Jatkoajan leffakerho

[Sundance]

Tietääkseni tuosta Nymphomaniacin pidemmästä versiosta ei ole olemassa yhtäkään DVD tai Blu-Ray julkaisua... Tai noh, ensi tiistaina se julkaistaan jenkeissä ja piraattilahdella se on tietty ollut jo muutaman päivän.

 

[MustatKortit]

Siis onko tuo Nymphomaniac oikeasti katsomisen arvoinen leffa? @vlad , @Musta Nuoli ?

Olen vaan kuullut juttua parilta ihmiseltä, että kyse on lähinnä aika puuduttavasta filkasta. (Teko?)taiteellisuuden silkkihuntoon verhottua panemista?

 

[Delter]

(--) aiemmin en ole von Trierin leffoista juurikaan välittänyt. Levyhyllystä löytyy joululahjaksi saatu Antichrist, joka on kerran katsottu. Silloin siitä tuli todella vahva mitävittuaminäjuurikatsoin-fiilis, mutta Nymphomaniacin jälkeen voisin yrittää katsoa tuon uudelleen.

Sinun, ja miksei monen muunkin, kannattaa vilkaista Trierin tuotannosta elokuva nimeltä Melancholia, joka edustaa masennustrilogian keskimmäistä osaa. Pääosissa Kiefer Sutherland, Kirsten Dunst sekä Trierin luottonäyttelijä jo mainituista elokuvista Antichrist sekä Nymphomaniac eli Charlotte Gainsbourg. Leffan sisällöstä ja teemoista voisi tähän kirjoittaa vaikka mitä, mutta elokuva kyllä puhuu puolestaan ilman pohjustuksia. Heti alkukohtauksessa otetaan katsojalta mykistävän kauniilla tavalla luulot pois ja loppu onkin sellaista monttuauki-kamaa, että vastaavaa kokee elokuvataiteen parissa aniharvoin.

Antichrist on äärimmäisen haastava elokuva ja vaiheittain kuvottava kaikessa graafisuudessaan. En oikein osaa sanoa, pidinkö elokuvasta ja suosittelisinko sitä varsinaisesti kellekään. Kaikesta huolimatta Antichrist herätti minussa kiinnostuksen Trierin ohjaustöitä kohtaan, mikä lopulta johdatti elokuvateatterin katsomaan Melancholian.

Nymphomaniac löytyy digiboksilta kahden elokuvan pakettina ("Vol.1" & "Vol.2") Viasatilta nauhotettuna. Täytyy tuokin tekele joskus vilkaista, jotta saa mielenkiintoisen trilogian viimeistellyksi.

 

[ms.qvist]

Alfred Hitchcock ja Vertigo - Punainen kyynel.

Tämän Hitchcockin klassikon olen nähnyt useamman kerran elämäni aikana, veikkaanpa, että ensimmäisen kerran joskus 80-luvun alkupuolella televisiosta ja sen jälkeen kertaalleen videolta ynnä taivaskanavalta ja nyt sitten tuli katsottua - kaikesta huolimatta - pitkästä aikaa uudelleen dvd:ltä. Vaikka olenkin nähnyt leffan jo useamman kerran ja muistin sen suhteellisen hyvin niin tästä huolimatta edellisestä katselukerrasta on kulunut aikaa reilut kymmenen vuotta, joten olihan tämä klassikko nyt syytä katsoa uudelleen. Vaikka kyseessä on klassikko niin en kuitenkaan omalla asteikollani nostaisi elokuvaa mestariteoksen tasolle, mutta edelleen erinomaisen hyvä ja toimiva elokuva jonka parissa aika kului todella jouten ja jota oli nautinnollista katsoa.

Ja kyllähän Kim Novakia ihan mielellään katseli - eipä siinä mitään...

Tämä elokuva kulminoitui hyvin vahvasti juuri kahden näyttelijän - Novak & Stewart roolityöhön ja jos se ei olisi ollut toimiva, jos siinä olisi ollut olennaisia näkyviä säröjä, olisi vaikea kuvitella, että elokuva olisi näin toimiva rakenteeltaan ja kokonaisuutena. Tietenkin merkityksellisessä roolissa on tarina, kiehtova kokonaisuus, joka vie katsojan matkaansa ja oivallinen ohjaustyö, mutta silti näiden seikkojen ylle minä nostaisin Novak ja Stewart parivaljakon ja etenkin kiehtovan etäisen ja tavoittamattomattoman tuntuisen Novakin, jota Stewart sitten oivallisella tapaa korkeuskammoisena - ja lopulta pelkonsa voittavana - etsivänä tukee. Mutta tietenkin parivaljakon oheen on huomioitava tarina ja sen tarkka kuvaus, ilman sitä - sen kokonaisuutta ja olennaiseen osaan nousevaa korkeuskamoa ja sen osuutta pirullisessa suunnitelmassa - elokuva ei olisi ollut se millainen se kokonaisuudessaan oli.

