaikuttavaan Ässät-kokemukseeni kuuluvat pimeä talvi-ilta, hämärästi valaistu huone, ja kesken ensimmäisen erän nukahtanut isäni jonka järeä kuorsaus sekoittui Koskisen selostukseen.

Vähitellen minusta kehittyi fani, joskaan täysin selvää ei ainakaan näin jälkikäteen ajatellen ollut fanitinko enemmän radion kuuntelutilannetta kuin Ässiä. Joka tapauksessa radion kuuntelusta kehittyi rituaalini vuosiksi, en missannut moneen vuoteen montaakaan peliä, ja samalla mielikuvani Ässistä ja Isomäen jäähallista muokkautui pysyvästi. Isomäestä tuli nimenomaan myyttinen paikka, varsinainen "aavan meren tuolla puolen", ihmemaa, jossa elämä oli paljon jännempää kuin meillä kotona. Koskisen usein rätisevät selostuksetkin olivat parhaimmillaan kuin jotakin toismaailmaista loitsua tai suoraa lähetystä kuukävelyltä. Pelejä kuuntelin usein vanhempien makuuhuoneessa ja kun Ässät teki maalin tapasin hyppiä parisängyllä kunnes kasvoin sen verran isommaksi että hyppiminen kiellettiin :)

Tähän kaikkeen nähden ei liene yllättävää että ensimmäiset oikeat visiitit Isomäessä oliva jopa pettymyksiä; "tämmöistäkö täällä onkin". Todellisuus ei vastannutkaan mielikuvaa. Ehkä vähän paljastavaakin myöhempiä vaiheitani ajatellen, toisaalta kyllä minä jo 90-luvulla koin Isomäessäkin lukemattomia ikimuistoisia hetkiä ennen kuin joskus vuonna 97´lopetin pelien seuraamisen lähes kymmeneksi vuodeksi. Vihainen vaihtonuori ei tietenkään voinut seurata jääkiekkoa. Kevät 06 ei ollut itselleni varsinainen uusi herätys Ässäfaniuteen, mutta sen jälkeen ryhdyin taas seuraamaan Ässiä tarkemmin niin kuin yleensäkin urheilua. Samoihin aikoihin myös pitkään jäissä olleet välit Poriin alkoivat lämmetä minkä lopputulemana muutin kaupunkiin takaisin vuonna 2010.

Aika jännästi on siis elämä mennyt samaan tahtiin Ässien kanssa. Jos nyt vielä mestaruus tulee, niin se on kaiken huippu, lähinnä nyt vaan odotan että mikähän on se oman elämäni tuleva huippukohta ;)

 

[Raimoton]

Pienenä poikana isä vei aina katsomaan kotipelejä b-katsomoon. Erätauolla maukasta makkaraa ja pilli-mehua ja pelin aikana ihmettelin seisomakatsomon menoa. Vieraspelit tietty kuunneltiin radiosta ja teksti-tv tarjosi tilastot.

Joskus 2000-luvun puolessa välissä alkoi b-katsomo jäämään taakse ja myös ukko kotiin ja poika yksin seisomakatsomoon. Vähän on pilli-mehutkin vaihtunu eri litkuihin. Vieraspeleissäkin alettiin käymään tiuhempaan tahtiin niin omalla kyydillä kuin fanireissuissakin. Nykyään seisomakatsomo vakiintunut paikaksi ja vieraspelit vahdataan paikallisen kuppilan screeniltä. Mutta taisi patasydän vakiintua jo nuorena poikana, ensimmäisen kerran, kun astui jäähallin ovesta sisään.

 

[K.A.H]

Hienoja tarinoita täällä, jopa suorastaan liikuttavia koska niihin on helppo samaistua! Kerronpa omani.

Itse olen harvinainen ässäfani, kotoisin eteläisestä Hämeestä eikä minulla ole minkäänlaisia siteitä Poriin ylipäätään. Ei sukulaisia, ei mitään. Itselläni kaikki alkoi eräänä syksyisenä iltana 1992 ollessani 8-vuotias. Isoveljeni kovana jokerifanina selasi jonkinsorttista Sm-liigaennakkoa, ja meidän välillämme käytiin jotakuinkin seuraavanlainen keskustelu mistä kaikki alkoi.

