Jatkoajan leffakerho

[ms.qvist]

Hei, äijä spoilaa!! Yksittäisten kohtausten ja loppuratkaisujen puiminen ei oikein ole oikein soveliasta elokuva-arvosteluihin, nääs.

Sorry!

Innostuin aamulla hiukan liikaa viestiä kirjoittaessani ja jäi olennaiset tagit asettamatta - no nyt ovat paikallaan, joskin osalle lukijoista tulivat hiukan myöhään.

Vilpittömät pahoitteluni!

vlad.

 

[Ted Raikas]

Kävin myös katsomassa tällä viikolla Interstellarin ja olihan se tosiaan avaruuskuvauksen suhteen erittäin onnistunut ja myös mukavan minimalistista ympäristöjen suhteen, eikä mitään älytöntä CGI-revittelyä. Eikä myös liikaa hektisyyttä, kuten vaikkapa Gravityssa. Aihe muutenkin mitä mielenkiintoisin. Toteutus vaan olisi voinut olla vieläkin syvällisempi ja raadollisempi sekä synkempi. Toki näitä elokuvia tehdään niin suurelle yleisölle, että kompromisseihin joudutaan väistämättä. Tätä vaivasi oikeastaan vähän sama juttu kuin yleensäkin Nolanin elokuvia. Niissä on tuotantoarvot, idea ja monet elementit täysin kohdallaan, mutta se viimeisin silaus ja "jokin" henki sieltä puuttuu niin, että kyseeessä olisi mestariteos ja klassikkoelokuva. Sitä ei tämäkään ole, valitettavasti. Silti elokuvana huomattavasti parempi kuin Nolanin kaksi edellistä. Myös onneksi muutamat mahdolliset tylsät piirteet ja ratkaisut onnistuttiin välttämään.

Hyvä elokuva, mutta ei juuri muuta. Loppua päin vähän lässähti ja hieman liikaa oli nyyhkyä ja lässytystä mukana. Näyttelijät kyllä kautta rantain paikallaan. Jessica Chastain on ihastuttava nainen. Minulla on joku erityinen heikkous noita punapäitä kohtaan.

Erityismaininta soundtrackista, todella laadukasta työtä Zimmeriltä. Tuki elokuvan tunnelmaa loistavasti. Urkupainotteisessa musiikissa on jotain lopullisuuden tuntua.

Sellainen kolme puoli viiva neljä tähteä viidestä tämä. Aihepiiri ja tyylikäs visuaalisuus tuo eniten tähtiä, tarinapuoli ja sisältö vähän puolivillaista, mutta menettelee.

 

[Musta Nuoli]

Taistelukohtaukset ovat pääasiassa epärealistisia: tiger ampuu shermania kylkeen, eikä sherman tuhoudu. Sivupanssari vain vähän pöllähtää! Eihän Pitt voi kuolla. Saksalaiset ovat taas kerran aika tyhmää porukkaa. Jalkaväen toiminta on luvalla sanoen aika mielenkiintoista. Saksalaispanssarit toimivat tässäkin leffassa pääasiassa yksin. Leffan tekijöiden historiatietämyskin on puutteellinen: "vaadittiin 15 000 shermania tuhoamaan 1500 tigeriä" (tigeritä valmistettiin 1350 kappaletta). Ai, eikö tigereitä tuhoutunut itärintamalla? Mättöleffana menettelee...

Se oli hyvä huomio, että elokuvassa ei mitään itärintamaa huomioitu, kuten ei muidenkaan maiden sotaponnistuksia. Tämä on valitettavan tavallista yhdysvaltalaisille sotaelokuville ja -sarjoille, jopa Band Of Brothersissa tähän ajoittain sorruttiin. Lähtökohtanahan on, että US of A voitti ja soti yksinään natseja vastaan, muista osapuolista harvemmin mitään mainitaan tai niitä noteerataan. Kuitenkin briteillä ja neukuillakin oli nyt sentään pikkuriikkinen, aavistuksenomainen osuus taisteluissa, muista maista puhumattakaan.

Mitä yksittäisiin taistelukohtauksiin tulee, niin harva sotaelokuvahan on loppuun asti sataprosenttisen realistinen, ainakaan perinteisempi viihde/toimintaelokuva. Dokumentit ovat erikseen, elokuvissa täytyy pitää realismi mielessä mutta joustaa siitä tarvittaessa narratiivin takia. Lyhyt elokuvahan olisi tuosta tullut, jos Pitt miehistöineen olisi muusattu heti kättelyssä.