Elokuva on aikansa helmi - positiivisessa merkityksessä siis - klassikko, mutta ei minusta kuitenkaan todellinen mestariteos. Sellaisenkin Hitchcock on ohjannut ja ehkäpä tässä joku päivä jälleen kerran istahdan sitä katsomaan ja annan sen tarinan viedä minut matkaansa - kaikessa piinaavuudessaan...

vlad.

 

[Musta Nuoli]

Siis onko tuo Nymphomaniac oikeasti katsomisen arvoinen leffa? @vlad , @Musta Nuoli ?

Olen vaan kuullut juttua parilta ihmiseltä, että kyse on lähinnä aika puuduttavasta filkasta. (Teko?)taiteellisuuden silkkihuntoon verhottua panemista?

Puuduttava tuo ehdottomasti on tietyiltä osin, se lienee sen tarkoituskin. Paneminen on pääsääntöisesti ahdistavaa, masentavaa ja pakkomielteistä. Kuten jo aiemmin sanoinkin, niin kumma se on, jos joku tämän on luokitellut "eroottiseksi" elokuvaksi. Tekotaiteellisuuden sijasta puhuisin kuitenkin taiteellisuudesta, eli ei minusta mennyt lähes 5,5h hukkaan kun tuon katsoin. Synkän jälkimaunhan tuo jätti, ja loppuratkaisu tuntui todella raa'alta alta lipan heiteltyltä vedolta kunnes tajusi senkin olevan pohjustettu elokuvan aikaisemmassa kerronnassa kun elokuvassa oli puhetta ihmisistä, jotka voivat elää lähes koko elämänsä ennen kuin vasta sattumalta tajuavat todellisen luontonsa.

Kyllä tämä vahva päätös oli von Trierin "masennustrilogialle". Pakko teos oli kuitenkin katsoa pienemmissä pätkissä. Sehän on jaettu kahdeksaan eri lukuun, joten välillä kannattaa pitää paussia ellei ole pääkoppa rautaa ja virtsarakko hermeettisesti suljettu. Luonteva paikka on puolivälin tuntumassa, samoissa kohdissahan lyhyempi teatteriversiokin katkaistiin ennen toista teatterissa näytettyä osaa.

Kaikesta tästä ahdistavasta depressiosta huolimatta havaitsin elokuvassa myös joitakin mustan huumorin pilkahduksia, sysimustaa hirsipuuhuumoria. Eli teos ei ollut suinkaan yksivärisen harmaata ankeutta, harmaan seassa oli myös pikimustaa.

 

[Andji]

Sinun, ja miksei monen muunkin, kannattaa vilkaista Trierin tuotannosta elokuva nimeltä Melancholia, joka edustaa masennustrilogian keskimmäistä osaa.

Niin, miksikäs ei. Antichristin jälkeen en kyllä halunnut pitkään aikaan koskea mihinkään von Trierin tekeleeseen pitkään aikaan, mutta jotenkin Nymphomaniac kiinnosti suuresti. Hyvä, että kiinnosti, sillä oli kyllä vahva elokuva (vaikka tosiaan vain sen saksitun version katsoinkin).

Synkän jälkimaunhan tuo jätti, ja loppuratkaisu tuntui todella raa'alta alta lipan heiteltyltä vedolta kunnes tajusi senkin olevan pohjustettu elokuvan aikaisemmassa kerronnassa kun elokuvassa oli puhetta ihmisistä, jotka voivat elää lähes koko elämänsä ennen kuin vasta sattumalta tajuavat todellisen luontonsa.

Hemmetti, ei tuollainen tullut meikäläisellä mieleenkään. Nythän tuo elokuva aukesi uudella tavalla. Ei loppuratkaisu mitenkään erikoisen epätyydyttävä ilman tuota selitystäkään ollut, mutta nyt siinä on paljon enemmän järkeä. Kiitos!

Kaikesta tästä ahdistavasta depressiosta huolimatta havaitsin elokuvassa myös joitakin mustan huumorin pilkahduksia, sysimustaa hirsipuuhuumoria. Eli teos ei ollut suinkaan yksivärisen harmaata ankeutta, harmaan seassa oli myös pikimustaa.

Muistan naurahtaneeni pariin otteeseen, en tosin muista missä kohdissa, mutta mustaa huumoria oli kyllä aika ajoin.

 

[ms.qvist]

Sinun, ja miksei monen muunkin, kannattaa vilkaista Trierin tuotannosta elokuva nimeltä Melancholia, joka edustaa masennustrilogian keskimmäistä osaa. Pääosissa Kiefer Sutherland, Kirsten Dunst sekä Trierin luottonäyttelijä jo mainituista elokuvista Antichrist sekä Nymphomaniac eli Charlotte Gainsbourg. Leffan sisällöstä ja teemoista voisi tähän kirjoittaa vaikka mitä, mutta elokuva kyllä puhuu puolestaan ilman pohjustuksia. Heti alkukohtauksessa otetaan katsojalta mykistävän kauniilla tavalla luulot pois ja loppu onkin sellaista monttuauki-kamaa, että vastaavaa kokee elokuvataiteen parissa aniharvoin.

