Koska Andersonin käsitys ei vastaa omaa, leimataan tämän tietämys vähäiseksi ja vain politikinniksi. Miksköhän?
Siis täällä keskusteltiin kahdesta asiasta 1) asiantuntijuuden määritelmästä ylipäänsä 2) miten Li Anderssonin tekeleet tai tämän kannukset tällaisen nimikkeen alle sopivat.
Minä olen ollut siinä käsityksessä, että nimimerkki Tarinankertojalla olisi jonkinlaista tarttumapintaa akateemiseen maailmaan ja sitä kautta jonkinlaista ymmärrystä siitä, mitä vakavasti otettava tutkimus on, ja mitkä sen tekemisen edellytykset ovat. Olen ilmeisesti ollut väärässä käsityksessä?
Vai väitätkö ihan vakavissasi, että Li Anderssonia voidaan luokitella vakavasti otettavaksi poliittisen historian tutkijaksi?
Toinen vaihtoehto on sitten se, että tarkoitus oli siirrellä maalitolppia. Eli käytännössä vaihtaa aihe Anderssonin akateemisesta (in)kompetenssista melko ilotulitusluonteiseen - jopa Immos- ja Halla-ahomaiseen - maalailuun ja veistelyyn. Mutta emmehän nyt sellaiseen sortuisi, emmehän?
Miksi se Li sitten on mediassa asiantuntijastatuksella eikä ne muut huippuasiantuntijat? Siinä on tän jutun pihvi. Akateemiset tukijat on nettivihalla jo peloteltu hiljaisiksi. Kommentointi julkisuudessa on aiheuttanut härintää ja vihapostia ja siksi monet asiantuntijat välttelevät julkisia esiintymisiä. Li taas on poliitikko, joka elää julkisuudesta... Media saa asiantuntiapinosta sen, joka julkisuuteen haluaa (poliitikon). Yliopistoista ei juuri maahanmuuton, sosiaalipolitiikan eikä kulttuurievoluution tukijat enää halua ulospäin tulla kommentoimaan, koska trolliarmeija hyökkää. Hyvin on äärioikeisto saanut trolliarmeijansa toimimaan (Ok, kulttuurievoluutiotukijaa potkii femimistit). Juuri näinhän se ennenkin toimi, vastakkaisia, ja nimenomaan tietopohjalta näkemyksiä esittävät ajetaan pelottelutaktiikoin ulos keskustelusta. Uuskieli puhetta toisteaaan loputyomadti ja nyt ollaan termitkin hämärrytetty.
Ensinnäkin medialla on taipumusta luoda omia narratiivejaan, joihin liittyy tällaisten joidenkin nimikkeiden käyttö tiettyjen henkilöiden osalta. Tarinankertoja on varmasti sitä mieltä myös, että nämä mediassa "huippujuristi" nimikkeellä elävät henkilöt edustavat ihan oikeasti ammattikuntansa eliittiä? Pointti on siinä, että juuri koskaan niillä ihan aitoa asiantuntija-arvostusta nauttivilla ei ole pienintäkään tarvetta tunkea itseänsä estradeille. Se, millä nimikkeillä media kutsuu tai mikä on keskustelupalstojen karvalakkikonsensus asioissa, on yleensä todellisuudessa jotain aivan muuta.
Voisitko myös listata ne poliittisen historian tutkijat, jotka eivät ole uskaltaneet aiheesta "äärioikeisto Suomessa" mitään kirjoittaa tai julkisuudessa kertoa? Ja nyt en puhu siis mistään sukupuolen tutkimuksen tms. harrastajista.
Tosiasiassa kyseessä on höpinöistäsi huolimatta hyvin marginaalinen aihe ja ilmiö. Aiheella oli relevanssia 30- ja 40-luvuilla, mutta ei enää juurikaan sen jälkeen. Noilta ajoilta taas ihan oikeat historian tutkijat ovat jo aihetta paljolti käsitelleet. Täälläkin mainittu Jussi Jalonen toteaa näin kyseistä opusta käsittelevässä kirjoituksessaan:
Aihe sellaisenaan olisi paljolti kuriositeetti, ellei kyseessä olisi osin valtavirtapolitiikkaan rantautunut ilmiö.