Mielestäni tuo Tigerin osuma ei silti ollut elokuvassa suora osuma Furyn kylkeen. Jonkinlainen kimmoke korkeintaan, eli hyvin lähellä pöllähti mutta ei tullut täysosumaa. Muut Shermanithan menivätkin (ihan oikeaoppisesti) tuusan nuuskaksi ja osoittivat elokuvassa varsin hyvin Tigerien ja Shermanien eron.

Ja mitä Pittin hahmoon tulee, niin

Spoileri

kyllähän hän sitten kuoli, mutta vasta lopussa.

 

[ms.qvist]

Tulipa jälleen katsottua Hitchcockeja, ensinnä Takaikkuna ja sitten Linnut.

Olen nähnyt kummankin leffan ensimmäisen kerran televisiosta jo joskus 80-luvulla, aikana jolloin Alfredin tuotantoa näytettiin eräässä vaiheessa hyvinkin paljon - tuolloin televisiosta tuli myös Hitchcock esittää lyhytelokuvia (vai mitä ne nyt oikeastaan olivatkaan). Suurimmalle osalle ikäluokkani leffafaneista Hitchcockin leffat varmaan hyvinkin tuttuja, mutta kuinka sitten nuoremman polven fanien suhteen? Onkohan Alfred heille muinaismuisto museossa, ohjaaja joka on tuttu muutaman leffan nimen myötä - kenties tunnetuin Psykon myötä, mutta joka ei välttämättä enää niin kauheasti herätä kiinnostusta.

Näistä kahdesta katsoin ensinnä James Stewartin ja ruhtinatar Grace Kellyn tähdittämän Takaikkunan. En nyt mitään syväluotaavaa analyysiä lähde kirjoittamaan vaan muutaman rivin hahmotelman - oikeastaan ennemminkin tuomaan esille huomionomaisesti sen kuinka pienimuotoisesta miliöstä ja teemasta Hitchcockin onnistui rakentaa todella toimiva ja oivallinen elokuva - elokuva, joka pitää otteessaan loppuun saakka. Käytännössä elokuva tapahtuu yhdessä huoneistossa ja huoneiston ikkunasta avautuvan sisäpihan alueella, jolloin naapurit nousevat omaan merkitykselliseen rooliinsa ja ovat osana mysteeriä ja sen ratkaisua.

Takaikkuna on yhdelläkertaa hyvin vähäeleinen elokuva mutta toisaalta äärimmäisen pikkutarkka ja hienosyinen, sitä katsoessa ajantaju katoaa täysin (ainakin kaltaiseltani fanilta, jolle jatkuva toimintakohtauksesta toiseen hyppiminen ei ole tärkein asia elokuvassa) ja aivan yllättäen huomasin elokuvaa kulunuun sen puolentoista tunnin verran ja hyvin pian tämän jälkeen - huipentavan lopun koitettua leffa päättyikin. Se alkoi ja soljui omalla rauhallisella mutta voimaa keräävällä tavalla alun pienestä purosta lopun kuohahtelevaan koskeen ja sitä oli kovin miellyttävä ja mukava katsella - tuntui kuin olisi omaa lapsuuttaan elänyt aikana jolloin aikaa ei laskettu sekunneissa vaan olennaisesti pidempänä ajanjaksona.

Linnut on sitten elokuvana olennaisesti aktiivisempi (toiminnallisempi) vaikka sekin lähtee liikkeelle omalla rauhallisella tavallaan - tietyllä tapaa kiehtovan hienolla tavalla, arkisen "sattumuksen" kautta keräten sitten hiljalleen voimaa taakseen ukkosmyrskyn lailla purkautuen sitten lopulta hyvinkin voimallisesti ja brutaalisti - ennustamattomasti kuin maanjäristys iskien ihmisyyteen ja herättäen vanhakantaisen pelon - miksi - ja sen jälkeen syyttelyn ja vieraan syyllistämisen, mutta lopulta taustalla liene sattuma - yhden tai useamman sattuman summa, mikä sai luonnon käyttäytymään täysin ennustamattomalla tapaa. Ja tietyssä mielessä hyvää oli se, että sitä ei selitelty, se vain tapahtui - mysteeri jolle ei elokuvassa suoranaista selvitystä annettu. Annettiin katsojalle tila ja mahdollisuus luoda oma selityksensä mysteerille, lintujen täysin ennustamattomalle käyttäytymiselle.

Hienoa elokuvassa kuvaus idyllin murtumisesta, musertumisesta ja sen nostattamasta pelosta - suoranaisesta kauhusta, vaikka Linnuissa ei päästä samanlaiseen tuntemukseen ihmisyyden musertumisesta mihin Hitchcock Psykossa yltää - mutta kaikkiaan Linnut on oikein oivallinen ja kelvollinen elokuva (huomioiden aikakauden tekniset rajoitukset) jollainen oli ilo katsoa, vaikka se "Hitchcock-maratonini" heikoin lenkki lopulta onkin.