Antichrist on äärimmäisen haastava elokuva ja vaiheittain kuvottava kaikessa graafisuudessaan. En oikein osaa sanoa, pidinkö elokuvasta ja suosittelisinko sitä varsinaisesti kellekään. Kaikesta huolimatta Antichrist herätti minussa kiinnostuksen Trierin ohjaustöitä kohtaan, mikä lopulta johdatti elokuvateatterin katsomaan Melancholian.

Nymphomaniac löytyy digiboksilta kahden elokuvan pakettina ("Vol.1" & "Vol.2") Viasatilta nauhotettuna. Täytyy tuokin tekele joskus vilkaista, jotta saa mielenkiintoisen trilogian viimeistellyksi.

Masennustrilogiasta on tullut nähtyä Antichrist - joka on, kuten totesit - haastava elokuva, mutta minusta se ei kaikesta brutaaliudestaan ja graafisuudestaan huolimatta ollut niin kuvottava elokuva mitä odotin, tai kenties odotin hiukan toisenlaista elokuvaa, mutta edellinen ei tarkoita sitä etteikö kyseessä olisi ollut hyvä elokuva. Tietyiltä osin jopa loistava ja hyvin voimakas - kantaaottavakin - elokuva, jota minä uskallan kyllä suositella sellaisille ihmisille, jotka etsivät elokuvista muutakin kuin "hyvää mieltä" ja "miellyttäviä kokemuksia" - jos etsii syvältä kouraisevia tuntoja, mieltä ravisuttavia kokemuksia ja jotain tiedostamatonta, epävarmaa ja julmaa kauhunkaltaista tunnetta niin tällöin Trierin Antichrist on ehdottomasti elokuva, joka kannattaa katsoa - tai oikeammin pitää katsoa.

Melancholia on myös tullut katsottua ja vaikka sekin on hyvin voimakas ja koskettava elokuva, on se tietyiltä osin hiukan poikkeava verrattuna monilta osin ankarampaan Antichristiin. Toisaalta Melancholian loppu on hyvin koskettava ja raju ja kaiken lopettava - siitä todellakin huokuu täydellinen lopullisuus ja se, että kaikella on aikansa ja paikkansa, ja että nyt tämä aika on tullut - kaikilta - täyteen. Ehdottomasti siis suositeltava elokuva ja elokuva joka pitää kokea rauhassa ja ilman ylimääräisiä häiriöitä - paljon mielummin siis yksin kuin epämääräisessä joukossa jossa ymmärrys ei käy yksin.

Nymphomaniac on siis - edelleen - katsastamatta ja se löytyy minulta aiemmin ilmestyneenä versiona, mutta nyt mietin sitä, että kannattaako se katsoa vaiko odottaa josko sittenkin ilmaantuisi markkinoille myös tänne pohjolaan Trierin oma versio elokuvasta.

Trierillä on minusta muitakin hyviä (ja jopa loistavia tai sitten hyvin outoja) elokuvia, kuten Dancer in the Dark - jonka loppu on etenkin hyvin koskettava ja voimakas ja syvällinen, minua kiehtoi myös - joidenkin kritisoima ja outona pitämä - Dogville, ja tässä yhteydessä on toki mainittava ensimmäinen Lars von Trierin elokuva, jonka näin eli Idiootit - kannattaa katsoa!

vlad.

 

[Ted Raikas]

Koin itse tuon Antichristin pettymykseksi. Tai no en nyt toisaalta tiedä voiko ihan edes sanoa niin, kun en varsinaisesti odottanut mitään. Sen verran vaan oli kohistu, miten makaaberi ja ahdistava juttu se on. Paskanmarjakset. Lähinnä tylsä, ikävystyttävä elokuvakokemus. Kaikki ne etukäteen vouhkatut brutaalit jutut oli aika kevyttä (ja tylsistyttävää) kamaa, toki ne nyt oli sinänsä ihan perusteltuja siinä tarinassa, mutta ei ne kyllä saaneet juuri mitään suurempaa säväytystä aikaan minussa. Ehkä olen vaan niin paatunut. Lähinnä tuli tarkkailtua kelloa, että milloin koko uuvuttava paatos olisi ohi.

Ei oikein iske minuun tuontyyppinen "taiteellisuus", toki on sanottava samaan hengenvetoon, etten ole von Trierin tyylistä koskaan oikein tykännyt. Näillä mielipiteillä saa helposti paskaa niskaansa tietyissä piireissä, missä tuon miekkosen elokuvista pitäminen joku syvällisemmän ymmärryksen ja sivistyneisyyden mittari.

Ajattelin silti, että Melancholian voisi yrittää joskus katsella.

 

[Delter]

Verrattuna Antichristiin ja Nymphomaniaciin, Melancholia on elokuvana kuitenkin varsin sisäsiisti, lineaarinen ja kaiken kaikkiaan lähempänä sellaista "peruselokuvaa" kuin muut osat trilogiassa. Ja näkyyhän siellä keskivaiheilla Kirsten Dunstin hinkitkin, jos tällä tavoin saa täkyä katselunautintoon. Leffassa on muutama "trierimäinen" kohtaus, jonka joku sitten luokittelee siihen (teko)taidekategoriaan, mutta muuten mennään aika arkisella otteella läpi rainan.

