Jostain syystä olin passivoitunut viimeisimpien kuukausien aikana lukijana, toki lueskelin kirjallisuutta mutta kovin leppoisaan tahtiin saamatta siitä todellista nautintoa. Tässä reilu viikko sitten tein päätöksen, että on aika jälleen tarttua kirjoihin kiinni aivan uudella innolla ja nauttia niistä kuten olen normaalisti nauttinutkin - aloitusteos oli sopivalla tavalla viihdyttävä Theo Fleuryn uskomaton tarina Kovaa peliä.
Olen aina arvostanut Fleuryn kaltaisia pelaajia, jotka sinnikkäästi taistellen ovat päässeet päämääräänsä ja pysytelleetkin siellä - täten Fleury on ehdottoman arvostettava pelaaja. Toisaalta "siviili"-Fleury kaukalon ulkopuolella on tehnyt tekoja joita ei voi pitää kovinkaan arvostettavina mutta hänen taustansa huomioiden todella ymmärrettävinä tekoina. Theo ei todellakaan ole kulkenut helppoa tietä päästessään maailman ykkösliigan ehdottomaan kärkeen, toisaalta hän syöksyi alas liigasta rajusti ja nopeasti - mutta tuskin hänelle itselleen täysin yllättäen.
Kirja on ehdottomasti eräs parhaimmista urheilijaelämäkerroista jonka olen lukenut, oikeastaan Andre Agassin elämäkerrallinen teos on verrattavissa rehellisyydessään ja avoimmuudessaan Fleuryn teokseen. Fleury ei säästele sanoja kirjassaan, hän käsittelee itseään todella rajusti - on toisinaan jopa vittumainen itselleen ja teoilleen, mutta toisaalta hän kuvailee pelaajia ja liigan vaikuttajia avoimen rehellisesti, aivan kuten hän kuvailee rehellisesti henkilöitä jotka ovat mukana tavalla tai toisella kiekkobisneksessä.
Kanadalaisten tuntojen tulkki ja kuuluisa mediapersoona Don Cherry saa kuulla kunniansa Theon suusta, hän ei todellakaan arvosta tätä räskyttävää rakkia, joka ei koskaan ole voittanut mitään todella merkittävää. Aivan kuten Theo ei tunnu arvostavan valmentajia, jotka seilaavat flappitaulu kädessä ymmärtämättä pelin syvintä olemusta, valmentajat joilla ei ole kokemusta pelistä itsestään eivät juuri kerää sympatiaa Fleurylta. Pelikirjat saavat korkeintaan vittumoisen huomion - muuta ne eivät tunnu Fleuryn mielestä ansaitsevankaan.
Toisaalta varsin mielenkiintoista oli myös lukea Theon kritisointia europelaajia kohtaan. Kovin harva europelaaja tuntui todella ansaitsevan Theon arvostuksen, syynä osittain on niin täydellinen erilainen kulttuuri pelata kiekkoa ja monen eurooppalaisen pelaajan kyvyttömyys pelata joukkueelle - tästä erityisesti useampi tsekki sai voimakastakin kritiikkiä. Toisaalta oli havaittavissa tiettyä sympatiaa monia venäläiskiekkoilijoita kohtaan joiden nälän pelata kiekkoa systeemi oli sammuttanut - etenkin tämä päti pelaajiin jotka astuivat NHL:n venäläisaallon ensijunassa. Mutta kaikkiaan Theo arvosti yli kaiken kanadalaista tapaa pelata kiekkoa ja vieläpä perinteistä kanadalaista tapaa pelata kiekkoa eli sitä kiekkoa jota hän oli oppinut pelaamaan ja jota nyky-NHL:ssä ei juurikaan pelata. Kovat sällit saivat Fleurylta arvostusta ja hyväksyntää!
Mutta vaikka hän ruoskii kovasti muita kiekkoilijoita ja vaikuttajia kiekon ympärillä rajuiten hän ruoskii itseään siitä huolimatta, että historiansa huomioiden moni hänen tekonsa on täydellisen ymmärrettäviä ja normaalia juuri hyväksikäytetyille lapsille sekä lapsille jotka eivät ole kasvaneet tasapainoisessa ja kannustavassa perheessä, jossa lapsille annetaan myös rakkautta. Raadollisen elämän tämä pieni mies on kulkenut, kunnes vihdoin ja viimein näyttää siltä, että on saanut elämänsä tasapainoon.
Kirjan luettuani ymmärrän sen miksi esim. Karalahti haistatti vitut NHL:n vieroitusohjelmalle. Sen ymmärrän, että vieroitusohjelman puitteissa paneudutaan itse ongelmaan ja kielletään päihteet ml. huumeet mutta sitten nämä "sopimukset" alkavat saada mielenkiintoisia piirteitä kun päihdeohjelmaan kuuluvalta urheilijalta aletaan kieltää tissibaareissa käynti, uhkapelit etc - ei sillä, että nämä asiat minulle tärkeitä olisivat. Ja kuinka esim. ateistille ohjelmaan joutuminen voi vakaumuksenkin puolesta olla tiukka asia. Ja on tietty huomioitava se tosiasia, että ohjelma on likitäysin puolueellinen. Niin kauan kuin tulee menestystä ja maaleja, ohjelman piirissä olevan kiekkoilijan toimintaa katsotaan hyvin pitkään läpi sormien - kuten Fleuryn kohdalla tehtiin. Sen sijaan joku nelosketjun jyrä, joka on NHL:lle arvoton on täydellinen saalis ohjelmalle. Fleurykin sai näitä "viimeisiä varoituksia" vaikka kuinka paljon mutta kun niitä maaleja syntyi kiitettävään tahtiin annettiin shown jatkua entisellään, kunnes sitten lopulta mitta tuli täyteen ja sen jälkeen alkoi tapahtua. Olisiko tulos ollut toinen jos Fleury olisi laitettu selkä seinään vasten jo aiemmin? Vaikea sanoa.
Kiekkoa kirjassa kuvattiin huikealla tavalla, NHL oli oma tarunhohtoinen liigansa mutta minua kiinnosti oikeastaan enemmän aika ennen NHL:ää ja aika sen jälkeen - metsäliiga reservaatissa oli jotain vallan kiehtovaa. Todellista taistelua elämästä ja kuolemasta! Toisaalta hiukan miinusta kääntäjälle tulisi antaa siitä, että henkilö, joka ei tunne pelaajia voi ymmärtää monet tapahtumat täysin väärin - joten tiettyjä kohtia olisi kannattanut suomentajan toimesta avata viittein.
Kyllä - Theore Fleury pelasi kiekko jota minä arvostan ja jota minä kaipaan ja joka on minusta sitä oikeaa kiekkoa. Flappitaulu-pelikirja-kiekko on kaukana siitä...
vlad.