Mutta Jalonen on varmasti myös näitä rasisteja ja ties mitä muita. Kyseessähän on muutes Tampereen yliopiston väkeä. Ja jokainenhan tietää, kuinka punainen kyseinen ahjo on.
Ja kyllähän se ihan järkeen käy. Jos järjestäytyneimmät ilmentymät toisen maailmansodan jälkeen äärioikeistosta koostuvat Pekka Siitoimesta, Suomen Sisusta ja perussuomalaisista, niin onhan kyseessä marginaali-ilmiö. Asia voi toki muuttua vielä.
Typerimpää vähättelyjä kuin Li.n tosin on äärioikeiston nousun vähättely, että olisivat marginaalissa. He ovat isossa osassa merkittävää suomalaista hallituspuoluetta. Mutta hännystelijöitä ja heidän puolestaan maalitolppien siirtelijöitä riittää... koska ollaan itsekkin pelon ja vihan retoriikka syöty siimoineen. Ollaan niin pseudoperustelujen, datalouhinnalla saatujen todisteiden ja pukupäällä esiintyvien sampoterhojen lumoissa kykenemättä näkemään miten tähän on tultu ja mihin tämä kehitys on viemässä.
Kuuluuko mainittu Jalonenkin näihin siimat nieleisiin? Vai olisikohan nyt jossain toisessa suunnassa hieman jarrupoljinten painamisen tarvetta, mitä tulee kunnon vaahtoamiseen?
Itse en ole ikinä perussuomalaisista puolueena välittänyt, mutta osaatko tarkentaa tuota, että kuinka suuressa roolissa nämä äärioikeistoa edustavat ainekset puolueessa ovat, ja mikä näiden vaikutusvalta tarkalleen ottaen on?
Viholliskuvien luominen toistolla, vale tai ei, toimii ja viholliskuvan luomisen seuraus on historian saatossa johtanu lähes poikkeuksetta vihollisen ihmisarvon poistumiseen (kuten nyt välimerenpakolaisilta,maikasemmin muslimeilta, jotka on kaikki terroristeja jne). Ja se ihmisarvon poistuminen mahdollistaa sitten sen vaahtosuunpielisen massan yllyttämisen tarttuun machetteen jotta viholliset voidaan elimimoida.
Eiköhän tästä todellisuudesta olla yhtä kaukana kuin Kalifaatin johtamasta, palavan ghetto-ringin ympäröimästä Suomesta.
Huonolta näyttää euroopan tulevaisuus kun nyt jo pressakin höpöttelee kansallisista ratkaisuista (koko tun eu idea on ollut poistaa ne kansalliset ratkasut, sillä niiden historia on vähääkään edes peruskoulua käyneelle selvät).
Kuuluuko Niinistökin nyt näihin maalitolppien siirtelijöihin?
Muutenkin jotenkin tuntuu, että Tarinankertojalla on hieman hukassa Euroopan historia, jos vakavissaan väittää, että kansalliset ratkaisut ovat olleet jotenkin voittopuolisen negatiivisia. Toki jos tietämys jää siihen 1930-luvulle, niin näkökanta on ymmärrettävä. Kyllähän Euroopassakin elettiin todella pitkiä pätkiä aikoja, joita on melko hankala kovin kansalliskeskeisiksi kutsua. Eikä siitä nyt ole edes kuin alle 30 vuotta, kun Euroopassakin vaikutti itäpuolella eräs valtiorajat ylittävä toimija. Eikä se feodalismin aikakaan, mitään kovin kansallislähtöistä ollut - tai muutenkaan kovin edistynyttä.