Okei, Nymphoa en siis ole nähnyt, mutta lyhyiden pätkien ja lukemani perusteella kyseessä on kuitenkin aika intiimi ja groteski elokuva, joka ei säästele näyttelijöitään eikä katsojiaan. Melancholia antaa enemmän tilaa "hengittää" jo pelkästään sen vuoksi, että se koostuu ikään kuin kahdesta kertomuksesta, jotka toki nivoutuvat yhteen taidokkaasti. Ja Melancholian pystyy katsomaan kyllä ihan huoleti myös siinäkin tapauksessa, etteivät trilogian muut osat jostain syystä kiinnosta.

 

[Andji]

Ehdottomasti siis suositeltava elokuva ja elokuva joka pitää kokea rauhassa ja ilman ylimääräisiä häiriöitä - paljon mielummin siis yksin kuin epämääräisessä joukossa jossa ymmärrys ei käy yksin.

Kävin lainaamassa Melancholian kirjastosta ja katsoin sen punaviinilasin ääressä, yksin. Ymmärrykseni ei taida käydä yksin oman itsensä kanssa, sillä tuon elokuvan jälkeen huomasin, etten välttämättä olekaan piilevä (von) Trier -fani, pidin vain Nymphomaniacista elokuvakokemuksena.

Melancholia oli nimittäin suurelta osin paskaa. Ehkä minua häiritsi eniten dialogin vähyys. Se, mistä mielestäni Nymphomaniac sai voimansa, oli päähenkilön ja Stellan Skarsgårdin hahmon välinen dialogi. Melancholia oli "hiljainen" elokuva siinä suhteessa. Minua häiritsi myös noiden jaksojen välinen kontrasti, ne olivat niin irrallisia. Ehkä tarvitsisin tähänkin jonkun selittämään mitä elokuvalla itse asiassa haettiin, jos haettiin mitään. Nymphomaniac jätti ilmaan mietteitä ja kysymyksiä, Melancholia vain sellaisen "täh?"-fiiliksen.

Melancholia antaa enemmän tilaa "hengittää" jo pelkästään sen vuoksi, että se koostuu ikään kuin kahdesta kertomuksesta, jotka toki nivoutuvat yhteen taidokkaasti.

Niin, tätä jo sivusinkin, etten täysin ymmärtänyt, miten ensimmäinen ja toinen kertomus toisiinsa nivoutuivat, eli millä muotoa ensimmäinen tarina oli mitenkään olennainen lopputuloksen kannalta? Saattaa olla, että minulta jäi jotain olennaista huomaamatta.

Spoileri

Kirsten Dunstin hinkit olivat kyllä kivat. Pidin.

 

[avatar]

Sel8nne

Oli kyllä parempi dokkari, mitä odotin. Siis toki odotin ihan kohtalaisesti, koska aihehan on tietysti mitä hienoin ja materiaalia varmasti riittää.

Ja materiaalia myöskin oli ihan kiitettävästi kaivettu vanhoiltakin ajoilta. Ja mikä parasta, mitään osa-alueita ja hankalampiakaan juttuja ei jätetty pois. No toki on jo selvää ihan senkin vuoksi, että kun dokumentti on Teemusta, eikä hänen narkomaaniveljestään, ei siitä tehdä mitään elokuvan sivujuonta. Mutta kokonaisuudesta tuli kyllä hieno, kun käytännössä kaikki oleelliset asiat oli tuotu esille.

Kalesta nyt voidaan olla mitä mieltä hyvänsä, niin edes sen miehen naaman näkeminen dokkarissa ei missään vaiheessa ottanut kupoliin.

Ja pätkässä kuitenkin oli ihan mielenkiintoisia yksityiskohtia. Ekojen varpajaisten jälkeinen darrapeli, jossa hattutemppu. On se ihmemies ollut. Jopa teini-iän kihlattu tyttöystävä oli roudattu kameran eteen. Melko merkityksetön tarinan kannalta ja olisi voinut olla poisjätettäväkin homma, mutta jos nyt tehdään dokumenttia, niin tehdään se sitten niin kuin se pitääkin tehdä.

Teukka on kyllä huikea jannu ja arvostan suuresti, kun vielä kaveri osaa aina olla julkisesti niin hyvää tyyppiä, joten tulee jo ihan aidosti fiilis, että se on sitä kameroiden ulkopuolellakin. Ehkä lähinnä joskus siksi tekee mieli sanoa noin, kun tuntuu, että se äijä on aina jotenkin miltei liiankin positiivinen ja "hyvä jätkä". No, näitä nyt ei ole liikaa missään. Varsinkaan Suomessa.

