Toinen juttu on sitten se, miten nykypäivän vasemmistoa tai intersektionaalisuutta voi mitenkään verrata taistolaisuuteen. Molemmat toki vasemmalta tulevia liikkeitä, mutta toinen pyrkii lähtökohtaisesti laajentamaan ihmisoikeuksia ja toinen seisoo diktatuurin takana.
En väitä olevani mikään alan ekspertti, mutta yritän kiteyttää omat ajatukseni ja havaintoni vertailtaessa taistolaisuutta ja intersektionaalisuutta/vasemmistolaisuutta toisiinsa aikalaisena.
- Peruslähtökohta molemmissa on vankkumaton ideologinen "oikeassa oleminen", ja siitä seuraa se, että "jos et ole samaa mieltä, olet minua vastaan ja sinut hiljennetään"
- molemmat korostivat vapautta, mutta käytännössä edellä kuvatunlaisesti vapaus koskee vain "samaamieltä olevia" eli autoritaarista ajattelutapaa: on vain yksi totuus. Minua ihmetyttää kovin, että vasemmistolaisia kutsutaan "liberaaleiksi" - ehkä yksittäisiltä arvoiltaan ovatkin, mutta käytännössä eivät, viitaten edelliseen.
- paradoksaalista on se (vai onko se paradoksaalista), että niin 70-luvun vasemmistolaisten kuin nykyisten intersektionaalien keskuudessa vallitsee suuria erimielisyyksiä "oikeasta", oikeista termeistä. Tämä taisto siitä, kuka tai ketkä ovat oikeammassa kuin toiset on sangen hauskaa seurattavaa: itse asia eli tasa-arvo tai solidaarisuus tai mikä kulloinkin, on täysin toisarvoista verrattuna "oikeassa olemiseen".
- Vasemmistolaisuus (1970-luku) ja intersektionaalisuus (2010-luku) ovat vallanneet alaa erityisesti nuoressa älymystössä ja kulttuuripiireissä. Retoriikan kautta pääsemme siihen, että oletko "edistyksellinen vai taantumuksellinen". Oletko älykkö vai oletko juntti?
Tuossa muutama hajatus.
1970-luvun vasemmistolaisuus nojautui suureen ystäväämme Neuvostoliittoon ja sieltä opittuun ja sitä käyttivät hyväkseen niin vasemmistolaiset kuin oikeistolaisetkin: Neuvostoliitosta ei saanut sanoa pahaa sanaa, vaikka hyvin monet tiesivät ettei totuus ollut sanotunlainen. Sosialismi ja Neuvostoliitto olivat loukkaamattomia.
2010-luvun intersektionaalisuus/vasemmistolaisuus nojautuu omanlaiseen käsitykseen tasa-arvosta, lainattua sekin kaikkine termeineen, mutta kuka uskaltaa olla tasa-arvoa vastaan? Niinpä.
kuinka tämän päivän vasemmistolaisuus on millään tavalla muka yhtä vaarallinen ajatus kuin taistolaisuus?
Onneksi muistin/huomasin tämänkin kysymyksen.
Ensinnäkin vertaisin ennemminkin intersektionalisuutta ja taistolaisuutta keskenään. Uskon ja toivon, että myös intersektionaalisuus politiikassa hajoaa omaan mahdottomuuteensa.
Toiseksi, 1970-luvun vasemmistolaisuus verrattuna nykyiseen vasemmistolaisuuteen on kaksi aivan eria asiaa, koska Suomi 1970-luvulla ja nyt ovat kaksi hyvin erilaista yhteiskuntaa.
1970-luvulla (jos nyt unohdetaan Neuvostoliitto) Suomessa oli todellakin absoluuttisesti köyhiä ihmisiä, työväen palkat olivat huonoja, sosiaaliturva nykyiseen verrattuna kehno ja vasemmisto todellakin ajoi työläisten etuja. Vuosien varrella olemme vaurastuneet, myös "työläiset" ja yhteiskunta takaa kaikille kohtuullisen elintason erilaisten tukien kautta.
Vasemmisto tukeutui ja tukeutuu edelleen nk. sorrettuihin kansanosiin. Aiemmin se oli huonosti palkattu porvarin sortama duunari - nyt se on toimeentulo-, asumis- sun muitten tukien varassa elävä kansalainen, jolta kapitalisti haluaa viedä tuhkatkin pesästä. Aina löytyy se "sorrettu" kansanosa, jota vasemmisto kosiskelee ja saa äänensä.
Ongelman aiheuttaa se, että esimerkiksi nykyinen vasemmistohallitus (sikäli kun vihreät ovat vasemmistolaisia, ja miksei olisi) ei ole tehnyt käytännällisesti katsoen mitään työllisyyden eteen. Ikävästi ajatellen voisi kuvitella, että eivät haluakaan, koska hyvinvointi vähentää heidän kannatustaan.
Tässä risteävät intersektionaalisuus ja vasemmistolaisuus, mikä osin omasta mielestä selittää molempia: pitää olla yhteinen ajatus ja yhteinen vihollinen. Viimeksi mainittu on tärkein vaikka se olisikin keksitty tai muutoin luotu.