Katsoin suht' tiiviillä aikavälillä Hitchcockin neljä leffaa: Vertigo - Punainen kyynel, Psyko ja Takaikkuna sekä Linnut. Jos ne pitäisi asettaa paremmuusjärjestykseen niin oma listani olisi seuraava:

1. Psyko.
2. Takaikkuna.
3. Vertigo - Punainen kyynel.
4. Linnut.

Takaikkuna ja Vertigon sijoittaminen omille paikoilleen oli todella vaikea tehtävä, sen verran tasaveroisia nämä kilpakumppanit olivat.

vlad.

 

[L. Paraske]

Hyvä vlad, Hitchcockin leffoista pitävä ei voi olla huono ihminen. Hitchcock on itselleni kaikkein rakkain (ei silleen homosti) ohjaaja, ja kaikki alkoi kohdallani tuosta edellämainitusta Takaikkunasta. Myös minä näin sen ekaa kertaa silloin 80-luvun lopulla kun se tv:stä tuli, ja eipä mikään elokuva sen jälkeenkään ole tehnyt samanlaista vaikutusta kuin tuo tirkistelyleffa silloin teki. Jotenkin se tunnelma, jännitys, epävarmuus siitä tekikö se naapuri oikeasti jotain sille vaimolleen vai oliko kaikki vain James Stewartin villiä mielikuvitusta, Grace Kellyn kauneus ja sivuosia myöten mainiot hahmot sai hädintuskin 10-vuotiaan meikäläisen ihastumaan Takaikkunaan niin paljon että myöhemminkään ainoastaan Chaplinin Kaupungin valoja ja Das Bootia olen pystynyt nostamaan Takaikkunan rinnalle ehdottomina lempielokuvinani.

Hieno Hitchcock minimaratoni siis vladilta, eipä noihin kommentteihisi paljoa ole lisäämistä. Itse hankin tässä alkuvuodesta Hitchcock Collectionit blu-rayna ja tuli nämä upeat elokuvat siten jälleen kerran nähtyä. Takaikkuna ehkä noin kymmenettä kertaa, mutta sitten vastaavasti Revityn esiripun ja Topazin ensimmäistä kertaa, ja eipä kumpaakaan näistä Hitchcockin loppuajan ohjauksista liiemmin pääse ylistämään. Pieniä hitchcockmaisia pilkahduksia molemmissa oli, mutta aika valjuja kokonaisuuksia nuo oli, ja kieltämättä mestarin huippuvuodet oli tuossa kohtaa jo takanapäin (vaikkakin taas noiden jälkeen valmistunut Frenzy - Solmiomurhaaja on oikein mainio tapaus). Takaikkuna, Vertigo ja Psyko ovat kyllä kertakaikkisen upeita elokuvia eikä kaduta yhtään, että tuli myös HD-versiot hankittua. Noiden kolmen lisäksi kun mainitsee Vaarallisen romanssin, Muukalaisia junassa ja Notorious - Kohtalon avaimen, niin siinäpä taitaakin ehdottomin kärki omista suosikki-Hitchcockeistani olla.

Vlad puhui tuossa vähän aikaa sitten myös yhdestä toisesta huikeasta leffasta eli Räsynukesta (Night of the Hunter) ja kovasti olin vastausta aikomassa kirjoittaa, mutta jäi toistaiseksi kirjoittamatta...ehkä tuo pitäisi katsoa muutaman vuoden tauon jälkeen uudestaan, niin pystyisi tuoreemmin silmin kommentoimaan.

 

[Vintsukka]

Pari viikkoa sitten käväisin Tampereella elokuvateatteri Niagarassa, jossa ei ollut tullut moneen vuoteen vierailtua, ja vilkuilin pari eurooppalaista elokuvaa, belgialaisen Kaksi päivää, yksi yö ja ruotsalaisen Luokkajuhlan. Molemmat tekivät vaikutuksen, varsinkin Kaksi päivää, yksi yö. Tokaisin jälkeenpäin, että ei elokuvan aina tarvitse käsitellä elämää suurempia asioita, voi myös käsitellä elämän kokoisia asioita. Marion Cotillard tekee elokuvassa hienon roolityön sairaslomalta palaavana naisena, joka joutuu taistelemaan työpaikkansa puolesta.

Luokkajuhla taas on vähän kokeellisempi elokuva, joka jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä aikanaan koulukiusauksen uhriksi joutunut nainen tekee fiktiivisen elokuvan luokkakokouksesta, jossa vihdoinkin uskaltaa avata suunsa ja kertoa luokkatovereilleen kokemastaan. Toisessa osassa hän ottaa vanhoihin koulutovereihinsa yhteyttä ja näyttää näillä elokuvansa. Suositeltavia elokuvia molemmat.