Mutta pakko nyt on puolileikillään todeta, että olis pitänyt sen ekan muikkinsa. Ainakin se on paremmin säilynyt. :P

Pitkästä aikaa löytyi dokkari, jonka tietää jo sen loppuessa, että tulee taatusti katsottua vielä joskus uudelleenkin.

 

[Girardi #5]

Katsokaahan jossain välissä leffa nimeltä Last Vegas jossa mainiot 60-70v patut lähtee vielä kerran bilettää kuten The Hangoverissa. :)

 

[tsajari]

Katsokaahan jossain välissä leffa nimeltä Last Vegas jossa mainiot 60-70v patut lähtee vielä kerran bilettää kuten The Hangoverissa. :)

No, onko tuo oikeasti hyvä vai onko elokuvat samankaltaisia lähinnä idealtaan? Jos vertaa ihan pelkästään imdb:n arvosanoja, niin helposti saa kuvan Last Vegasista perushöttökomediana joita on 13 tusinassa. Hangover 7.8, Last Vegas 6.7.

 

[disco-stu]

Jahas, noin viikko sitten kävin katsomassa Interstellarin, enkä nyt oikein vieläkään ole varma oliko se hyvä vai huono vai miten siihen nyt sitten suhtautuisi. Jos sci-fiä ei olisi tarjolla elokuvamuodossa niin paljoa kuin nykyisellään on, niin menisi varmaan reilusti sinne "hyvän" puolelle, mutta nyt jäi jotenkin vähän sekametelisopan maku. Pikkusen sellainen fiilis että Nolan oli yrittänyt tunkea perinteiseen avaruusseikkailuun aivan helvetisti kaikenlaista mahdollista, eikä mitään lopulta tehty varsinaisesti hyvin.

Paljon on kitisty juupas-eipäs-tyylisesti tieteellisestä validiudesta ja kieltämättä pari kertaa tuli elokuvan aikana sellainen "eijjjumalauta"-fiilis, mutta koska en ole mikään tiedemies niin eipä nuo nyt mitään elokuvanautintoa tuhoavia juttuja olleet. Dokkarista ei kuitenkaan ole kyse ja suurin osa tieteestä on ihan järkeenkäypää.

Todella vakuuttava leffa audiovisuaalisesti, ja muutenkin hienoja leikkauksia, kohtauksia ja maisemia eli tuotantoarvot viimesen päälle kohdallaan. Matthew McConaughey on erinomainen näyttelijä, mutta tekstitys tuli tarpeeseen. Sellainen taustahäly leffassa on koko ajan, että miehen mutinasta ei saanut pari englantia äidinkielenään puhuvaa kaverianikaan mitään selvää. Jotenkin ohueksi jäivät muut elokuvan henkilöt, mikä ehkä oli tarkoituskin - niin keskeinen McConaugheyn hahmo oli koko elokuvan idean kannalta. Tosin syvyyttä olisi saanut olla muutenkin enemmän, aika turisteiksi lopulta muut jäivät.

Varmaan täytyy jossain vaiheessa katsella vielä uudestaan, jotta homman juju ja nyanssit käyvät varmasti selväksi. Tällä hetkellä antaisin sellaisen 7.5 - 8.5 / 10 arvosanan, vähän fiiliksen mukaan. Viihdyttävä elokuva kyllä, ei siinä mitään. Lunastamatonta potentiaalia melkoisesti, sanoisin. Mukavasti jakaa mielipiteet ja aiheuttaa keskustelua, eli siltä kantilta onnistunut leffa.

Jestas miten sekavaa tekstiä.

Näin myös ranskalaisen kauhupläjäyksen Among the Living ja vaikka harvemmin splattereistä tai kauhuelokuvista hätkähdän, tässä tapauksessa kyllä tuli ihan fyysisesti huono olo teatterissa Todella realistista väkivaltaa ja sairaan painostava tunnelma jatkuvasti. Äänimaailma aivan loistavasti rakennettu ja isossa osassa tunnelman luonnissa. Aivan älyttömän puistattava elokuva, josta lajityypin ystävät varmasti saavat paljon irti. Suosittelen siis kauhun ja painostavan thrillerin ystäville. Varmasti avittaa jos ranskalainen kauhutuotanto on ennestään tuttua, vaikka tässä viedään tyyliä ehkäpä vielä pidemmälle. Hyi saatana.

 

[Musta Nuoli]

Fury oli kelpo sotaelokuva, raadollisen rankkaa tankkisotaa ja miehiä kurassa, veressä ja ruudinsavussa. Sota on helvettiä -teemaa lyötiin kyllä halolla päähän, mutta mikäpä halkotalkoissa kun kerran ohjaus oli sujuvaa, pääosanäyttelijät paikoin erinomaisia ja elokuvan äänimaisema oli oivallinen. Raskas, pahaenteinen jyske ja jytke tankin sisällä teki klaustrofobisen tunnelman elokuvakatsomoonkin.

