Onko palstalaisilla kokemuksia vakavasti mielenterveysongemaisen kanssa seurustelusta?
Mulla on elämänpolulta kaksi pitkää, noin 5v:n suhdetta, joissa mt - ongelmat oli läsnä. Voimia.
Mihin itse pystyy on rajallista, koska se rata on raskaampi kuin mikään. Kun rakastaa on vielä osin sokea kaikelle mikä on totta ja edessä ja sitä yrittää yrittämistään.
Salakavala vaara on rikkoa itsensä yrittäessään ja kaiken huomion keskittyessä kumppaniin ja sillä kumppanillakin on voimia korkeintaan huomioida itsensä.
Helpoin neuvo tietysti olisi kehottaa irtautumaan. Tiedän kokemuksesta, että ei se niin helppoa ole, sen lisäksi että on omat syvät tunteet, on myös normaalin ihmisen huolenpito ja vastuun tunteet. nekin on yllättävän voimakkaita pidättelemään.
parhaiten kuitenkin tiedät ja tunnet itse, onko suhteenne oikeasti elossa, vai huoltosuhde. Mikäli jälkimmäinen, niin muu on kai mahdotonta kuin irrottautuminen. Tämä onkin se vaikea paikka, osata tunnistaa uskooko itse enää siihen, että asiat voisivat jollekin tasolle korjaantua ja tiedostaa, riittääkö omat voimat edelleen jatkaa. Itse en oikein osannut ja olin lopulta aivan palasina henkisesti myös itse. Jälkikäteen pohdin mielessäni, että se oli minun jatkosota.
Itse tajusin, että on päätynyt totaaliseen umpikujaan yrittämiseni kanssa, kun sain bussissa istuessani itseni kiinni ajattelemasta, että itsemurha on oikeastaan hyvä vaihtoehto, siinä tunnelissa kun ei ollut valoa lainkaan. Se kuitenkin pani järjen takaisin raiteilleen sen suhteen, että mun voimat oli käytetty, enkä asioille mitään voinut, joten pakko oli erota. Aika sumussa ja huonoa omaa tuntoa potien meni varmaan vuosi, sitä kun tunsi, että on jättänyt oman rakkaansa heitteille kuin hukkuvan järveen ja kävellyt pois. Vasta pitkän ajan jälkeen kykenin antamaan itselleni oikeasti anteeksi, vaikka järjen tasolla tiesinkin, etten olisi voinut asioille yhtään mitään siinä suhteessa roikkumalla.
Toinen kohtaloni oli jossain mielessä helpompi, kun olin jotenkin konkari käsittelemään asiaa. Siitä kuitenkin seurasi kyllä kylmäävä ajatus, että minussa on joku kummallinen ominaisuus ja teen "hulluksi" kaikki rakastamani naiset tietämättäni. Vaikka se kuulostaa koomiselta, ajatus oli oikeasti ahdistava, enkä moneen vuoteen uskaltanut edes ajatella seurustelua ja parisuhteita. Kovasti pohdin kuinka hurjan kauhuelokuvan tuntemuksistani saisikaan.
Minusta on hienoa, että olet hakenut ja saanut ammattiapua asiaan, minä en moisen edes tajunnut olevan mahdollista ja kärvistelin yksin ongelmineni. Todellakin yksin. Kun tilanne meni niin pahaksi, että ainoa mahdollisuus oli hoito suljetulla, ystäväpiiri päätti, että minä olen jonkin sortin vasikka, kun hoidin hänet ammattilaisten hoteisiin ja minun olisi pitänyt pystyä taikomaan hänet terveeksi, tai antaa kaiken jatkua ennallaan. Sinänsä hauska anekdootti oli, kun hän pääsi avoon ja kotiin nämä "ystävät" jätti hänet kuin rotat uppoavan laivan ja se olin minä, joka eronkin jälkeen vein ruokakassia ja huolenpitoa ainoana, ihmiset kun tuntuvat jotenkin pelkäävän, että hulluus on tarttuvaa.
Edelleen, en osaa antaa neuvoja, toivon voimia jaksaa.