Niin ja Lego-elokuvan katselin muutama päivä sitten. Enpä olisi uskonut että lelumainoksesta saataisiin aikaiseksi näin hyvä ja toimiva elokuva, jolla on jotain sanottavaakin. Pitkään tuota ihistelin, mutta kannatti katsoa.

 

[iibor]

Predestination

Tää oli kyllä huikee! Kaksi päivää katsomisesta ja vieläkin mietityttää. Eikä siis sillä tavalla etten olisi tajunnut homman jujua, mutta on ollut sellainen WOW!-fiilis päällä. Tykkäsin todella ja molemmat, sekä Hawke että Snook, tekivät kyllä huippuluokan suoritukset! Omaan TOP10 menee tämä ellei peräti TOP5 asti.

 

[Tim Callahan]

Tää oli kyllä huikee! Kaksi päivää katsomisesta ja vieläkin mietityttää. Eikä siis sillä tavalla etten olisi tajunnut homman jujua, mutta on ollut sellainen WOW!-fiilis päällä. Tykkäsin todella ja molemmat, sekä Hawke että Snook, tekivät kyllä huippuluokan suoritukset! Omaan TOP10 menee tämä ellei peräti TOP5 asti.

Spoileri

Ei tuota oikein voikaan ymmärtää ja selittää järjellä, vaan elokuvahan jatkuvasti painotti, että tässä on kyse aikamatkuksen paradoksista ja siitä minkä takia se ei ole ikinä mahdollista

Mutta tosiaan joo, aivan huikea leffa ja tällaista on odotettu pitkään.

 

[lake79]

https://www.youtube.com/watch?v=62E4FJTwSuc

Siitäpä sitten Terminatorin uusi traileri. Tuli parisen tuntia ennen kerrottua "23.00" aikaa. Hyvältä näyttää sinänsä, nähtäväksi vaan sitten jää millainen itse elokuva on kokonaisuutena. Linkki vie uuden T5-elokuvan traileriin youtubeen.

 

[Delter]

Melancholia oli nimittäin suurelta osin paskaa. Ehkä minua häiritsi eniten dialogin vähyys. Se, mistä mielestäni Nymphomaniac sai voimansa, oli päähenkilön ja Stellan Skarsgårdin hahmon välinen dialogi. Melancholia oli "hiljainen" elokuva siinä suhteessa. Minua häiritsi myös noiden jaksojen välinen kontrasti, ne olivat niin irrallisia. Ehkä tarvitsisin tähänkin jonkun selittämään mitä elokuvalla itse asiassa haettiin, jos haettiin mitään. Nymphomaniac jätti ilmaan mietteitä ja kysymyksiä, Melancholia vain sellaisen "täh?"-fiiliksen.

Niin, tätä jo sivusinkin, etten täysin ymmärtänyt, miten ensimmäinen ja toinen kertomus toisiinsa nivoutuivat, eli millä muotoa ensimmäinen tarina oli mitenkään olennainen lopputuloksen kannalta? Saattaa olla, että minulta jäi jotain olennaista huomaamatta.

Hienoa, että löytyy eriäviä ja perusteltuja mielipiteitä! Ja pahoittelut, että vastaukseni tulee näinkin pitkällä viiveellä.

En todellakaan väitä olevani mikään elokuvafriikki sanan varsinaisessa merkityksessä, joten syväluotaaviin analyyseihin minusta ei ole. Kun kerta ansiokkaasti kyseenalaistit Melancholian epäkoherentin rakenteen, voisin koettaa hieman selventää omia näkemyksiäni leffan kaksijakoisuudesta. Laitetaan varmuuden vuoksi ilmanohjain-tagien suojaan, ettei joltakulta mene elokuvanautinto piloille.

Spoileri

Ensinnäkin, allekirjoitan kyllä osittain väitteesi, että osien välinen suhde on jokseenkin hutera ja ne saattavat tuntua hieman irrallisilta.

Mutta. Onhan jaksojen välisiä liittymäkohtia helppo löytää ihan konkreettiselta tasolta. 1.osa, nimeltään siis Justine, alkaa kohtauksella, jossa hääpari vaikeuksien kautta ja pahasti myöhästyneenä saapuu hääpaikalle. Astuttuaan ulos autosta, Justine huomaa taivaalla loistavan kirkkaan "tähden", jonka katsojat luonnollisesti päättelevät olevan Maata kohti matkaava Melancholia. Valoilmiön hyytävä pahaenteisyys paljastetaan katsojille elokuvan prologissa. Toinen osa nivoutuu pitkälti Melancholian ja sen esittämän "kuoleman tanssin" ympärille. Tämä yhteys on päivänselvä, vaikka Melancholian osuus Justinessa on todellakin hyvin minimaalinen.