Mistään hyvän ja pahan taistelusta ei ollut kyse, kuten ei ole enää pitkään aikaan ollut toisen maailmansodan elokuvien tai sarjojenkaan kohdalla, koska hyvinä nyansseina sekä vapautta ja demokratiaa tuovat jenkit olivat ajoittain murhanhimoisia, säännöistä piittaamattomia raakalaisia ja vastaavasti vihatuista SS-miehistäkin löytyi ainakin yksi, joka osoitti armoa silloinkin kun suurin osa ei sitä olisi osoittanut.

Sota on siis helvettiä, mutta laadukkaiden sotaelokuvien ystäville helvetin taivaaltakin voi sataa mannaa.

 

[Girardi #5]

No, onko tuo oikeasti hyvä vai onko elokuvat samankaltaisia lähinnä idealtaan? Jos vertaa ihan pelkästään imdb:n arvosanoja, niin helposti saa kuvan Last Vegasista perushöttökomediana joita on 13 tusinassa. Hangover 7.8, Last Vegas 6.7.

On hyvä, huumori on toki erilaista sekä ns. arvokkaampaa. Idea on vähän sama kuin Hangover että "nyt lähdetään vielä bilettää kun voidaan" mutta tässä Vegasissa kuvataan tapahtumia vähän kauemmin, pe-su, eikä vain yhtä crazy yötä.

 

[Tim Callahan]

Wau! Tulipahan katsottua pitkästä aikaa elokuva, joka on verrollinen jopa Inceptionille ja oikeasti ensimmäinen tekele, joka seisoo kyseisen filmin rinnalla omassa monimutkaisuudessaan. Leffan nimi oli Predestination (linkki vie IMDB:seen) ja sitä tähdittävät Ethan Hawke & Sarah Snook. Leffan teemana on aina vaikea aihe aikamatkustus. Mielestäni tämä leffa nousi samantien aikamatkus-genren kärkeen johtuen todella luontevasta monologista. Ethan Hawkekin tekee pitkästä aikaa hyvä roolin elokuvassa ja Sarah Snook on suorastaan ilmiömäinen.

Leffa tarvitsee aika nopeita hoksottimia, jos ei halua leffan jälkeen kelata tapahtumia päässään koko seuraavaa yötä, mutta pitkästä aikaa moniulotteista juonta Inceptionin tapaan joka toimii.

 

[ms.qvist]

Alfred Hitchcock: Psyko.

Jokaisella varmaan oma mielipiteensä Psykosta - minä voisin kuvata sitä yhdellä sanalla ja jättää kaiken muun arcostelun ja arvioinnin kirjoittamatta. Minusta Psyko on (ja tulee olemaan) mestariteos!

Alfred Hitchcock on ohjannut luikuisia hienoja elokuvia, lukuisia hyviä ja tarkkasilmäisiä elokuvia ja näiden elokuvien joukossa Psyko on omissa silmissäni se todellinen mestariteos, vaikka samaa laatusana on annettu lukuisille muillekin Hitchcockin elokuville. Minulle Psyko on eräs elokuvataivaan klassikoista, todellisista mestariteoksista, elokuva joka koskettaa minua edelleen vaikka olen nähnyt sen ties kuinka monta kertaa - mutta aina sen katsottuani tulee tunne, että lähestyin uudella tapaa tätä vanhaa tuttua ja siitä paljastuu nyansseja joita en aiemmin ole huomioinut, tai jotka ovat jääneet olennaisen vähälle huomiolle. Ilmeitä, eleitä, harkittuja siirtoja kameran edessä, pieniä tekoja ja sinänsä merkityksettömiltä tuntuvia tapahtumia, mutta jotka yhdessä olennaisella tapaa vaikuttavat kokonaisuuteen ja tekevät siitä hiotun ja loisteliaan filmin, joka on (minusta) kestänyt aikaa loistavalla tavalla ollen edelleen - nykyisten brutaalien kauhuelokuvien aikakaudella - sykähdyttävä ja pitäen sisällään lukuisia voimakkaita emotionaalisia kohtauksia.

Loistavan ja merkittävän että traagisen suihkukohtauksen päätteeksi näemme oikeastaan itse tappoa merkittävämmän ja voimakkaamman kohtauksen kameran lähtiessä perääntymään lattialle luisuneen Marionin (loistelias Janet Leight) silmästä. Se kohtaus kuvastaa puukoniskuja traagisemmin ja minusta voimakkaammin elämän lopullisuutta ja traagisuutta - armottomuutta. Eloton, liikkumaton, pysähtynyt silmä...

Eikä pidä unohtaa elokuvan traagista loppua Norman Batesin (Anthony Perkins) katsoessa kädellään liikkuvaa kärpästä ja puhuvan mielessään äitinsä äänellä. Vai oliko se sittenkin äiti joka kärpästä katsoi - taisipa ollakin...

Loistava mestariteos!

vlad.

 

[Sledge Hammer!]

Jos trailerin on aikomus herättää mielenkiintoa elokuvaa kohtaan niin Jurassic Worldin vastaava kyllä teki päinvastoin. Puisto on kymmenen vuoden jälkeen viimein valmis ja tietenkin jotain menee pieleen, dinot pääsee valloilleen ja lapsiakin mukana. Tuntuu että tämä leffa nähty nyt jo kolme kertaa. Takuu kesän blockbuster siis.

