Facebook-ryhmä "ERIARVOISUUSVARASTO"
Taloustutkija Pantzarin päivitys:
"Huomisen Kauppalehdessä yritän selittää sitä, miksi (käsittääkseni) VM:n tai SP:n kantoja ei kannattaisi ottaa ihan nimellisarvoon politiikan kentällä. Veikkaan että kummassakin organisaatiossa on pelästytty Sipilän tinkimätöntä etupainotteista ohjelmaa
Talouspoliittinen roolipeli (KL 5.6.2015)
Suurelle yleisölle talouspolitiikan moniäänisyys tuottaa tuskaa. Keneen voi luottaa, kun mielipiteet hajoavat? Julkinen talouskiistely kuuluu kuitenkin oleellisesti demokraattiseen yhteiskuntaan. Esimerkiksi 1950-luvulla tunnettuja kiistakumppaneita olivat Jaakko Lassila ja Raimo Ilaskivi. 1980-luvulla markkinoiden vapautushuumaa arvioivat hyvin ristiriitaisesti nuoret ekonomistit Björn Wahlroos ja Jukka Pekkarinen.
Talouspoliittisissa kiistoissa on kyse paitsi mielipide-eroista niin myös erilaisista rooleista. Itse huolestuisin, jos esimerkiksi valtiovarainministeriön Martti Hetemäki tulisi julkisuuteen yhdessä professori Pertti Haaparannan kanssa radikaaleilla elvytysesityksillä. Talouspolitiikan erimielisyydet eivät perustu pelkästään mielipide-eroihin vaan kyseessä on myös keskustelua eteenpäin vievä roolipeli. Leikillisesti voi ajatella, että talouspoliittisessa julkisuudessa on ainakin neljä erilaista roolia: ajatuspoliisin, talousinsinöörin, talouspapin ja toisinajattelijan roolit.
Ajatuspoliisit ovat etujärjestö- ja yritysekonomisteja, jotka puolustavat omien organisaatioidensa intressejä ikään kuin puolueettomina asiantuntijoina. He pitävät huolen heille hyödyllisten talousdoktriinien järkähtämättömästä noudattamisesta. Vähemmän julkisuudessa ovat talousinsinöörit, joiden mallilaskelmien perusteella arvioidaan esimerkiksi veromuutosten vaikutuksia. Tätä työtä tehdään Suomen Pankissa ja ministeriöissä ja myös tutkimuslaitoksissa.
Talouspappien tehtävä on kaksinainen: Yhtäältä talousliturgisten rituaalien esittäminen ja munkkilatinan kääntäminen kansan kielelle. Toisaalta kirkolliseen järjestykseen kuuluu myös se, että ylipapit kyseenalaistavat vallitsevaa ajattelua. 1980-luvun papisto puhui kasinotaloudesta ja kulutusjuhlasta, 1990-luvulla kannusteloukuista ja insentiiveistä, 2010-luvun maaginen sana on luova tuho.
Pienen maan ongelma on ajautuminen pysähtyneeseen yksituumaisuuteen. Toisinajattelijoiden on tuoda tuoreita virikkeitä muualta maailmasta. Esimerkiksi Jaakko Lassila naulasi jo 1950-luvulla suomalaisen yritysverotuksen ja -rahoituksen radikaalit uusiutumisteesit vuosikymmeniä ennen kuin ne toteutuivat käytännössä. Tämän päivän toisinajattelijoita ovat esimerkiksi empatian merkitystä taloudelle korostava filosofi Frank Martela, markkinaratkaisuja puoltava kansanedustaja Elina Lepomäki tai degrowth -ajattelua julistava kauppatieteen tohtori Paavo Järvensivu. He ovat keskustelun ja tulevan talouden uusiutumisen kannalta ratkaisevassa roolissa. Joku heistä kertoo, miltä 2030-luvun Suomi näyttää.
Jukka Pekkarisen mukaan neuvonantajan roolissa toimivat ekonomistit joutuvat sovittelemaan tieteelle ominaisen epävarmuuden ja päätöksentekoon oleellisesti kuuluvan määrätietoisuuden välillä. Paradoksaalisesti kaikkein suurimman epävarmuuden vallitessa usein päädytään kaikkein tinkimättömimpään politiikkaan viittaamalla tosiasioiden tunnustamiseen. Tästä lienee kysymys Sipilän hallitusohjelmassa. Pääministerillä ei ole käytettävissä samaa ylellisyyttä kuin itseni kaltaisella akateemisella ekonomistilla, mahdollisuutta olla ajoittain eri mieltä itsensä kanssa ja muuttaa tarvittaessa mielipiteitä."