Yhtäältä ykkösosassa esitellään tarinan keskeiset hahmot ja myös heidän ajatusmaailmaansa avataan. Justine, ailahteleva uranainen on löytänyt itselleen sen oikean, mutta häiden edetessä alkaa paljastua hänen persoonansa ja solmitun liiton onttous. Justine murenee pala palalta, sortuen lopulta hieman absurdiin seksiaktiin mitättömän kolleegansa kanssa - missäs muuallakaan kuin golf-kentän hiekkabunkkerissa. Kulissiksi paljastunut avioliitto romahtaa ollen lopulta vain makaaberi sirkus Justinelle ja kenties tämän aviopuolisolle. Siinä missä Justine rakentaa kohtaus kerrallaan katsojalle kuvaa Justinesta, samassa vauhdissa hahmo muuttuu myös askel askeleelta heiveröisemmäksi. Kakkososa on vain huipennus tälle jatkumolle, jonka lopussa Justine on harmaa ja lähes toimintakyvytön masennuspotilas. Kakkososan lopussa Justine puhkeaa takaisin kukkaan ottaen paikkansa tarinan todellisena vahvana naisena.

Turhaa ei ole myöskään tarinan muiden päähenkilöiden, Clairen sekä tämän miehen Johnin esittely ykkösosassa. Claire on hillitty ja vakaa mutta samalla myös pakotettu asemaan, jossa hänen on tasapainoiltava nihilistisen miehensä ja täysin sekopäisen sukunsa välimaastossa. Clairen lopussa tämä kulissi murtuu ja Claire muuttuu avuttomaksi pillittäjäksi. Varakas ja tieteen nimeen vannova John on kylmäkiskoinen käytännön mies, jolle vaimonsa suku on pelkkää unfuckingbelievablea. Hän on tarinan katsojan ääni. Siskosten suvun järkyttävä ailahtelevaisuus, pinnallisuus ja itsekeskeisyys ovat järkimiehen silmin katsottuna kuvottava ilmestys, jonka yläpuolelle hän (ja katsoja) haluaa asettautua. Kakkososan lopussa Melancholian vaarattomuutta julistanut John tekee äkillisen mutta sitäkin raukkamaisemman teon hylätessään perheensä sekä etenkin poikansa. Näin elokuvan tuki ja turva revitään yhtäkkiä katsojilta pois ja ainoaksi tarttumapinnaksi jää yhtäkkiä itsensä löytänyt Justine.

Justine on nähdäkseni Trierin kokonaisvaltainen kuvaus ihmisten pinnallisuudesta. On sloganin perään ruinaavaa pomoa, tyttärensä avioliittoa väheksyvää katkeroitunutta äitiä, uudet rakkauden lelut löytänyt polygamistinen isä sekä paljon muita mitäänsanomattomuuksia, jotka ovat Justinen ympärillä ruokkimassa alakuloa. Claire jatkaa pohdintaa riisumalla myös jotenkin rationalisteiksi mielletyt Clairen ja Johnin aseista. Lopulta jää jäljelle vai Justine sekä viaton poika.

Oikeasti voisin jatkaa tätä sidoksien pohdiskelua vaikka kuinka pitkälti, mutta huomasin jo tässä vaiheessa ylittäneeni säädyllisen vastauksen mitat, joten laitetaan toppi analyysille. :) Jätän siis keskustelun auki, mutta ymmärtänet argumenttini ilman lisäselvittelyjäkin.

 

[SeitsemäsPakki]

Spoileri

Ei tuota oikein voikaan ymmärtää ja selittää järjellä, vaan elokuvahan jatkuvasti painotti, että tässä on kyse aikamatkuksen paradoksista ja siitä minkä takia se ei ole ikinä mahdollista

Mutta tosiaan joo, aivan huikea leffa ja tällaista on odotettu pitkään.

Itse katsoin tuon leffan juuri ja vähän wtf -fiilis jäi. Varmaan joutuu uudestaan kelata, että pääsee täysin kärryille. Toivottavasti nyt unta saa tältä pähkäilyltä :)

 

[disco-stu]

https://www.youtube.com/watch?v=62E4FJTwSuc

Siitäpä sitten Terminatorin uusi traileri. Tuli parisen tuntia ennen kerrottua "23.00" aikaa. Hyvältä näyttää sinänsä, nähtäväksi vaan sitten jää millainen itse elokuva on kokonaisuutena. Linkki vie uuden T5-elokuvan traileriin youtubeen.

