Olihan tämä aikamoinen tuhkimotarina, ja oli eilen illalla taas kerran tippa linssissä. Tosin herkkänä runoilijapoikanahan minulla on harva se hetki tippa linssissä.
Mutta rehellisesti sanottuna, ja vaikka tämä oli täydellinen yllätys ja aivan käsittämättömän kova suoritus tuolta joukkueelta - ei tämä silti jostakin syystä tuntunut ihan niin huikealta kuin kaksi ensimmäistä mestaruutta.
Ensimmäinen on aina ensimmäinen, ja sen muistan erittäin hyvin tuolloin nuorena pojankloppina fiilistelleenä: siinä oli jotakin maagista. Suomi oli ensimmäistä kertaa varmaan ikinä joukkueena maailman paras, jossakin. Laji oli jääkiekko, ja vaikka sitä ei jalkapalloon voi verrata, se on kuitenkin suhteellisen iso laji.
Toinen mestaruus oli kauan odotettu, se mikä piti tulla jo aiemmin. Ja se, joka piti saada, jotta Suomi vakiinnuttaa paikkaansa isojen poikien joukossa. Olihan näjet Slovakiakin jo ottanut sen yhden mestaruuden. Pitkään ja hartaasti odotettu, toinen tuleminen.
Nyt kolmas mestaruus oli eittämättä yllättävin ja siinä mielessä tietysti aivan mahtava suoritus. Mutta kuten todettua, nyt voin jo aivan hitusen aavistella, miltä esim. ruotsalaisista tuntuu, kun voittavat mestaruuksia. Torille, kyllä, mutta... Pitihän sen nyt silti jo taas tulla. 11 finaalipaikkaa tässä nyt kuitenkin on ollut, ja kolmas voitto ei tässä katsannossa enää mikään yllätys pitäisi olla.
Sanotusta huolimatta, kyllähän tämä kivalta tuntuu. Työpäivä meinaa vähän mennä tässä ohitte ajatuksissaan, vaikka ei mitään krapulaakaan ole.