Veljeni: Ala säkin kannattamaan jotain liigajoukkuetta.
Minä: Mitä joukkueita edes on olemassa?
Veljeni: No, Jokerit pelaa huomenna Ässiä vastaan, kannata vaikka niitä!

Sitten sain käsiini veljeltäni hänen lukemansa liigaennakon, ja näin ensimmäistä kertaa Ässien logon ja mielestäni upean punaisen paidan! Lisäksi Ässissä näytti pelaavan herra nimeltä Petri Varis, jonka sukunimi huvitti pientä poitsua suunnattomasti. Ja sitten oli Jari Korpisalo, jota kuulemma korpiksi kutsuttiin. Korppi ja Varis, sehän riitti pienen pojan mielikuvitukselle. Suosikkijoukkue oli valittu! Ja se on tietysti pysynyt tähän päivään asti.


Nyt kun muistelee, niin onhan tähän väliin mahtunut kaikenlaista vaihetta fanivuosinani 1992-2013. Ensin oli herrat Takko, Javanainen ja Korpisalo. Sitten tuli hirvittävä tapaus Otevrel, josta oikestaan alkoi hidas mutta hirvittävä alamäki, joka oli lopulta syöstä koko seuran perikatoon ja hävitykseen. Ennen pahinta alamäkeä koutsina kuitenkin hääri muuan Juhani Tamminen, ja ykköspelaaja oli Vladimir Vujtek. Noista Tammisen jälkeisistä synkistä vuosista ei ole kauheasti muistikuvia, paitsi Isomäessä pelejä seuraamassa n. 2500 ihmistä ja tunnelma kuin hautajaisissa. Harvat voitot maistuivat todella makoisilta, ja näin jälkikäteen nuo vuodet opettivat nimenomaan nauttimaan yhdestä ainoastakin voitosta joka kerta. Sitten ruoriin astui nuori Mika Toivola, jonka ensimmäinen kausi oli jo lupauksia herättävä, mutta 2006 keväällä sitten toden teolla rävähti! Yleisesti sijalle 12. povattu Ässät otti kaikkien hämmästykseksi hopeaa, ja kuilun reunalla ollut seura oli pelastanut itse itsensä. Noh, sen jälkeen mentiin taas tutusti pohjamutiin, tuli sellainen vähän lyhyempi jääkausi mikä toki sitten päättyi itselleni kovimpaan paikkaan ässäfanin urallani, eli karsintoihin Sportia vastaan keväällä 2009. Tolpan päässä oltiin Mestiksestä. Sen jälkeisen ajan laskenkin sitten tavallaan nykyajaksi, sillä Rautakallion otettua ohjat ja sen jälkeen Kiven aikana ässävene on ollut jatkuvassa noususuhdanteessa!

 

[Pohjanpoika]

Itse en oikein jaksa muistaa mistä saakka olen Ässiä kannattanut. Todennäköisesti syntymästäni saakka v 1982. Muita vaihtoehtoja ei ikinä ole edes annettu tai tullut mieleen. Päälimmäisenä asiaan vaikuttaa ehkä se, että isän puolelta suvussa on ollut kaksi pääsarjatason porilaiskiekkoilijaa, joista toisen paita roikkuu tätä nykyä hallin kattoa koristamassa. Jo pienestä pitäen mummolassa aina käytiin läpi miten pelit olivat Ässillä menneet. Muiden joukkueiden nimiä en pienenä edes tiennyt.

Ensimmäinen paikan päällä katsottu peli osui divarikaudelle. Kyseinen peli taisi päättyä Ässien voittoon 19-3. Ottelun alkuvaiheilla piti tietysti saada legendaarista höyrymakkaraa ja sitä lähdettiinkin ostamaan. Minua kuitenkin huoletti se, että minulta saattaisi jäädä jokin ottelun maaleista näkemättä. Muistan isäni vastanneen minulle seuraavasti: "Kyllä sä sen varmasti kuulet". Ässien tehdessä maalin ymmärsin miksi sitä ei voisi olla huomaamatta. Muistaakseni pelin lopussa Kari Rosenberg vaihdettiin pois maalilta, jotta kakkosvahti Pasi Rätykin pääsisi "hengailemaan" maalille. Juuri töitä ei siellä päässä tainnut olla. Tuo ensimmäinen ottelu tuli katsottua seisomakatsomosta. Yhtään en muista kuinka hyvin sieltä ottelua pystyin seuraamaan.