Joskus junnuna tuli fanitettua Terminaattoreita oikein tuelta ja kakkonen on nähty varmaan satakunta kertaa. Nää pari uudempaa on ollut kyllä enempi vähempi täyttä sontaa, vaikka muutama ihan toimiva idea näissäkin on ollut. Tunnelma vaan on puuttunut täysin ja homma on vedetty tylystä ja selkeästä tuomionpäivän actionista jonkinlaiseksi sci-fi-hifistely-fiilistely-homosteluksi, jossa on niin paljon kilkettä ja kolinaa että langat on karanneet käsistä aikoja sitten.

Trailerin perusteella tässä uusimmassa voisi olla vähän sellaista "vanhanaikasta" rosoisuutta ja mainitaanhan siinä resettikin, mutta en pidätä hengitystäni. Leffassa toki sitten käytävä kun tulee.

Tuo trailerin taustalla ainakin tuossa vähän ennen minuuttia soiva biisi on muuten jonkun muunkin leffan soundtrackilla. Mikähän biisi kyseessä? Kuullostaa vähän Drive:n tai Nightcrawlerin tyyliltä?

edit. Ah, tupsahtikin heti Nightcrawlerin soundtrackilta, eli kyseinen biisi Jetta - I'd love to change the world, ilmeisesti vähän remixailtuna. Sikäli että ketään kiinnostaa.

 

[Andji]

Kun kerta ansiokkaasti kyseenalaistit Melancholian epäkoherentin rakenteen, voisin koettaa hieman selventää omia näkemyksiäni leffan kaksijakoisuudesta.

Onhan tuo ensimmäinen jakso tärkeä jälkimmäisen jakson kannalta, lähinnä mielessäni kyseenalaistin sitä jaksojen välistä tunnelmaeroa. Ensimmäisessä jaksossa se papuveikkaus oli kyllä mainio tapa osoittaa henkilöiden ajatuksia ja tunteita. Ja kaiketi tuo hääteema oli paras tapa esitellä hahmoja muutenkin.

Ehkäpä se, etten pitänyt Melancholiasta (ja Nymphomaniacista pidin), johtuu siitä, että Melancholia on visuaalisempi elokuva ja Nymphomaniac panostaa dialogiin. Nymphomaniac on tietysti myös hyvin visuaalinen elokuva, mutta dialogin paino on mielestäni silti suurempi.

Pahoittelen lyhyttä vastausta, palaan ehkä asiaan tarkemmin, jos joskus muistan.

 

[lake79]

Joskus junnuna tuli fanitettua Terminaattoreita oikein tuelta ja kakkonen on nähty varmaan satakunta kertaa. Nää pari uudempaa on ollut kyllä enempi vähempi täyttä sontaa, vaikka muutama ihan toimiva idea näissäkin on ollut. Tunnelma vaan on puuttunut täysin ja homma on vedetty tylystä ja selkeästä tuomionpäivän actionista jonkinlaiseksi sci-fi-hifistely-fiilistely-homosteluksi, jossa on niin paljon kilkettä ja kolinaa että langat on karanneet käsistä aikoja sitten.

Itse fanitan tavallaan edelleen. Tuon trailerin innoittamana tuli pistettyä Terminaattori-leffat katseluun pitkästä aikaa. Mitä uuteen leffaan tulee, niin tämä Emilia Clarke vähän pelottaa osaako näytellä, kun hajuakaan akasta ole. ainakin näemmä Game of Thronesissa ollut. Floppivaara leffalle on kova, koska tuosta tulee joku "reboot" edellisille elokuville + Jai Courtney ei vakuuttanut vähää alusta Die Hardissa. Nähtäväksi jää mitä tuleman pitää.

 

[disco-stu]

Itse fanitan tavallaan edelleen. Tuon trailerin innoittamana tuli pistettyä Terminaattori-leffat katseluun pitkästä aikaa. Mitä uuteen leffaan tulee, niin tämä Emilia Clarke vähän pelottaa osaako näytellä, kun hajuakaan akasta ole. ainakin näemmä Game of Thronesissa ollut. Floppivaara leffalle on kova, koska tuosta tulee joku "reboot" edellisille elokuville + Jai Courtney ei vakuuttanut vähää alusta Die Hardissa. Nähtäväksi jää mitä tuleman pitää.

En usko että Emilia Clarke tulee olemaan ongelma, kyllä se sen verran osaa. Luulisin. GoT:ssa vetää ihan hyvin roolinsa, joka on kuitenkin kohtalaisen haastava. Toi Jai Courtney onkin sitten oma lukunsa ja aivan täys puupökkelö ollut niissä vähissä pätkissä mitä miestä nähnyt. Eli Spartacuksessa ja Die Hardissa. On se näköjään Jack Reacherissäkin, mutta nyt en muista siitä mitään. Ehkä se sitten sopii rooliinsa.

