Tänään lähtiessäni kotiin kuntouttavasta työtoiminnasta, löysin kadulta kännykän. Ketään omistajaksi mahdollista henkilöä ei näkynyt missään ja otin puhelimen mukaan, ajatellen, että toimitan sen vaikkapa poliisiasemalle. No puhelimeen tuli kuitenkin soitto ja hätääntynyt englantia puhuva nainen kyseli, missä puhelin on ja mistä löytynyt, kerroin rauhallisesti ja myös esittäydyin. Ehdotin, että nainen voisi työpaikaltani tulla seuraavana päivänä hakemaan (puhelin löytyi siis ihan sen läheltä). Hän kuitenkin tarvitsi puhelinta jo tänään, joten sovin, että saavun helposti löydettävään paikkaan.
No paikalle sitten saapui lopulta ulkomaalaistaustainen nainen ja olin silmin nähden helpottunut, että puhelin oli turvassa ja kiitteli kovasti, että juuri minä osuin paikalle, eikä joku joka olisi ehkä käyttänyt sitä vääriin tarkoituksiin. Antoi lisäksi löytöpalkkioksi 10 euroa (toki pieni summa, mutta kaltaistani vähätuloista lämmittää suuresti.)
Kaikkein parhain fiilis tuli kuitenkin siitä, miten aidosti hyvälle mielelle toinen ihminen tuli tuosta kaikesta. En minä palkkion perässä ole (se on toki plussa, mutta ei kenenkään ole pakko palkita) vaan siksi, että koen tekeväni oikein. Kuten velvollisuuteen kuuluu tehdä ja miten toivoisin, että joku muu tekisi jos löytäisi vaikkapa minun kännykkäni kadulta.
Tuon naisen onnentunne pisti siis iloiseksi ja hymyn huulille. Vieläkin on mahtava fiilis. =)