Saman kauden lopusta muistan sen kun varmistui että Ässät voi seuraavassa kotiottelussaan voittamalla JoKP:n nousta takaisin liigaan. Olin jo kuunnellut joitakin otteluita Radio Porin taajuudelta ja kinusin kovasti mukaan kyseistä ottelua katsomaan. Isä ei kuitenkaan ottanut minua mukaan, koska taisin olla liian pieni ja halli oli kuitenkin täpötäysi. Minkäänlainen itkeminen ei asiaan tuonut muutosta.

Seuraavilta kausilta muistan vain sen, kuinka otteluita tuli kuunneltua radiosta ja luettua otteluista kirjoitettuja juttuja Satakunnan Kansasta. Tihonovin tulon valmentajaksi muistan hyvin. Tuossa vaiheessa alkoi muodostua viha-rakkaussuhde Rauman Lukkoon. Hämärästi muistan isäni kertoneen jonkun ottelun jälkeen että hallilla oli huudettu paljon Lukon kannustuksen joukkoon "divariin" huutoa. En ymmärtänyt miksi juuri tälle joukkueelle näin huudettiin, mutta asia minulle selitettiin, enkä sitä mitenkään kyseenalaistanut.

Kauden 91-92 playoffit ovat ensimmäiset pelit, jotka muistan todella hyvin. Ässät voitti Lukon hiukan yllättäenkin avausottelussa raumalla 1-4 lukemin. Seuraavan Porissa pelatun ottelun jouduin jälleen kuuntelemaan radiosta, koska minua ei taaskaan otettu mukaan. Meidän suvussa on aina käyty seisomakatsomossa, eikä sinne 9-vuotiasta ilmeisesti sopinut playoffeihin ottaa. Muistan, kuinka Radio Porin selostuksesta kuului aivan mieletön Ässät-taptaptap-Ässät-taptaptap möykkä läpi koko ottelun. Samoin "Mölli"-huudot jäivät mieleen, vaikken edes sillä hetkellä tiennyt kuka tai mikä se "Mölli" oli. Se ehkä oli se viimeinen niitti, jolloin tämä patasydän roihahti liekkeihin.

Välieräotteluihin Jokereita vastaan minut otettiinkin yllättäen mukaan otteluita katsomaan paikan päälle. Tyhjän kaljakorin päältä näki pelit todella hyvin tuonkin ikäisenä. Ensimmäinen Jokerit-peli on jäänyt kohtuullisen hyvin muistiin. Ässät taisi johtaa 2-0 kahden erän jälkeen, jolloin totesin jo itsevarmana Ässien hoitelevan koko ottelun. Isä tai setä vieressäni totesi kuitenkin että katsotaan nyt loppuun ensin, sieltä Selänne tulee ja tekee kuitenkin vielä pari maalia. Kutakuinkin niin siinä taisikin käydä. Ainakin toinen Jokereiden maaleista taisi olla Teemun käsialaa. Kyseisen ottelun ratkaisua ei ole voinut unohtaa. Korpisalo veti tuimalla lämärillä kiekon Kettererin ohi ja Isomäki räjähti. Seuraavan päivän SK:sta leikkasin Korpisalon kuvan, joka edelleen löytyy arkistoistani.

Tuona keväänä Ässillä ei kuitenkaan ollut mitään jakoja Jokereita vastaan Helsingissä ja pronssiottelu HIFK:ta vastaakin taisi mennä kokonaan ohi.

Seuraavilta kuudelta kaudelta muistoja on vähemmän, johtuen siitä että pelasin itse jääkiekkoa Ässien junioreissa ja saimme jokainen kausikortit seisomakatsomoon. Varmaan noin 2/3 jokaisen kauden peleistä tuli oltua katsomassa. Paljon meni aikaa jääkiekkokortteja vaihdellessa kentän laidalla.