Viittaukset vanhoihin Terminaattoreihin pelkkää plussaa ja Arska on aina Arska. Tuo "reboot" asetelma voi olla ihan hyväkin juttu, jos sillä pedataan jotain vakavasti otettavaa eikä vaan gaziljoonaa rahastus-lisäosaa tai jotain animaatiohöttöä. Ei kai Terminaattori niin hyvä bisnes ole, että tällasta kannattaisi ihan pelkästään sellaisen takia väsätä?

Mistä tulikin mieleeni että vilkaisin tuossa viime viikolla Arskan tähdittämän Sabotagen (imdb). Ei mikään ihan paska jännäri-action pläjäys: jos ei pölhö kliseinen dialogi ja karikatyyriset henkilöhahmot aiheuta närästystä, niin voi suositella sellaiseksi kevyeksi illanvietteeksi. Ei taide-elokuvien ystäville tai muille Cannesin kävijöille. Semmosta tasasta nippanappa kolmen tähden viihdettä. Mutta Arska on rautaa!

 

[Soolo]

Melancholiasta:

Spoileri

Varakas ja tieteen nimeen vannova John on kylmäkiskoinen käytännön mies, jolle vaimonsa suku on pelkkää unfuckingbelievablea. Hän on tarinan katsojan ääni. Siskosten suvun järkyttävä ailahtelevaisuus, pinnallisuus ja itsekeskeisyys ovat järkimiehen silmin katsottuna kuvottava ilmestys, jonka yläpuolelle hän (ja katsoja) haluaa asettautua. Kakkososan lopussa Melancholian vaarattomuutta julistanut John tekee äkillisen mutta sitäkin raukkamaisemman teon hylätessään perheensä sekä etenkin poikansa.

Spoileri

Johnin pelkurimainen teko lopussa hätkähdytti. Jälkikäteen kun tuota hahmoa miettii, niin hänen oli helppo esittää perheelleen ja ympäristölle ylevää sankaria, kun ei uskonut ollenkaan Melancholian törmäävän maahan. Sitten kun totuus selvisi miehelle, niin mielessä ei ollut sen jälkeen näemmä muuta kuin että henki pois ja äkkiä, muista vähät välittämättä.

Osa elokuvan nähneistä ei ole ymmärtänyt tätä hahmon ratkaisua ja pitäneet sitä jopa huonona käsikirjoittamisena. Minulle kuitenkin hahmo oli kokonaisuudessaan nerokas oivallus ja onnistuu kuvaamaan meitä ihmisiä osaltaan osuvasti ja tuoreella tavalla.

 

[Andji]

Spoileri

Johnin pelkurimainen teko lopussa hätkähdytti. Jälkikäteen kun tuota hahmoa miettii, niin hänen oli helppo esittää perheelleen ja ympäristölle ylevää sankaria, kun ei uskonut ollenkaan Melancholian törmäävän maahan. Sitten kun totuus selvisi miehelle, niin mielessä ei ollut sen jälkeen näemmä muuta kuin että henki pois ja äkkiä, muista vähät välittämättä.

Osa elokuvan nähneistä ei ole ymmärtänyt tätä hahmon ratkaisua ja pitäneet sitä jopa huonona käsikirjoittamisena. Minulle kuitenkin hahmo oli kokonaisuudessaan nerokas oivallus ja onnistuu kuvaamaan meitä ihmisiä osaltaan osuvasti ja tuoreella tavalla.

Spoileri

Minunkin mielestäni tuo oli nerokkaasti kirjoitettu, joskin kohtalonsa minua ei hätkähdyttänyt. Johnin ratkaisu oli melkoisen odotettu. "Ei perkele, tulee se sieltä sittenkin" ja nirri pois.

Oikeastaan kaikki elokuvan henkilöhahmot jäivät jotenkin pinnallisiksi, vaikka heidän tarinaansa syvennettiin paljonkin. Siinä on kai suurin syy siihen, miksen elokuvasta pitänyt. Eli se ei ollut elokuvasta kiinni, vaan omasta kyvystäni heittäytyä elokuvan mukaan. Loppuhuomiona vielä: John Hurt(in hahmo) oli mainio.

 

[Girardi #5]

Tuli vuokrattua tuo Edge of Tomorrow blu-ray kiekkona ja olihan se hienosti tehty leffa, loppurevitys meni vain yli, mutta niinhän genrellä on tapanakin.
Road to Paloma tarjosi Jason Momoa monessa roolissa, eli kirjoitus, ohjaus ja näyttely, mut ei missään nimessä ollut huono road-movie.

 

[ms.qvist]

Uusimmassa Tähdet ja avaruus -lehdessä (8/2014) on laajahko artikkeli: Näin syntyi Interstellar-elokuvan tiede.