Linkki traileriin: https://www.youtube.com/watch?v=RFinNxS5KN4

 

[king of the jungle]

Vähän jäi pettymys tuosta. CGI paistoi aika pahasti, mutta ehkäpä sitä onnistuvat vielä hiomaan ennen ensi-iltaa.
Plussaa tuosta pianomusiikista ja etteivät paljastaneet sitä dinoa mikä ikinä siinä nyt sitten onkin "pääroolissa". Vähän jäi laimea maku tuosta viimeisestä kohtauksesta, jossa sankari ajelee moottoripyörällä ja raptorit juoksevat rinnalle ikään kuin olisivat samalla puolella. Mitä helvettiä?

Eiköhän tämäkin tule ensi-illassa katsottua, mutta kunhan ei kävisi niinkuin uusimmalle Godzillalle. Joka oli kyllä ok leffa, mutta mutta...

 

[SamSpade]

Laitetaan nyt tähän ketjuun kun leffapiratismia täälläkin on sivuttu. Kuten aikaisemmin ennustin niin Expendables 3 vuotajat on saatu kiinni. En haluaisi olla vuotajien housuissa koska ristiinnaulitseminen on tulossa. Kaikki merkit viittaavat että korvauksista ja tuomioista tulee valtavat kun halutaan näyttää esimerkki.
http://www.hollywoodreporter.com/ne...-11-25 12:00:25_gszalai&mobile_redirect=false

 

[pernaveikko]

Laitetaan nyt tähän ketjuun kun leffapiratismia täälläkin on sivuttu. Kuten aikaisemmin ennustin niin Expendables 3 vuotajat on saatu kiinni. En haluaisi olla vuotajien housuissa koska ristiinnaulitseminen on tulossa. Kaikki merkit viittaavat että korvauksista ja tuomioista tulee valtavat kun halutaan näyttää esimerkki.

Todella harmillista, että nyt pidetään putkassa paria jamppaa aivan turhaan. Tämmöiset jutut ei vituta yhtään:

"In its opening weekend, The Expendables 3 took in $16.2 million at the U.S. box office, well below that of the previous two franchise installments."

Kenellekään ei sitten tule mieleen, että eiköhän tämä homma ollut jo aika nähty ja siksi kolmonen ei enää niin paljoa kiinnostanut. Ehkä elokuvayleisö ei olekaan niin tyhmää, vaikka kuvitellaan voivan myydä mitä tahansa roskaa ja pakko olisi raahautua oikein teatteriin maksamaan lipuista.

En koskaan mennyt teatteriin ja taitaa leffa kai vieläkin olla kovalevyllä, mutta enpä ole katsomassa uudelleen. Miksi ihmeessä katsoisin.

 

[ms.qvist]

Kävin parisen päivää sitten katsomassa Christopher Nolanin Interstellarin ja nämä päivät olen pohdiskellut ja mietiskellyt leffan minussa nostattamia tunnelmia ja tunteita ennen siitä sen kummempia kirjoittamisia.

Interstellar ei mielestäni ole elokuvallisesti todellinen mestariteos, mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että mielestäni leffa on hyvä elokuva kaikin puolin - tietyiltä osin jopa erinomainen, mutta eräässä asiassa elokuva on kenties tämän vuoden voimakkain minulle - minulle Interstellar on emotionaalisesti tämän vuoden voimakkain elokuva sitä en voi kiistää, useampi elokuva on elokuvana parempi, elokuvataiteen kannalta merkityksellisempi, mutta emotionaalisesti Interstellar on ehdottomasti ykkönen tähän mennessä ja uskon, että se tulee pitämään asemansa vuoden loppuun saakka. Ei siis aivan huonosti yhdeltä elokuvalta!

Spoileri

Interstellar oli siis minulle emotionaalisesti hyvin voimakas ja koskettava elokuva, mutta suurinta vaikutusta minuun ei niinkään tehnyt elokuvan teeman rakkauteen sijoittuvat nyanssit, isän kohtaaminen vanhenneen lapsensa ja lapsen koittava kuolema - vanhemman ei koskaan pitäisi nähdä lapsensa kuolevan, Murph sanoi ja tässä tapauksessa sanoilla oli voimakas vertauskuvallinen kaiku, mutta ei, tämä kohtaus tai rakkaus sinänsä ei ollut se minuun voimallisimmin vaikuttanut elementti tässä elokuvassa. Minuun voimallisin vaikuttanut elementti oli - avaruus!

Avaruus on kiehtonut minua lapsesta saakka, ensinnä taivaalla näkyvän kuun ja auringon ja kaukaisempien tähtien myötä, ymmärryksen kasvaessa kiinnostus aurinkokuntaa kohtaan on kasvanut ja siitä on edetty aurinkokunnan ulkopuolelle Linnunradan maisemiin ja niistä on kurotettu Andromedan tähtisumun kautta koko universumin laajuuteen - miljardeihin galakseihin kautta universumin, ja aivan kuin tämä ei olisi riittävän paljon niin hapuillen kuljen kohti "multiversumivaahtoa" - olemmeko osa maailmankaikkeuksien joukkoa...