Se välieräottelu TPS:ää vastaan on jäänyt hyvin mieleen, jossa Kaski tappeli Summasta vastaan. Ottelu oli poikki tuon tappelun jälkeen todella pitkään. Tuolloinkaan Ässien paukut eivät kuitenkaan vieraspeleissä ja jälleen tiputtiin välierävaiheessa pronssiotteluun. Noina 90-luvun Ässien menestyksen kannalta parhaina vuosina sitä jotenkin turtui siihen, että aina oli ne pari muuta joukkuetta, joita Ässät ei voisi playoffeissa voittaa (TPS & Jokerit). Vuoden 78 legendaarisesta finaalista kuulin isältä ja muilta sukulaisilta paljon juttuja silloin tällöin ja olisin kovasti halunnut kokea jotain vastaavaa jossain vaiheessa. Jotenkin sitä vain oppi siihen tilanteeseen, että Ässät oli kova joukkue ja oli joka vuosi playoffeissa, mutta ei kuitenkaan kovinkaan lähellä finaalipaikkaa.

Näitä surkeita vuosia en halua muistella lainkaan. Opiskelujen ja opiskelijabudjetin takia otteluita ei kovin paljon edes tullut käytyä katsomassa. 2009 oli kaikista hirvittävin. Muistan kuinka ennen Vaasassa pelattua kuudetta ottelua kiehuin raivosta. Päälimmäisenä oli vain mielessä että kuinka "ne" voivat sössiä tämän. Miten "ne" voivat olla näin lähellä rakastamani seuran täydellistä tuhoamista. Sanalla "ne" tarkoitan koko organisaatiota pelaajia myöten. Olisi tehnyt syöksyä itse sinne pukukoppiin "tsemppaamaan". Kyseisen ottelun seurasin Jussi Ahon silmin ja lisäksi nettistriimi oli auki. Välillä oli pakko molemmat sammuttaa, kun en enää kestänyt jännitystä. Onneksi kaikki kuitenkin kääntyi parhain päin.

2006 oli hienoa tottakai, mutta jotenkin se on sellainen välivuosi ja tuli niin yllättäin. Bensakin loppui kesken. Sekä joukkueelta että faneilta.

Tällä kaudella on tapahtunut jotain, mikä on tuonut Ässät lähemmäksi sydäntä jällen kerran. Tunne on täysin erilainen kuin viimeisten 15 vuoden aikana. Edes 2006 tätä ei tapahtunut. Iso syy siihen on erään Ässäpelaajan muutto tänne jumalan selän taakse. Poikamme ovat saman ikäisiä ja käyvät samassa hoitopaikassa pari kertaa viikossa. Jostain siellä ilmeisesti on keskusteltu jääkiekkoon liittyen, koska poikani on itse halunnut päästä tänä talvena peliä katsomaan, vaikka on vasta neljävuotias. Tämän toiveen tietysti ilomielin toteutin välittömästi. Kovasti hän aina haluaa tietää missä päin kenttää tämä kaverin isä kulloinkin on ja osaa nyt jo itse pelinumeron paikallistaa.

Poikani kiinnostus jääkiekkoon, sekä Ässien hurja kevätliito yhdistettynä Isomäen Legenda biisin sanoitukseen on herkistänyt minut täysin. Muistiin on palannut ne kerrat jolloin itse olin pieni ja isän kanssa seisomakatsomossa kannustamassa. Yksi unelma on tällä kaudella jo täyttynyt. Olen saanut nousta Isomäen polkuja käsi kädessä oman poikani kanssa. Maisemat näyttävät pääpiirteissään edelleen samalta, tunnelmat ovat samat, hallin tuoksut saman tyyliset ja meteli samanlainen. Alkukantainen, voimakas.

Nyt tuo pikkupoikana mieleen syöpynyt unelma mahdollisen ratkaisevan finaaliottelun pelaamisesta käydään huomenna. Tunnetila on aivan käsittämätön. En luopuisi lipustani lähes mistään hinnasta. Toivottavasti tänä keväänä toteutuu se suurin kaikista ässäunelmista!