"Astrofyysikko Kip Thorne painotti kahta asiaa suunnitellessaan elokuvaa: villit spekulaatiot ovat sallittuja, mutta mikään ei saisi olla suoraan fysiikan lakien vastaista." (www.avaruus.fi/)

Lehti löytynee ainakin suuremmista kirjastoista sekä mahdollisesti kirjakaupoista tai suurista tavarataloista.

vlad.

 

[Musta Nuoli]

Interstellarista oli myös Tieteen kuvalehden marraskuun numerossa, eli muistaakseni numerossa 17/2014. Lehdessä käytiin myös läpi tieteellisiä käsitteitä ja muuta terminologiaa.

 

[Vintsukka]

Aloin tuossa valmistella taas perinteistä vuodenvaihteen leffaäänestystä, ja totesin että säännöt muuttuvat hiukan tänä vuonna. Ennen äänestyskelpoisia leffoja ovat olleet kaikki vuoden aikana Suomessa ensi-illan saaneet sekä kyseisenä vuonna valmistuneet leffat, joita on turha Suomen valkokankaille odottaa. Tuota jälkimmäistä ei varmaan tarvita, ei mikään elokuva "listan ulkopuolelta" ole koskaan saanut merkittäviä äänimääriä, aiheuttavat vaan päänvaivaa ääntenlaskijalle (eli meikäläiselle).

Eli jos kenelläkään ei ole painavaa sanottavaa sitä vastaan, tänä vuonna äänestetään pelkästään Suomen teattereissa pyörineistä leffoista. Tuttuun tapaan ketjusta löytyy lista kaikista äänestyskelpoisista leffoista.

Äänestys alkaa vähän ennen joulua, luultavimmin sitä edeltävänä viikonloppuna.

 

[lake79]

http://www.finnkino.fi/tickets/vouchers/ Linkki finnkinoon.

Tuli pitkästä aikaa vilkaistua näiden hintoja, kun viimeksi tullut käytyä leffateatterissa joskus vuonna x. Kysynkin, että miten helvetissä se on edullista, jos maksat parhaimmillaan 3.25 euroa ylimääräistä / leffalippu? Kun normaalin leffalipun hinta on siis 8.5 euroa.

Edit: Jaa, tuli katsottua päivähintaa joka on 8.5 euroa. Iltahintana 13e Hobbitille (2D) esim. ja 10.30e Furylle (2D). Onpa mennyt täysin naurettavaksi nuo leffalippujen hinnat.

 

[motamoro]

Edit: Jaa, tuli katsottua päivähintaa joka on 8.5 euroa. Iltahintana 13e Hobbitille (2D) esim. ja 10.30e Furylle (2D). Onpa mennyt täysin naurettavaksi nuo leffalippujen hinnat.

Joo onhan nuo kyllä aika suolaisia hintoja Finnkinossa. 15e 3D-leffasta lauantaisin. 2,5 tunnin leffasta se on pyöreät 10 senttiä per minuutti. Toisaalta eipä tuolla yksittäin kannatakaan lippuja ostaa kun 8 lipun pakettikin (a 9,75e) on voimassa 8kk ja harvoin leffassa käy yksin nii tuo tarkoittaisi leffa / 2kk tahtia.

Viidessä kaupungissa toimiva Biorex, joka taitaa olla toiseksi suurin elokuvateatterina toimiva yritys pitää yksittäislipunhintojaan 1e halvempana Finnkinoon nähden ja lippupaketeissa on 10e/kpl.

 

[lake79]

Fury nähty. Varsin ok elokuva oli. Kaverille sopi päiväaika, niin miksipä nyt sitten ei pitkästä aikaa.

Perus sotaleffaa parempi, mutta ei siltikään mikään mestariteos. Brad Pitt oli tankin johtajana varsin hyvä, osittain toi mieleen Aldo Rainen, mutta vain todella todella vähän. Shia LaBeoufia en olisi elokuvaan toivonut, kun yksinkertaisesti mies on paska näyttelijä. Siltikin tuossa mukiinmenevä suoritus.

Erikoistehosteiden takia kannatti 8.5 euroa maksaa, mukavasti otti korvaa ne. Taidan katsoa joskus toistekin vielä, kun esim. tv:stä tulee.

 

[Frostbite]

Tuli viikonloppun katsottua Hobitin päätösjakso. Olihan tuo romatisoitu trilogia pettymys kaikenkaikkiaan.
Liikaa oli Jackson ottanut kirjaan nähden vapauksia. Sormusten herrat paukutti kyllä sata nolla Hobitit.
Onneksi sai Jackson nuo nyt päätökseen, niin pääsee seuraavaksi keskittymään uuteen Tinttiin.