Interstellarin avaruus sykähdytti minua todella voimakkaasti - hiljaisuus, äärettömyys ja lopulta madonreiän kautta kulku toisiin aurinkokuntiin ja siellä jossain kaikkeudessa - minua jo teinistä saakka kiehtonut - musta-aukko. Avaruusaluksen eteneminen kohden mustaa-aukkoa oli minulle emotionaalisesti jotain todella voimakasta ja vaikuttavaa - sitä katsoessani jollain tapaa tiedostin, että kenties se hetki on merkityksellinen minulle sikäli, että sitä lähemmäs en fyysisesti voi päästä mustaa-aukkoa ja tämän elokuvan musta-aukko on epäilemättä parhaiten elokuviin mallinnettu musta-aukko ja se matka - eteneminen - kohden tapahtumahorisonttia oli todella voimallinen kokemus minulle. Ei fyysisesti mutta emotionaalisesti ja nautin siitä hetkestä todella paljon, veikkaanpa ettei kukaan muu teatterissa tuona hetkenä kokenut vastaavaa innostusta, liikutusta ja syvältä sisuksista tuntuvaa voimallista kouraisua. (Tiedoksi, elokuvan musta-aukko mallinnettiin supertietokoneilla ja ymmärtääkseni se on tarkin mallinnus mitä mustista aukoista on elokuviin kuunaan tehty ja mallinnuksen lopputuloksia fyysikko Kip Thorne - avustajana leffassa - on hyödyntänyt ja kirjoittanut niistä tieteellisen artikkelin vai onko jopa kirjoittanut artikkeleja).

Toki elokuvan seuraavat kohtaukset olivat vaikuttavia ja Cooperin (Matthew McConaughey) "keskustelu" tyttärensä Murphyn kanssa oli vaikuttavaa, liikuttavaa ja surumielistä katsottavaa - mutta nämäkään kohtaukset eivät vieneet voittoa avaruuden nostattamasta tunnemyrskystä - etenkään mustan aukon nostattamasta. Mutta silti, kirjat, binääriluvut ja lopulta morsetus kellon avulla olivat mitä oivallisimpia keksintöjä ja keskuselun syvällisiä ilmenemismuotoja. Minä pidin!

Oliko lopun "selonteolla" - saraalassa herääminen ja sen jälkeiset tapahtumat - merkitystä elokuvan kannalta? Minusta ne veivät hiukan tenhoa elokuvasta, vaikka toistaalta "museotalon" puhuvat päät ruuduissa yhdistivät tarinaa ja loivat sillan elokuvan alkupuolen "puhuvien" päiden välille - ihmiset näkivät ja kokivat sen mikä rooli näillä lyhyille dokumentaarisilla episodeilla elokuvassa oli. Mutta silti... olisiko ollut liian dramaattista jättää Cooper ajelehtimaan avaruuteen Saturnuksen äärelle ja leikata loppuun Brandiin (Anne Hathaway) kiviselle ynnä hiekkaiselle planeetalle - ihmiskunnan uuteen kotiin?

Elokuva ei myöskään noussut Kubricin 2001: Avaruusseikkailun tasolle mutta voisin pitää sitä eräänlaisena kunnianosoituksena Kubricin teokselle - ja Interstellarin "robotteja" eräällä tapaa kunnianosoituksena Kubricin loisteliaan teoksen monoliitille.

Rakkaus - ylittääkö se ajan, paikan ja tilan rajat...

vlad.

 

[TuleeEnnenaikaisesti]

vlad.

Hei, äijä spoilaa!! Yksittäisten kohtausten ja loppuratkaisujen puiminen ei oikein ole oikein soveliasta elokuva-arvosteluihin, nääs.

 

[El Lude]

Fury oli kelpo sotaelokuva, raadollisen rankkaa tankkisotaa ja miehiä kurassa, veressä ja ruudinsavussa.
-clip-
Sota on siis helvettiä, mutta laadukkaiden sotaelokuvien ystäville helvetin taivaaltakin voi sataa mannaa.

Taistelukohtaukset ovat pääasiassa epärealistisia: tiger ampuu shermania kylkeen, eikä sherman tuhoudu. Sivupanssari vain vähän pöllähtää! Eihän Pitt voi kuolla. Saksalaiset ovat taas kerran aika tyhmää porukkaa. Jalkaväen toiminta on luvalla sanoen aika mielenkiintoista. Saksalaispanssarit toimivat tässäkin leffassa pääasiassa yksin. Leffan tekijöiden historiatietämyskin on puutteellinen: "vaadittiin 15 000 shermania tuhoamaan 1500 tigeriä" (tigeritä valmistettiin 1350 kappaletta). Ai, eikö tigereitä tuhoutunut itärintamalla? Mättöleffana menettelee...