Onko se vain minä, vai tuntuuko että jopa mediassa pahin paniikki on helpottamassa, vaikka tartuntamäärät jatkavat kasvuaan? Todella vähän ns. katastrofiuutisia ilmoilla, vaikka jo pidempään tartunnat ovat maltillisesti kasvaneet.
Samaa huomattavissa laajemmin myös muualla Euroopassa; Ranskassa fudispeleissä on jo jonkin verran yleisöä, Englanti ja Saksa aikovat ilmeisesti päästää jengiä rajoitetusti katsomoon lokakuun alusta alkaen. Espanja lienee samalla tiellä.
Onko nyt viimein niin, että talouden realiteetit puskevat sen verran kovaa vasten kasvoja, että pahin koronahössötys on jopa pakko unohtaa?
Tuntuu. Tohon viimeiseen sanoisin, että ehkä elämän reaaliteetit puskevat kuitenkin sen verran kovaa vasten kasvoja. Onko se sitten jonkun arvoista elämää, että ollaan neljän seinän sisällä x vuotta tästä eteenpäin ja pelätään kaikkea mahdollista? Mitä pidempään tämä jatkuu, sitä enemmän tulee näitä koronan jälkioireita, jotka ovat siis henkisiä vammoja terveille ihmisille.
En osaa edes kuvitella mitä esim. vanhusten päissä liikkuu, kun ovat pian puoli vuotta olleet keskenään lukittuna johonkin hoivakotiin. Tai jotkut vapaaehtoisesti kotiinsa. Itselläni, vaikken yleensä edes käy paljoa muuta kuin töissä, oli keväällä kahden viikon karanteeni kotioloissa jo sellainen ponnistus, että tiukkaa teki. En edelleenkään käy hirveästi missään, mutta töissä sentään näkee muita ihmisiä ja kaupoissa ja esim. ravintoloissa voi käydä normaalisti. Voin hyvin sanoa että esim. parin kuukauden karanteenin jälkeen olisin jo vahvasti alkoholisoitunut ja muutenkin päänuppi aika sekaisin. Kaikkeen kyllä varmaan tottuisi, mutta uskon, että vaikka kuinka yrittäisi pitää maskiryhdin ja koronatsempin ja mitä näitä nyt on päällä, niin kyllä se raja kaikilla tulee vastaan. Toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin. Ja sitä laskua sitten tullaan maksamaan tästä vielä pitkän aikaa.
Toki tilanne muuttuu varmaan pian taas kireämpään suuntaan, veikkaan että sääntöjä ei tulla noudattamaan enää yhtä tunnnollisesti kuin keväällä.